Bussissa eilen:
Miltä se tuntuu, kun koko elämä on muutoksen kynnyksellä? Vanhaan ei ole paluuta. Tutusta ja turvallisesti ei vain enää voi pitää kiinni. Pelottaa. Sydäntä puristaa niin, että se tuntuu fyysisesti pahalta. Neljä ja puoli vuotta. Se on noin viidesosa elämästäni. Itsenäistymistä. Opiskelua. Poikaystävä. Uudet ystävät. Uusi kaupunki. Ja matkustamista. Loputtomasti kilometrejä selän takana ja edessä. Ja nyt. Mitä nyt? Istun bussissa - viimeistä kertaa. Itkettää. Jännittää. Tästä eteenpäin elämä on hyppy tuntemattomaan. En tiedä mitä on edessä. On vain luotettava, että elämä järjestyy. Viimeinen matka. Eivätkö nämä kilometrit olleetkaan loputtoman pitkiä? Vaihe elämässä tekee kuolemaa ja se on surullista.
En myönnä, että jäisin kaipaamaan mennyttä. On tämä nimittäin ollut sellainen urakka. Tai ehkä kaipaankin. Ehkä kaipaan jo nyt. Ei enää kiireistä automatkaa bussille ja torkkumista satojen ja taas satojen kilometrien ajan. Ei enää matematiikan ryhmäopiskelua. Ei tunteja kestäviä kahvikeskusteluja. Niitä tulen kaipaamaan.
Puuh. Kaipasin muutosta. Nyt se on tässä. Miten ihmeessä selviän siitä elossa?
Minä hyppään tulevaan silmät kiinni ja hieman peloissani. Ottakaa kiinni, olkaa niin kilttejä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti