touhukas hemuli

Onko minusta tullut aikuinen? En voi uskoa tätä. Heräsin aamulla 15 minuuttia ennen kellon soittoa. Tunsin itseni pirteäksi. Ahkeroin koulussa läksyjen parissa pari tuntia. Tulin kotiin ja pesin kämpän lattiat, tiskasin, vein petivaatteet ja matot ulos ja pesen nyt toista koneellista pyykkiä. Ja kaiken lisäksi tämä on ihan mukavaakin. Etenkin - ja oikeastaan ainoastaan siksi - kun saan tehdä tämän kaiken omalla tahdillani. Eikä kukaan ole komentelemassa tai vahtimassa puuhiani. Olen siivouksesta edesvastuussa vain itselleni.

Vielä kun saisi itsestään niin paljon uskallusta irti, että viitsisin avata gradutiedoston. En uskalla. En halua. Iuh.

M ilmestyi eilen irkkiin. :) Mies mennä viilettää Krakovassa ja on saanut flunssapöpön kesken matkan. Mutta hauskaa on kuulemma ollut silti. Krakovan nettikahvila on siitä erikoinen, ettei siellä myydä kahvia. Jos tahdot kahvilasta kahvia, niin myyjä hakee sitä viereisestä kahvilasta. hihi. Ja nettailu maksaa euron tunti, mikä on yllättävänkin halpaa. Odotan kovasti torstaita. Haluan päästä irti opiskeluajatuksista.

Niskat ovat jumissa edelleen pitkästä automatkasta. Voi kun joku kiltti mies tulisi niitä hieromaan. Esimerkiksi M. Erityisesti M. Ei kukaan muu paitsi M. Ikävä kosketusta.

voi tätä jumituksen määrää

Aivot ovat STOP-tilassa. Olen juuri ajanut 250km autolla yksinäni. Aivot tuntuvat jotenkin merisairailta tai ei-omilta. Kenenkähän aivot päähäni ovat joutuneet matkan aikana.. Tuntuu siltä, että jotain pitäisi tehdä, mutta en pysty muodostamaan mielikuvaa siitä, että mikä tuo asia olisi. Kop kop, pääkoppa. Onko siellä ketään?

Lauantaina kävin pikkuveljen armeijatilaisuudessa. Vannoivat oikein virallisen valan asennossa seisten. Minua jotenkin oikein kovasti huvitti se koko tilanne. Ei siis pahassa mielessä. Mutta jotenkin. Että jotkut traditiot säilyvät niinkin kankeina kuin säilyvät. Valatilaisuus on kuulemma säilynyt samankaltaisena koko Suomen itsenäisyyden ajan. Ja siellä maamme toivot - tytöt ja pojat - vannovat noudattavansa lakeja ja uhrautuvansa isänmaan puolesta. Maailma pienenee ja teknistyy. Asiat kehittyvät huimalla vauhdilla. Mutta eivät armeijan traditiot. Ihan sama se on uskonnon kanssa. Palvontamenot säilyvät, vaikka kaikki muu ympärillä kehittyy. Ja ei ei ei. En yhtään haluaisi, että näitä asioita välttämättä lähdetään muuttamaankaan. Joitakin asioita voi säilyttää, ei se mitään haittaa - päin vastoin. Mutta se vaan tuntuu jokseenkin uskomattomalta, että jotkin asiat säilyvät, vaikken ihan suoraan pysty näkemään esimerkiksi juuri armeijan ja etenkään uskontokuntien kankeiden traditioiden tarkoitusperiä. Kai ne luovat ihmisille jonkinlaista turvallisuudentunnetta.

Kieltämättä tilaisuus oli silti koskettava. Minua nyt itkettää aina, joten tämä tilaisuus ei tehnyt poikkeusta. Oli jotenkin huumaavaa kuunnella miten parisen sataa nuorta miestä (ja muutama nuori nainen) pehmeällä bassokuminalla vannoi palvelevansa isänmaata. Ja voi miten matalalta ne virret kirkossa kaikuivat, kun vakavailmeiset alokkaat niitä veisasivat.

