viimeinen pompsahdus

Nyt se on tehty. Viimeiset yhteydet opiskelukaupunkiin on katkaistu. Muuttokuorma odottelee Lahden kotona peräkärryssä parempaa tulevaisuutta ja lämpimämpiä hetkiä Espoossa. En nähnyt enää kämppistä. Eipä kyllä ole väliksikään. (Ei kämppikseni kai oikeasti ole hirviö. Ihan kiva kai, mutta meillä ei kemiat kohtaa.) Eikä tuntunut edes haikealta poistua kaupungista. Ainoan haikeahkon hengenvetäisyn tein yliopiston aulassa. Ei enää kahvihetkiä. Ei enää ruokailuita ja keskusteluita. Ei enää luentoja tai matematiikan ryhmäistuntoja. Ei enää. Se on historiaa.

Vaan nokka kohti tulevaisuutta.

Ja ale-myyntejä. Olen soutanut ja huovannut pitkin ostoskeskusten käytäviä. Kosketellut ale-lapuin varustettuja hörhelöitä ja käynyt sovituskopissa toteamassa, etten ole vartaloltani samanlainen kuin H&M:n kohdeasiakkas vaikuttaisi olevan. Liian iso takapuoli. Liian lyhyet jalat. Liikaa rintavarustusta. Jos aikoisin vaatekauppiaaksi, perustaisin vaatekaupan itselleni. Ja ehkä siinä samalla muutkin kokoiseni asiakkaat voisivat ostaa minulta farkkuja, joiden lahkeita ei tarvitse lyhentää. Olen kerran eläessäni ostanut sellaiset farkut. Tämä ihme tapahtui muistaakseni Itäkeskuksen tai Forumin jostain farkkuerikoisliikkeestä. Niin ja ne farkut istuivat myös takapuolen kohdalta. Siihen liikkeeseen pitäisi palata.

(En ole kirjoittanut tänne taas kovin pitkään aikaan ja nyt pompsahtelee ajatuksia päähän ihan satunnaisesti. Kuten se, että koiralla on hassu tapa nousta sohvalle ja tunkea itsensä kainaloon. Nenä kainaloon. Nosto nenällä. Käsi nousee. Koira änkeytyy kainaloon.)

Asia, jota olen ihmetellyt: Miksi yleisönosaston kirjoitukset ovat niin usein negatiivisin keinoin provosoimaan pyrkiviä? Kaikki esitetään kovin mustavalkoisena. Ääriesimerkkinä tietenkin uutislehti Satasen ja Metron tekstiviestipalstat. Toisaalta ne nyt menevät kaikessa huonoudessaan huumorin puolelle. Tänään Etelä-Suomen sanomissa oli piristävä poikkeus. Kirjoittaja kiitti sairaskohtauksen saanutta auttaneita henkilöita. Piristävää, kertakaikkiaan.

Ei mulla muuta. Kuulemisiin.

täällä ollaan

En siis ole kadonnut minnekään, päin vastoin. Olen edelleen täällä. Lahdessa siis. Napa rutisten kiskon kitusiini herkkuja ja tunnen piston sisälläni. Ei pitäisi näin paljon ottaa. Otanpa lisää.

Joulu meni mukavasti. Lahjojen saaminen ja antaminen oli hauskaa ja joulupäivän reissu anoppilaankin meni viihtyisästi. Humalakin tuli koettua. Ja liskojen yö krapulan jälkiseuraamuksina.

Tili on miinuksella. Onneksi iskä lainaa vähän ja sainpa kinuttua joululahjoista kertyneet parin sadan euron velatkin takaisin, joten miinusolotila on vain väliaikaista.

Bloggaaminen on jäänyt. Ei täällä Lahdessa oikein ehdi saati jaksa sellaista ajatella. On paljon muuta. Nytkin tulee kovin asiapitoista tekstiä, joten taidanpa lopettaa ja päästää teidät pahasta. Aamen.

harppauksia

Loikin kohti tulevaisuutta hurjin harppauksin. Tänään tuli soitto yliopiston kansliasta. Kyselivät, haluaisinko suoritukset alkukasvatuksesta ja matematiikasta. HALUAISINKO?! No haluaisin! Koska sehän tarkoittaa käytännössä sitä, että rasittavan uskontoäijän tentit menivät läpi. Kummatkin! Kummastakin nelonen. Olen järkyttynyt.