Pikkuveli on laihtunut. Hän on nyt jääkäri. Ja minua asia kovasti hymyilyttää. :)

ennakkomielikuva vs. ensivaikutelma

Se on niin helppoa retkahtaa siihen ennakkomielikuvaan, joka sinulle ihmisestä syötetään. Ihmisluonto on sitä vertaa ihmeellinen, että se hakee tukea käsitykselleen. Sinulle kerrotaan ihmisestä jota et tunne: "Se on sellanen.. Tiiät kyllä. Sellanen vähän.. No siis suoraan sanottuna outo. Tosi outo. Kyllä sä sen heti huomaat, kun näät eka kerran." Ja sitten sinä menet ja näet hänet ensimmäistä kertaa. Mielessä ovat varoitukset ja huomiot toisesta. Ja siinä se toinen sitten kaivaa nenää ja totta kai mieleen nousee, että on se outo. On se.

No, joskus kyllä käy niinkin, että ennakkomielikuva pettää täysin. Ihmistä on kuvailtu vaikka miksi. Outo on. Kävelee takaperin ja nenä poskella. Kuusi sormea, ja puhuu hepreaa. Ja sitten kun näet hänet, osoittautuu todellisuus toiseksi. Mukava ihminen. Ihan kiva jopa.

Ja miten kävikään minulle? Ennakkomielikuvaa oli tehokkaasti syötetty tajuntaani monestakin eri tahosta. "Se on sellanen hissukka. Tiiätkö? Sellanen joka hiljasella kimeähköllä äänellä selittää jotain. Ja huumorintajuton se on. Sen jotenkin vaan näkee. Ei paljon naurata." Ja tietenkin tätä kommenttia on edeltänyt sarja silmien pyörittelyjä ja kulmien kurtistelua: "Ootas vaan kun kerron sulle tästä tyypistä. Kyllä sitten kuule ihmetyt."

Tänään kohtasin nokakkain vihdoin tämän ihmisen. Hämmennys oli suuri, kun ennakkomielikuva osoittautui ensivaikutelmaa vastaavaksi. Hissukka. Harmaa yksilö, joka puhuu hiljaisella äänellä. Ei varmasti huumorintajua. Sen jotenkin vaan näkee. En muista kasvoja, ne olivat jotain niin harmaaseen massaan sekoittuvaa. Silmät kyllä. Nenä, ei poskella. Suu. Raidallinen paita. Piipertävä ääni ja jotenkin nuoriso-ohjaajatyyppinen asennoituminen lapsiin. Jotenkin sellainen "voi hellanlettas sentäs elkääs nyt lapset kun kuunnelkaas nyt että kun minun vuoro olisi puhua vai mitä olette hei lapset mieltä hei lapset..." Ja melun keskellä ääni katoaa kuulumattomiin. Vaikea kuvitella häntä toimimaan lasten kanssa.

Hämmentävää, miten vahvasti ennakkomielikuva vastasi ensivaikutelmaa, vaikka olin odottanut kohtaavani normaalin yksilön jonka ominaisuuksia on ainoastaan liioiteltu ihmisluonteelle tyypillisellä tavalla.

iloa ja itseluottamusta

Yli puolet vastuuopeviikosta takana. Tunnen olevani rento. En jaksa saati halua stressata tätä viikkoa, eikä - ihme kyllä - stressi ole iskenyt kuin kerran. Viime yönä heräsin yläkerran naapurin kolisteluun klo 5 aamulla. (Hän oli ilmeisesti päättänyt kävellä puujaloilla pitkin asuntoa aamuyöllä.) Yöllä mieleen tulevat pahimmat skenaariot, joten valvoin puolisen tuntia miettien miten kaikilla kamalimmilla tavoilla tämän päivän tunnit voisivat mennä pieleen. Vaan eivätpä menneetkään.

Matematiikan aamutunti oli kohtalaisen tylsää kertausta huomista koetta varten. Yllin tunti meni ryhmätöitä tehdessä jo huomattavasti sutjakkaammin. Ja äidinkielen tunneilla pääsinkin sitten vauhtiin. Juttelimme lasten kanssa hyvistä kirjoista, kokeilimme pantomiimia, ja luin lapsille Urpon ja Turpon, pienten leikkikarhujen seikkailuja. Voi hyvänen miten hersyviä ne jutut ovatkaan. Lähestulkoon ratkesin itse hysteeriseen nauruun, kun karhut ryhtyivät viettämään kohteliasta päivää.