Kävin myös katsomassa luokkani (!!!!) joulujuhlaesityksen. Moikkasin kädet täristen myös vanhempia ja kuuntelin hämmentyneenä lasten löpinöitä. "Heitetään sua tomaateilla! Ammutaan konekiväärillä sua!" Hmh. No juu. Kuten luokkaa tähän asti opettanut nainen sanoi: se on jännitystä ja pelkoa muutosten takia. Ja kylläpä yksi pahasuisimmista pojista myönsikin, että jännittää, kun oma tuttu ope lähtee ja tilalle tulee uusi. No, jännitys lienee molemminpuolista.

Väsyttää aivan pohjattomasti. Huomenna aion vain nukkua. Nukkua, ja kuunnella kirkossa perinteinen aatonaaton joululaulukonsertti. Jei.

kuka olen

Esittelen itseni oikeastaan lähes poikkeuksetta aina lempinimelläni. En ole kovinkaan sinut oikean nimeni kanssa - etenkään ensimmäisen etunimeni kanssa. Sitä ei kukaan kukaan koskaan koskaan käytä. Lempinimeni kuvaa mielestäni paremmin minua. Sellainen poikatyttömäinen rääväsuu ja iloinen pikkuotus. Ei mikään hienosteleva suomenruotsalaishenkinen neiti.

Ja tästä aktiivisesta lempinimenkäyttötavastani johtuen epäilen, etteivät esimerkiksi läheskään kaikki M:n sukulaiset edes tiedä oikeaa nimeäni - saati sukunimeä. Ollaan M:n kanssa oltu tiimi jo yli kolme vuotta, enkä silti tiedä, kuinka pitkälti M:n vanhemmatkaan tietävät nimistäni. Ei ole tullut puheeksi. Kai. No, tässä tammikuun alkupäivinä ainakin sukunimeni pompsahtaa näkyville ihan kirjaimellisesti, kun pistämme M:n kanssa hynttyyt yhteen. Ulko-oveen siis tulee yhden nimen sijasta kaksi. Jei.

(Tämä kaikki tuli mieleen aamulla postiluukusta pudonneesta joulukortista, jonka osoitekentässä luki M:n koko nimi ja vieressä lempinimeni.)

Huomenna menen katsomaan luokkani joulujuhlaa ja jään L:n kanssa suunnittelemaan ensi kevättä. Ohhh. Ensimmäinen opettajien kokoontuminen työasioissa.

jou lu.

Kohta se on. Lahjat on melkein kaikki ostettu. Leivottiin äitin kanssa. Kuunneltiin Rajattomien joululevyä, vaikka talon ainoa cd-soitin oli tehnyt reissun lattian kautta ja oli aika monena osana. Hiustenkuivaajan ja näppärien sormien avulla soitin lopulta suostui (valikoiden) soittamaan Rajattomia. Tykkään erityisesti Kulkuset-biisin sovituksesta.

Tänään kävin kuuntelemassa juttuja tulevasta luokastani. Aivan törkeän paljon yksityiskohtaista tietoa, jota en mitenkään pystynyt sisäistämään. Joitain irtonaisia faktoja tarttui päähän, mutta siinäpä se. Olisi ollut ihan kiva saada joku paperi asiasta. Nyt olen aika tyhjän päällä. Opiskelukaverini/työkaverini L oli hyvin hyvin innoissaan alkavasta yhteistyöstä. Ja onhan se oikeasti mukavaa. Voidaan tehdä kevätjuhlaan joku suuri proggis tai ihan mitä tahansa! Maailma on avoin.

Nyt odottelen Espoossa M:ää saapuvaksi kotiin. Tänään koko päivä on mennyt L:n kanssa touhutessa. Ostoksia, ruokaa, kahvia, Harry Potter -leffa. Siinäpä se päivä vilahti.

Ai niin. Tykkään Picnicin uuniperunoista etenkin jos täytteenä on feta-juustoa ja jotain muuta. Nam.

väsy.