"Hyvää päivää, herra Turbo." "Oikein kaunista aamua Teille, rakas herra Urbo!" "Saako olla kurapuuroa, herra Turbo?" "Mielihyvin, herra Urbo." Ja sitten kun tämän kaiken luin mörisemällä ja murisemalla ja välillä kimitin ja vikisin, niin hihihihi. Ei meinannut oma pokka pitää. Yhden ainoan kerran nauru karkasi ulos suustani, mutta onneksi sain pidettyä kuplivat hihityksenalut sisälläni. Ohjaavan opettajan kommentti: "Luit hyvin sen sadun, ja olet lasten kanssa luonteva." KIITOS :)

Kevät. Ihan superisti jo. Aurinkoa, lintujen visertelyä. Minulla ihana kevätfiilis. Leijun ainakin muutaman sentin maasta irti. Mikään ei voi epäonnistua ainakaan kovin pahasti. Opettajan itseluottamukseni on taas hieman vahvempi. Ansaitsen taputuksen olalle. Hyvä hemuli. :)

aurinkoista

Aamu alkoi hämmästellessä pakkasasteita. "Voi juma, miinus seittemäntoista. Voi juma, mitenhän päivä onnistuu.." Tarkoitus oli siis lähteä urheilupäivää viettämään lasten kanssa. Ja vaikka aamulla poskipäitä kipristeli, niin sinnehän lähdettiin silti. Ja kyllä kannatti! Voin nimittäin kertoa, että tämä hemuli haisee tällä hetkellä kuin savukala - kiitos laavulla tohottaneen nuotion.

Lapset laskivat pulkkamäkeä kuin mitkäkin, ja minä nautin nuotiolla istuskelusta. Makkaraa. Termarikahvia. Lihapullia. Suklaapipareita. Voi juma, aika nasta päivä. Aurinko paistoi ja paistaa edelleen. Posket hehkuvat punaisina. Olo on terveellisellä tavalla väsynyt. Tunnen olevani elossa. Eikä kukaan edes kuollut, tai loukkaantunut kuolettavasti urheilupäivänä. Parit kyynelet vuodatettiin - sehän kuuluu asiaan. Nenästä valui verta eräällä, ja toisella oli otsassa naarmuja. Mutta näistäkin selvittiin ja muutaman minuutin päästä kyseiset lapsukaiset olivat jo nuotiolla käristämässä karkkeja makkaratikun nokassa. Päivän hilpeisiin kommentteihin lasken seuraavan: "Hei ope tää päivähän olikin oikeesti tosi kiva! Aattelin et ois ihan tylsää, mut ei ollukkaa!" Jee, ja kaikki lapsetkin saatiin paluumatkalle bussien kyytiin.

Nyt päiväunia hemulille, kiitos.

jeee

Kuinkahan usein uskallan kirjoittaa tänne, että elämä hymyilee? Kostautuuko se jossain elämäni vaiheessa? Iskeytyykö meteoriitti tai meteorologi päähäni taivaalta ja menen murskaksi, koska nyt tunnen itseni niin onnelliseksi? Onko maapallo sittenkään pyöreä? Onko ufoja olemassa? Miksi muuttolinnut palaavat keväällä Suomeen? :) :)

Tänään paistoi aurinko. Lunta leijaili ilmassa ja oli keväistä. Voi voi kun tälläinen sää jatkuisi huomennakin. Menemme kolkki-nelkkiluokkalaisten kanssa hiihtämään, laskettelemaan ja pulkkailemaan koko päiväksi. Mukana on makkaraa, termarikahvia ja lihapullia. Jei. Toivottavasti ei ole hirmu hirmu kylmä, etten tule lumiakaksi. Tai jäämieheksi.

M lähetti viestin. Hän on elossa ja viettänyt huisin hauskan päivän rinteessä. Jei. :)

yläilmoissa

Tunnen itseni onnelliseksi. En tiedä mistä tämä tunne on näin voimakkaaksi päässyt kasvamaan. Jotenkin vain tuntuu siltä, että elämä on mallillaan. Minua ei stressaa edes alkava vastuuopeviikko. M on reissussa ja turvallisesti Zakopanessa. Se on hienoa. Toivon sydämestäni, että hänellä on tosi kiva viikko ja että hän ei vain telo itseään. Odotan innolla, että pääsen taas näkemään hänet. Odotan, että tulee kevät. Odotan, että pääsen sopimaan työvuoroista. Odotan, että harjoittelu olisi ohi. Ja kaikkea tätä odotan positiivisin mielin.

Hyvästelin M:n satamassa ja jatkoin kohti kotikotia. Seikkailin autolla pitkin Helsinkiä, kunnes viimein olin oikealla reitillä kohti Lahtea. Lahdessa oli rauhallista ja hiljaista. Nukuin paljon ja rapsuttelin hurttaa. Sitten takaisin opiskelujen pariin.

Elämä yrittää murjoa, ja tietyt asiat tuntuvat vaikeammilta kuin ne oikeasti mitenkään voisivat olla. Miten viiden ihmisen mielipiteet asioista on näin vaikea sovittaa yhteen? Ja lisämausteensa soppaan tuo se, ettei minulla ole asioihin mitään vankkaa kantaa, vaan kumartelen ja pyllistelen mihin sattuu. Tahtoisin saada valmiin suunnitelman eteeni, koska en jaksa pistää mielipidelusikkaani siihen soppaan yhtään syvemmälle kuin on pakko. Mukavan viikonlopun suunnitteleminen on yllättävän epämukavaa ja epähelppoa. Ketä kutsutaan? Ketä ei missään nimessä kutsuta? Missä kokoonnutaan? Missä ei ainakaan kokoonnuta? Eöäh. "Ei siellä ainakaan." "Joo siellä vois." "Ei." "Kyllä." "Ehkä. Tai sitten ei kuitenkaan." "Kutsutaanko?" "Ei." "Kyllä." Ja siinä sivussa minä: "Ihan sama."

Huomenna kaksi tuntia äidinkieltä ja kaksi ylliä. Tunnen olevani valmis tulevaa koitosta varten. Tässä olen, maailma. Tule ja purista!

voi onnea, voi autuutta

Tämä päivä oli parasta moneen päivään. Tunnen olevani onnellinen täällä. Minua itkettää ajatus siitä, että huomenna elämä vie taas pois Espoosta. Minua itkettää nykyään vaikka mikä. Varmaan tämä alkava kevät sen tekee. Tai hormonit. Tai elämäntilanne. Mitä sen väliä. Itkeminen on mukavaa ja puhdistavaa.

Eilen M kysyi välitänkö hänestä vielä kun hän on vanha. Kyllä. Näin ajattelin asian etenevän. No entäs hän. "Tykkääks säkin musta sitten vielä, kun tulen vanhaksi...?" "Et sä vanhene koskaan." Oi, ja taas nieleskelin kyyneliä. M on niin lähellä. Välillä epäilyttää miksi minä ansaitsisin tämän. Ja samalla ajatuksissa vilahtaa se ajatus, että entä jos. Entä jos joskus hän sanoo minulle, etten ole häntä varten. Kestänkö sen? Se tuntuu musertavalta asialta. Joskus tästä puhuttiin ja silloin minä olin sitä mieltä, että jatkaisin elämääni. Pakkohan se olisi. Silloin M oli sitä mieltä, ettei sen jälkeen olisi mitään. Nyt emme ole keskustelleet asiasta, mutta minun mielipiteeni on ajan mukana muuttunut. En tiedä miten selviäisin, vai selviäisinkö. Tiedän, ei siihen fyysisesti kuolisi, mutta. En tahdo edes kuvitella mikä osa minusta kuolisi. Tai mitä tapahtuisi.

Tänään taas huomasin vahvasti miten tämän kahden vuoden aikana olen muuttunut. Tietyiltä osin olen kasvanut ja vahvistunut kuin luonto raikkaan sateen jälkeen. Olen enemmän sinut itseni kanssa kuin koskaan.

Mitä muuta tänään? Sain kesätöitä! Se on niin hienoa, että lähes leijailin kun tulin "työhaastattelusta". Menen taas täti kassatädiksi läheiseen Valintataloon. Eikä se ollut mikään työhaastattelu edes. "Moi, tulin kysyy otatteks mut tänne kesäks taas?" "No eikö me niin viime kesänä puhuttu?" "Ööö.. Niinkö me puhuttiin, no hitto! Sehän on sitten että.. Öööö hitto! No hitto täähän on älyttömän hienoa! Kiitti!" "Nähään huhtikuussa, niin tuut sit sopimaan työvuoroista. Moikka!" :O Uskomatonta. Leijalin ulos.