Väsyttää niin paljon. Ihan hirveä väsymys iski tentin jälkeen. Nyt se on ohi. Nyt se on ohi. On se ohi. Nyt. Neljä ja puoli vuotta selän takana. Tai ainakin luulen niin. Pakkohan sen tentin oli mennä läpi. Kyllä mä varmaan osasin. En jaksa edes tarkistaa tenttikirjasta. Antaa nyt olla, ei sille enää mitään voi. Meni miten meni.

Perinteitä noudattaen poistuin tentistä heti, kun olin mielestäni valmis. Kaksi tuntia siihen kului. Kaksi tenttiä kahdessa tunnissa. Minulla ei koskaan tentissä riitä motivaatio tehtävien tarkastamiseen. Teen tehtävät heti niin valmiiksi kuin vain osaan. Sen jälkeen siirryn seuraavaan enkä katso taakseni. Ja lähes aina olen läpi päässyt - vieläpä ihan hyvin arvosanoin.

Matematiikan kurssit noudattivat tänä vuonna hyvää linjaa: 3/5, 4/5, 5/5 ja proseminaari tuohon päälle, josta luulisin saavani kolmosen tai nelosen.

Puuh. Tässäkö tämä nyt oli? Luulin aina, että valmistuttuani olisin jotenkin... No.. Jotenkin valmis. En tunne itseäni valmiiksi.

viimeistä viedään

Tässä se nyt on. Enää muutama hassu tunti.

Tutkinnonhakukaavake on jätetty. Kämppä sanottu irti. Kamoja pakattu. Kirjastonkirjat palautettu. Mitäköhän on unohtunut? Varmaan jotain. Olen nimittäin maailman yksi parhaista unohtelijoista.

Vähän yli kahden tunnin kuluttua astelen tenttiin. Toivottavasti uskontoäijä on pitänyt holtin ja tehnyt edes jossain määrin järkevän tentin. Siis ei kysymyksiä tyyliin "Kerro mitä sivun 245 alalaidassa sanottiin ja vertaa Tarja Halosen presidenttikampanjaan."

Uhhuh puhhuh. Eilen M sai jääääättimäisen kasan rahaa kämpän ostoa varten. Ensi viikolla kirjoitetaan paperit. Sitten minulla on taas koti.

jaksaa, jaksaa, jaksaa!

Two more days to go. Pinnistän itsestäni huomenna supersuorituksen tentissä ja näytän sillä tavalla pitkää nenää sille rasittavalle uskontoäijälle. Eilen puhuttiin opiskelukavereiden kanssa tapauksesta. Äijän pitäisi varmaan vaihtaa lääkitystä. Tekisi mieli vetäistä isku vyön alle sille miehelle ja kysyä, että "Kun nyt olet pappi, niin mitä olet mieltä: kohteletko tässä nyt minua niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan? Käänsitkö tässä tilanteessa toisen posken, vai iskitkö takaisin? Mitä olet mieltä?" Minua RASITTAVAT uskontoihmiset, jotka julistavat ilosanomaa ja kristinuskon perusideaa toisen kohtelemisesta niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan. Ja sitten täydellä tohinalla itse toimitaan täysin näiden ideaalien vastaisesti. Se vaikutta niin hemmetin kaksinaamaiselta, etten voi sietää. Kyllä se mies minulle suuttua sai, en minä sitä. Mutta se pistää veren kiehumaan, että hän kantaa kaunaa jo sovitusta asiasta. Mikä tässä tilanteessa enää on epäselvää ja äksyilyn oikeuttavaa? En tajua. Ja silti hän kohtelee minua kuin kakkakikkaretta. Jokainen saa uskoa mihin haluaa. En mene sanomaan, että oma ajattelutapani olisi ainoa hyväksyttävä tai edes oikea. Mutta jos esimerkiksi on valmis opiskelemaan papiksi asti ja näin julkisesti julistamaan omaa sanomaansa, olisi minun mielestäni tarkoituksena, että sitten myös itse noudatetaan julistusta. Ok. Mies varmaan vetoaisi siihen, että ihminen on erehtyväinen. Tai sitten ei vetoaisi. Tuskin vetoaisi. Hän luultavasti ryhtyisi huutamaan ja kieltäytyisi tekemästä tenttiä minulle. Ärsyttävä, ärsyttävä mies.

katse tulevaan

Kohta. Ihan kohta. Pian. Liian pian. Liian kaukana. Liian lähellä. Apua apua apua. Ihan kohta on viimeinen tentti. JEI! Ihan kohta on VIIMEINEN tentti. IIK. Fiilikset menevät laidasta laitaan edelleen. Tänään oli matematiikan pro seminaari -työn esittely. En jaksanut/ehtinyt/viitsinyt paneutua esittelyn suunnitteluun millään tasolla, vaan vedin ns. stetson-harrinson -menetelmällä. Hakuammuntaa ja hatusta vetoa. Vaan on tämä opiskelu jotain päähän saanut tallentumaan, kun löpisin mielestäni ihan fiksuja. Puhuin motivaatiosta ja ajattelun taitojen kehittymisestä. Ja ennen kaikkea puhuin, kuin olisin kovastikin panostanut puheeni lähtökohtiin. "Se oli hyvin valmisteltu esitys!" sanoi ohjaajanainen. Joopa joo. Mä vaan feikkasin.

Ajatella. Lauantaina tämä hemuli istuu äitsykän ja isukin paapottavana ja askartelee joulukortteja kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Ja silti siinä vaiheessa takana on neljä ja puoli vuotta kasvua ja kokemuksia. Huhhuh. Hurjaa. Tänä lauantaina. Huh.

askel eteenpäin

Todennäköisyyden kurssi: läpäisty. Arvosana: 5/5. JESH.

Luova projekti (INHOKKI YÖK.): palautettu. (Tein sen lopulta 99 prosenttisesti ilman työpariani.)

Analyysin tentti: tehty. Kyllä se on ihan pakko mennä läpi.

Matematiikan pro seminaari -työ: palautettu.

Topologian harjoitustyö: palautettu.

Olen ahkera kuin mikäkin. Voi minua. Kiltti minä! Ylistäkää ja ihailkaa! OLEN IHANA.

(Ensi viikolla moikkaamaan MUN luokkaa ja MUN luokan oppilaiden vanhempia. MUN VANHEMPIA! Iih iik iik!)

apua. en halua kuolla.

Vietin eilen bussissa elämäni pisimmät ja pelottavimmat tunnit. Olen jostain kaivanut esille pelon autoja kohtaan. Tai lähinnä tällä kertaa busseja. Pelkäsin niin paljon. En osaa edes kertoa. Pelkäsin. Olin kauhusta jäykkä, kirjaimellisesti. Tuijotin tietä ja mieleni teki mennä anelemaan bussikuskilta, ettei hän tappaisi minua. Olin hänen armoillaan. Ja hän aivan takuulla oli maailman PASKIN bussikuski ikinä. Sohjoa tiellä ja näyttää jäiseltä. Kuski ajaa kuin mikäkin rallikuski tai rattijuoppo. Tien laidasta laitaan. Sohjo kiskaisee autoa vasemmalle. Kuski korjaa liikettä oikealle. Ajamme oikealla olevaa sohjoon. Taas kiskaisu. Olin varma, että kuolen. Siis aivan varma. Pelottaa vieläkin ajatus siitä matkasta. En osaa edes kirjoittaa tähän sitä, miten kovasti pelkäsin. Teki mieli oksentaa. Itkeä. Jäädä pois kyydistä ja kävellä viimeiset sata kilometria. Teki mieli kysyä kuskilta, että "Osaatko sinä ajaa, varmasti? Oikeasti osaatko? Vietkö oikeasti minut elossa perille? Varmastiko? Lupaatko?" Käteni tärisevät nytkin, kun ajattelen matkaa. Olin niin kauhuissani, että onnistuin löytämään penkin alta turvavyönkin. Sen sidoin ympärilleni ja puristin penkkiä. Kaksi kertaa lähes huusin. Toisella kerralla huuto oli jo kurkussa, mutta sain pysäytettyä sen tyytyen pelkkään paniikinomaiseen äänekkääseen hengenvetoon. En minä täältä uskalla bussilla pois matkustaa. Pakko hypätä junaan. En uskalla kokeilla bussimatkaa uudestaan tässä sohjosäässä. En uskalla. En halua kuolla.