Tunnen itseni etuoikeutetuksi. Ja sehän minä olenkin. En ole koskaan joutunut taistelemaan kesätöistä. Ja silti olen 15 vuotiaasta ollut joka kesä töissä. Työt ovat joka kesä (ensimmäisiä mansikanpoimintakesiä lukuunottamatta) enemmän tai vähemmän suhteilla hankittuja. Se on raakaa ja epäreilua, mutta ikävä kyllä niin elämä menee. Olen onnellisessa asemassa, koska isäni tuntee Lahdesta paljon erilaisia ihmisiä erilaisilta aloilta. Ja röyhkeästi tätä hyväksi käyttämällä olen löytänyt kesäisin tieni kaupan kassalle.

Kassatyö on sellaista mukavaa etenkin, kun olen muutaman kesän jälkeen päässyt pieneen lähikauppaan. Kesän aikana tutustuu asiakkaisiin ja heistä osa tuntee minut nimeltä. :) Siellä paistan leipiä ja hyllytän tavaroita, huolehdin hevi-puolesta ja pakasteista. Monipuolista verrattuna suurhypermarketin elämään, joka oli kassalla istumista. Pelkkää hihnan pyörittämistä ja rahan laskemista. Phtyi, yäk.

Voi jee, minulla on taas kesätöitä!

oodi matkustamiselle

..An early morning, when I wake up
I look like Kiss but without the makeup.
And that's a good line to take it to the bridge..

Tuo kohta jaksaa aina huvittaa minua. Olen kuunnellut Robbieta paljon. Todella paljon. Suosikki on vaihtunut Surpremesta Strongiin. En pidä Surpremestä enää yhtään, se on heikkoa laatua.

Olen matkalla. Taas. Edessä 350 kilometria, takana tuhansia ja taas tuhansia. Joskus se on laskettukin. Pari vuotta matkustamista, kilometreja hm... 350x2x3x9x2 eli kilometrit kertaa viikonlopun menopaluu, kolme viikonloppua (vähintään) /kk, yhdeksän kuukautta vuodessa, kaksi vuotta. Katsotaanhan.. 37 800km. Hahah. Jep. Ja sitä ennen kaksi vuotta joka viikonloppu Lahteen. Tämä kaksinkertaistaa kilometrit, eli ainakin 75 000km. HAhahah naurattaa. Pääosin tämä kilometrimäärä on kulutettu bussissa. Kiitos Matkahuolto, olet kohtalaisen luotettava yhteistyökumppani. Minulla on Sinuun viha-rakkaussuhde. Vihaan sinua. Vihaan. Rakastan. Viet minut sinne mihin veri vetää - Etelään. Kiitos ja haista paska.

Mitä matkalla tapahtuu? Viisi tuntia aikaa, tilaa tekemiselle noin neliön verran. Asento: istumassa, jos bussi on täynnä. Kyljellään kippurassa, jos viereinen penkki on tyhjä. (Ja voi kun se aina olisikin. Ahdas matkustaminen on kaksin verroin kamalampaa.) Viisi tuntia. Ajattele. Istahdat vaikka sängyllesi ja pysyt siinä puoli kahdesta puoli kuuteen. Testaahan joskus. Saat lukea, kuunnella musiikkia, kutoa tai nukkua, kunhan teet sen istuvillasi ja yhdessä paikassa. No, teen tämän matkan silti. Eikä kitinä auta, mentävä on silti. Nimittäin pahempaa kuin matkustaminen on matkustamattomuus.

Kirjoitan tämän kaiken bussissa (eli to 17.2.) paperille. Siirrän tämän sitten Espoossa nettiin.

Ihanaa miten kirjoittaminen vie ajatukset pois harjoittelusta. Käsityötunnit olivat kohtalaisen hallittua kaaosta - taas. Olen väsynyt, kuten aina pidettyäni kaksoistunnin ompelua kolkkiluokkalaisille. Alkuopetuksen käsityö on ok, mutta en oikein välitä isompien lasten tekstiilityön opettamisesta. Kaikeksi onneksi en ottanut aikoinaan kässää sivuaineeksi. Käsityö on mukavaa, sen opettaminen ei niinkään.