eilen kirjoitettua

Bussissa eilen:

Miltä se tuntuu, kun koko elämä on muutoksen kynnyksellä? Vanhaan ei ole paluuta. Tutusta ja turvallisesti ei vain enää voi pitää kiinni. Pelottaa. Sydäntä puristaa niin, että se tuntuu fyysisesti pahalta. Neljä ja puoli vuotta. Se on noin viidesosa elämästäni. Itsenäistymistä. Opiskelua. Poikaystävä. Uudet ystävät. Uusi kaupunki. Ja matkustamista. Loputtomasti kilometrejä selän takana ja edessä. Ja nyt. Mitä nyt? Istun bussissa - viimeistä kertaa. Itkettää. Jännittää. Tästä eteenpäin elämä on hyppy tuntemattomaan. En tiedä mitä on edessä. On vain luotettava, että elämä järjestyy. Viimeinen matka. Eivätkö nämä kilometrit olleetkaan loputtoman pitkiä? Vaihe elämässä tekee kuolemaa ja se on surullista.

En myönnä, että jäisin kaipaamaan mennyttä. On tämä nimittäin ollut sellainen urakka. Tai ehkä kaipaankin. Ehkä kaipaan jo nyt. Ei enää kiireistä automatkaa bussille ja torkkumista satojen ja taas satojen kilometrien ajan. Ei enää matematiikan ryhmäopiskelua. Ei tunteja kestäviä kahvikeskusteluja. Niitä tulen kaipaamaan.

Puuh. Kaipasin muutosta. Nyt se on tässä. Miten ihmeessä selviän siitä elossa?

Minä hyppään tulevaan silmät kiinni ja hieman peloissani. Ottakaa kiinni, olkaa niin kilttejä.

suuttumus

M suuttui, kun esitin näkökulmani pelinhoitajista irkissä yhteiselle tutullemme (, joka on entinen pelinhoitaja itsekin). Minun näkökulmastani pelinhoitajien yleisin yhdessä toteutettu ajanviettotapa liittyy aina alkoholiin. Pyrin kovasti huomauttamaan, että näkökulmani on - myönnän sen - rajoittunut, MUTTA se on ainoa näkökulma, joka minulla sattuu asiasta olemaan. Olen luonut mielikuvan kokemusteni perusteella, enkä tahallani ole sellaista ajatusta tuosta ammatista rakennellut. M piti sitä henkilökohtaisena loukkauksena työtään ja persoonaansa kohtaan. Väitti, että minun pitäisi muuttaa mielikuvaani. Vaan miten ihmeessä sitä muutan, kun ei ihmisen mieli toimi niin. En minä käsitystäni voi hänen halunsa mukaan vain napista painamalla vaihtaa. Kokemukseni ovat mitä ovat.

Yritin sanoa, että hän näkee asiat eri tavalla kuin minä, koska minä satun olemaan ulkopuolinen. Mielikuvani ei ole väärä, vaan ulkopuolisen silmin rakennettu. Hän ei voinut hyväksyä. Hän ei voinut hyväksyä myöskään sitä, että minun moraalikäsitykseni sanoo, että alkoholi itsetarkoituksena on väärin. Hänen mielestään se on osa nuoren ihmisen elämää ja siten täysin luonnollista.

Aina välillä on vaikeaa törmätä siihen, että hän pitää joustamattomasti kiinni omista mielipiteistään ja käsityksistään, enkä minä saisi olla eri mieltä. Eihän se maailmaa kaada, jos satumme olemaan jostain loppujen lopuksi kuitenkin hyvin mitättömästä asiasta eri mieltä. Asiat saavat niin mustavalkoiset piirteet, että ( - näin kuvittelen - ) asioissa hänen mielestään on aina jompi kumpi oikeassa ja toinen väärässä. Mielestäni tänään olimme molemmat oikeassa ja väärässä. Tätä en saa M:ää millään myöntämään. Tämä ei hänen mielestään liene mahdollista.

töi töi töitä

Sain töitä. Uskomatonta. "Sulla käy aina tuuri töiden suhteen", sanoi hemulin iskä. Niin tuntuu käyvän. Olen aina - siis ihan aina - saanut töitä silloin kun olen halunnut ja sieltä mistä niitä olen halunnut saada. Kenellä käy sellainen tuuri? Ei kenelläkään. Paitsi tällä hemulilla näyttäisi käyvän.