..Screw you, I didn't like you taste anyway..

Metsiä. Peltoja. Koivuja. Latoja. Kuusia. Loppumattomiin... Paperi alkaa loppua, matka sen kun jatkuu..

..I hope you blow away..

ikävöintiä

Lähdin kohti appivanhempiehdokkaiden kotia kello seitsemän sunnuntaiaamuna. Olin perillä M:n kyljessä puoli kymmeneltä ja jatkoimme unia muutaman tunnin. Voi miten siinä oli mukava nukkua. Takaisin opiskelukaupunkiin tulin yöbussilla, joka oli perillä kolmen aikaan yöllä. Olen vieläkin hieman väsynyt kahden yön poikkeavista yöunista.

Vaan kylläpä tuntui taas vaihteeksi vaikealta lähteä M:n kainalosta. Puhkesin lähes kyynelehtimään, kun odottelimme bussia tuulessa ja tuiskussa. Tottumista on kyllä tapahtunut. Nyt neljän päivän ero tuntuisi ruhtinaallisen lyhyeltä ajalta, kun on joutunut tottumaan kahden viikon eroihin. Ja hui miten pahalta syksyllä nuo neljän päivän erotkin tuntuivat, kun koko kesä oli harjoiteltu yhdessä asumista. Nyt vaihtaisin onnesta puhkuen nämä aivan liian pitkät viikot neljään päivään. Oli kyllä mahtavan mukavaa viettää sunnuntai jossain muualla kuin täällä opiskelija-asunnossani. Päivä tuntui paljon enemmän arjesta irrottautumiselta, kun tunnit eivät kuluneet siihen, että odotan tuntien kulumista. Nyt lähinnä odotin, että tunnit eivät kuluisi. Mutta kuluivathan ne ja täällä ollaan, poissa M:n kainalosta - jälleen.

ensimmäisiä merkkejä

hemulin huomio: Linnut ovat alkaneet kevättä enteilevän sirkutuksensa. Jo puoli kahdeksan aikaan aamulla urhoollisimmat talitintit laulelevat kiihkeitä soidinlurituksiaan.

hemulin huomautus hemulille: Ajattele positiivisemmin, ole kiltti. Ole niin kiltti, äläkä aina ajattele niin negatiivisesti. Se on raskasta sekä minulle että M:lle. M ei ehkä tiedä sitä, mutta se on raskasta myös minulle. Minä yritän. Nytkin voisin kitistä elämääni, mutta kieltädyn tekemästä niin. En. Voisin väkyttää kaukosuhteen huonoista puolista ja ihmissuhdeasioitten suhteen heikkoa itsetuntoani. EN.

E N

E N

E N

kahvihetki kullan kallis

Pidän tälläisistä päivistä. Ne ovat lähes täydellisesti kiireettömän tuntuisia. Talo on hiljainen, minulla on aikaa olemiselle, edessä on kuppi kahvia ja irkissä voi lätistä tyhjänpäiväisyyksiä. Olen sosiaalinen ihminen ja kaipaan seuraa, mutta toisaalta tälläinen hiljainen hetki kotona on musiikkia tärykalvoille. Ei radiota, ei televisiota, vaan hiljaisuutta. Olo on raukea kuin kissanpennulla ruokailun jälkeen. Tälläinen olotila on se syy, miksi en aina kapinoi kovin vahvasti aikaisia herätyksiä vastaan (olenko tullut siis aikuiseksi??) - aikainen herääminen antaa enemmän tilaisuuksia tyhjänpäiväiselle olemiselle.

Itse asiassa tänään ruokakaupassa tuli jotenkin sellainen tunne, että "Hitsi. Taidan olla aikuinen." Se tunne vaan tuli siinä Citymarketin liukuportaissa. Humps vaan.