Ja niin siinä kävi, että minulle uskotaan käsiini tokaluokkalaisten sekalainen seurakunta. Tai kolmasluokkalaisten. En vielä tiedä.

Jännää.

Niin, muistinko mainita jo, että SAIN TÖITÄ! (jee!)

synkkää

En ole aikaisemmin huomannut, että syksyt todellakin ovat pimeitä. Nyt tämä jotenkin iskee lekalla päin kasvoja. Koko ajan on pimeää. Aina. Aamulla, iltapäivällä, aina. Päivällä pikkuriikkinen hetki on valoisaa, mutta sekin on sellaista tuhruisen likaista ja harmaata. Aurinkoa en ole nähnyt päiväkausiin saati sinistä taivasta. Onko aikaisemmin muka ollut näin pimeää? Uskallan epäillä.

Ja mitä tekeekään kämppikseni? Hän istuu kämpässämme lähes pilkkopimeässä, kun saavun kotiin. Minun tekee mieli pistää kaikkialle valot, kun en muuten jaksa. Ja kämppis selittää jostain sähkön säästämisestä ja blaa blaa. Anteeksi että olen niin itsekäs, että haluan valoa ympärilleni. Tunnelmallinen hämy on asia erikseen, mutta en minä koko joulukuuta halua tunnelmallisessa hämyssäkään elää. Jotenkin kämppis rasittaa ihan kympillä. En jaksaisi yhtään. Hän on siveä ja siisti ja hiljainen ja pyytelee anteeksi ja KÄYTTÄÄ MINUN RUOKIANI. (Sanoo hemuli, joka kostona juo juuri parhaillaankin kämppiksen kahvia.. HÄHÄHÄ sarvet päässä tällä pikkupirulla hähäh) Hän saa minut tuntemaan itseni likaiseksi, sotkuiseksi, äänekkääksi.. Ja minua rasittaa äärimmäisen paljon, etten saa kotonani olla juuri niin likainen ja sotkuinen kuin itse haluan. En oikeasti edes haluaisi, että täällä on näin kaaos, mutta en vain jaksa siivota, kun vietän täällä niin vähäisiä hetkiä. Tällä hetkellä olen täysin luopunut koko siivousajatuksesta sen tiedon nojalla, että muutan täältä viikon päästä pois. Miten voikin noin nuori ihminen olla jotenkin niin (pikku)vanha?

Tunnen itseni ihan teinixi.

väliaikatietoja, osa 2

Todennäköisyyskurssin lunttilappu on lähes valmis. Tuherrusta ja töherrystä on lappuun siirretty pikkuruisella käsialalla monen monituisen tunnin ajan. Enkä tunne osaavani edelleenkään laskuja. Ymmärrän lukemani, mutten osaa soveltaa. Inhottava tilanne.

Sain alkukasvatuksen uskonnon toisen tenttikirjan. Enää puuttuu etiikan toinen tenttikirja. Onneksi nuo uskonnon tenttikirjat ovat sellaista löpinää 12-vuotiaan rukoilusta ja jumalakuvasta, että niitä voi omilla aivoillaankin vähän keksiä, jos niikseen tulee. Etiikan tenttikirjat puolestaan ovat kuivakkaa tutkimustekstiä, joten lukeminen on työläämpää. Vaan luettava on, ei auta itku näillä markkinoilla.

Työmarkkinoilla puolestaan näyttäisi asia etenevän ainakin jollain tasolla, sillä perjantaina on työhaastattelu. Hieman hirvittää, sillä en käytännössä koskaan aikaisemmin ole ollut moisessa mukana. Aina on työ tipahtanut käsiin ilman sen suurempia haastatteluita ja kommervenkkejä. Mutta hyväpä tätä on kai harjoitellakin. Ja onhan ainakin yhtenä haastattelijoista tuttu vararehtori, joten hänellä on jo mahdollisesti jonkinlainen mielikuva minusta. (Toivottavasti positiivinen sellainen..)

Kyllä tämä tästä. Kyllä tämä tästä. Kyllä tämä tästä. Se on minun mantrani tammikuun loppuun asti. Kyllä tämä tästä. Rauha.. Ota rauhallisesti. Selviät siitä.. Kyllä tämä tästä. Sitä minä etenkin aamuöisin hoen itselleni, etten mene rikki ja palasiksi ja hajoa henkisesti.

Kyllä tämä tästä.

väliaikatietoja

Itsenäisyyspäivänä ei pidä lojuman ja laiskotteleman. Ei ainakaan tämän hemulin. Työtä riittää niin, että heikompia hirvittää. Ja minä olen aika heikko. Meinaa etenkin aamuisin paniikki vallata pään ja kylmä hiki nousee pintaan, kun mietin tulevaa kuukautta. Tai paremminkin tätä ja seuraavaa viikkoa. Analyysin tentistä selviän, se on aika varmaa. Todennäköisyyden tentti. Iik. Se on ensimmäinen kylmän hien aste. Luovan projektin palauttaminen (..tai edes tehtävänannon ymmärtäminen..) - kylmä hiki valuu pitkin otsaa. Etiikan ja uskonnon tenttipaketin lukeminen (ja ymmärtäminen?) - hiki pisaroi selässäkin. Työpaikan saamisen ja työttömäksi jäämisen välinen dilemma, joka toivottavasti ratkeaa tällä viikolla - hemuli kylpee kylmässä hiessä. Hirvittää aika hirveästi. Ja aamuöisin ja aamuisin taistelen oikeastaan ihan fyysisesti paniikkia vastaan. Hrrrrrr.

No, sen tämä paniikki on aiheuttanut, että olen itsenäisyyspäivänä täällä opiskelijakämpässä yksin tuhertamassa (luvallista) lunttilappua todennäköisyyden tenttiin. Niskat ovat jo nyt jumissa, vaikka luntteja on lupa tehdä neljän sivun verran ja valmiina on vasta yksi sivu. Lisäksi pitäisi tehdä sitä **TUN luovaa projektia. Inhoan sitä. Inhoan. YÄK.

Tällä hetkellä vietän ansaittua taukoa. Tiski odottaa pesijää ja ruoka syöjää. Sen jälkeen takaisin todennäköisyyksien maailmaan.

hetkiä.

Tapahtumarikas viikonloppu, kertakaikkiaan. Jyväskylässä pikkujoulutusta on takana kahden päivän verran ja olo siitä johtuen hieman irtonainen. En oikein tiedä missä vaiheessa M:llä karkasi holtti kokonaan käsistä ja touhusta tuli holtitonta. Kivaa oli, ei siinä mitään. Mutta viimeinen pilkun jälkeen viidessä minuutissa kiskaistu nelosolut taisi tehdä tehtävänsä. Yöpymispaikkaan päästyämme M otti erän norjaa posliinipuhelimeen. Vannotin ja vakuutin herraa, että pyytää ämpärin sänkynsä viereen, jos kokee tarvitsevansa. Ei luvannut tarvita. Ja silti koin jännittävän herätyksen, kun herra laatoittaa sänkyä. Kuulostaa ehkä aika hirveältä, mutta no. Oikeastaan oli mukavaa, että tilanne oli kerrankin näin päin. (Ja tuokin kuulostaa ihan muulta kuin mitä sillä tarkoitan.) Minusta oli mukava olla avuksi. Onhan M:kin auttanut minua, kun olen onnistunut päästämään homman käsistä. Oli yllättävää huomata, ettei sotkujen siivoaminen aiheuttanut sen kummempia oloja minulle. Mans gotta do what mans gotta do. Ja M oli tapahtuneen takia vilpittömän pahoillaan.

Eilinen menikin sitten jo huomattavasti rauhallisemmin.

Ja tänään kiinteistövälittäjä soitti. M:n tekemä tarjous on mennyt läpi. Huih. Iik. Iih. Jee. Apua. Enää pitäisi päästä yksimielisyyteen siitä, milloin kämppään voisi muuttaa. Myyjä tahtoisi asua siinä tammikuun puoliväliin. Me tahtoisimme suorittaa muuton tammikuun alussa. Nähtäväksi jää, mitä tapahtuu. Jännää.

Jyväskylässä oli mitä hurmaavin ragdoll-kisu. Se ei todellakaan ole mitään pelkkää legendaa, että ragdoll vetää itsensä lötköksi, kun sen ottaa syliin. Kissahan valui sylissä kuin mikäkin eloton ja notkea lihakimpale. Söpöläinen.

lahdessa

Täällä Lahdessa on talvi. Ympäristö on valkoinen ja pullea. Ainakin vielä. Kotiin on mukava tulla hengailemaan ja oleskelemaan kun täällä kuitenkin tätä nykyä viettää niin vähän aikaansa. Koira on kuin pikkuruinen karvainen magneetti ja se seurailee ja tuijottelee vetisillä silmillä minua. Sillä on kai ollut ikävä isompaa laumaa. Ei tuo raukka aamulla ehtinyt edes aamupalaansa syödä loppuun, kun oli kuulemma ollut niin kiire hemulin kylkeä lämmittämään.

Eilen loppui bb. Aika uusi uutinen, vai mitä. No ei kyllä, mutta nyt pitää keksiä joku muu sarja, jota seurata. Tai vaihtoehtoisesti jättää taas television katsominen vähille. Netti on korvannut elämässäni television paikan jo pitkään ja se lienee ihan hyvä niin.

Tänään tulivat veronpalautukset. Nyt on vara ostaa joululahjoja. Jos saisin tosi tosi paljon rahaa, niin jouluna olisi maailman parasta ostaa hirmu kivoja lahjoja paljon paljon kaikille. Tykkään lahjomisesta.

Ajatus poukkoilee ja oikeasti yritän vain tappaa aikaa tällä bloggaamisella, kun bussi lähtee vasta 10 minuutin kuluttua. ... Kaipa sitä pitää lähteä vetämään kenkiä jalkaan.

ongelmallinen skeema

Elämässäni on eräs asia, joka säilyy yhtä suurena mysteerinä päivästä ja vuodesta toiseen.

Nimittäin.

En kertakaikkisen mitenkään ole kyennyt rakentamaan itselleni päänsisäistä edustusta (eli skeemaa - olenpa sivistyssanainen) tästä yliopiston rakennuksesta. En mitenkään, MITENKÄÄN, pysty käsittämään, miten yliopiston toinen kerros voi muka mitenkään, MITENKÄÄN, olla samassa suunnassa alakerran kanssa. Minun pääni sanoo, että yläkertaa ei ole mitenkään voitu rakentaa suoraan alakerran päälle, sillä yläkerran käytävä menee alakerran käytävään nähden täysin ristikkäisesti.

yläkerran käytävä: | alakerran käytävä: _

Ja silti voisin ehkä vaikka vannoa, että muiden opiskelijoiden ja etenkin rakennuksen suunnitelleen arkkitehdin mielestä käytävät sijaitsevat täydellisen päällekäin ja kulkevat samoja ratoja.

Ja mitenkös tämä tekee elämästä yllätyksellistä? No siten, että koska yläkerran käytävä menee näin:| niin en koskaan tiedä kumpaan päähän alakerran käytävää - joka kulkee näin: _ - joudun. En siis pysty valitsemaan nopeinta, suorinta tai lyhyintä reittiä. Rappusten alapäässä odottaa aina yllätys. Täysin sattumanvaraisesti tulen rappusia joko ruokalan oikealle tai vasemmalle puolelle, eikä sillä tuntuisi olevan mitään merkitystä, kummasta yläkäytävän päästä rappuset valitsen.

En tietenkään aikuisten oikeasti ole niin höperö, etten puhtaan päättelyketjun avullä pääsisi oikeaan lopputulokseen rappusten alapäässä odottavan paikan suhteen. Mutta silti joudun täällä vietettyyn aikaan nähden käyttämään kohtuuttoman pitkän ajan, että pystyn tuon arvauksen tekemään edes kohtalaisella varmuudella. Niinpä yleensä jätänkin arvaamatta ja valitsen rappuset, jotka ensimmäisenä sattuvat kohdalle, tulen alas ja eteen avautuvan paikan perusteella jatkan matkaani.

Aivoissani taitaa olla kolhu tämän skeeman kohdalla. Jännitys elämässä säilyy.