Eilisen hämmennyksen aiheuttanut tilanne oli minun tietämättäni hoidettu jo eilen pois, joten se siitä. Epäilen silti vahvasti, että pidemmällä aikavälillä eilisestä asian pois hoitamisesta olisi mitään apua. Mielestäni oppilaaseen pitäisi ryhtyä kiinnittämään erityistä huomiota, sillä hän ei käyttäydy siten millä tavalla ala-asteikäinen lapsi normaalisti käyttäytyy. Mutta mitenpä siihen harjoitteleva opettaja puuttuisi, ei minulla ole keinoja eikä valtaa. Olen ilmaissut kantani kyllä, mutta koska sitä ei huomioida käytännön tasolla, olen pakotettu jättämään asian sikseen.

täydellinen hämmennys

Ensimmäistä kertaa koulutukseni aikana tunnen itseni täydellisen voimattomaksi ja hämmentyneeksi. Mitä ihmettä voin tehdä oppilaalle, joka puhuu asioita jotka eivät missään nimessä ole asiallisia. En siis tarkoita mitään haistattelua tai kiroilua, vaan äärimmäisyyteen vietyä uhkailua. Ei asiaa voi sivuuttaa. (Uskomatonta, että eräs ihminen ehdotti minulle niin.) Olin täysin voimaton tilanteessa, jossa minulla ei ole muita aikuisia tukena. Ainoastaan lapsi ja minä. Ja täysin hallitsematon raivo.

Asiasta on kulunut muutama tunti, ja vasta nyt iski voimattomuuden tunne. "Ei tämä voi olla totta. Uskomatonta."

arvioi minua, ole hyvä

Aina välillä pistää miettimään miten monelle koulutusalalle on tyypillistä se, että opiskelijan persoonaa ja henkilökohtaisia tapoja arvioidaan. Matematiikka, ei. Maantiede, ei. Fysiikka, kemia, kuvanveisto... Ei. Pienellä maalaisjärjelläni olen päätynyt siihen, että persoonallisuuden arvioiminen liittyy ainoastaan ihmistieteisiin. Ja sen tiedän ainakin varmasti, että kasvatustieteisiin se kuuluu erottamattomasti - ainakin opettajankoulutuksessa. Kuvittelisin, että muita tieteenaloja opiskellessa arvioinnin kohteeksi joutuvat lopputulokset, lopputyöt, harjoitukset, jne. Mutta ei opettajankoulutuksessa. Työharjoitteluissa alistumme siihen, että meitä arvioidaan ihmisenä. Millainen sinä olet? Jokaisen pitämäsi tunnin aikana sinä seisot siinä suurennuslasin alla ja jokaista liikettäsi, elettäsi, ilmettäsi ja sanaasi arvioidaan.

Ja välillä se tuntuu jotenkin kohtuuttomalta. Tiedän, se kuuluu tähän alaan. Minun on kestettävä arviointia, arvioinhan itsekin tulevassa ammatissani oppilaita. Toisaalta oppilaille arviointi ei ole jokaisen tunnin jälkeen annettua henkilökohtaista palautetta. Tämä on itse asiassa jopa kielletty. (En nyt juuri justiinsa saa päähäni missä laissa tai säädöksessä..) Opettajat eivät saa kohdistaa arviointia oppilaan persoonaan. Tämän vuoksi nykyään ei anneta käytösnumeroita, eikä käyttäytyminen (teorian tasolla) myöskään saisi vaikuttaa esimerkiksi matematiikan numeroon. Lyhyesti: Käyttäydyt miten käyttäydyt, mutta jos osaat asiat, saat todistukseen kympin. Eihän se näin oikeasti mene, voin sen tässä paljastaa. Opettaja on ihminen, joten käytöstä ei mitenkään voi täydellisesti erottaa muusta toiminnasta.

Ja jos nyt kuvittelet, että kirjoitan tätä tekstiä saatuani juuri huonoa palautetta pitämästäni matematiikan tunnista, olet väärässä. Sain hyvää palautetta. "Osaat verbalisoida juttuja hienosti. Oppilaat osasivat murtoluvut, hyvä! Olet rauhallinen. Muista pitää vähän enemmän kuria luokassa. Voisit käyttää puheessasi vähän vähemmän konditionaalia." Jotain tuollaista tämän päivän tunnista tuli palautteena. Silti. Silti tällä hetkellä tuntuu etten jaksaisi enää yhtään minuun itseeni kohdistuvaa palautetta. Olisi helpompi kestää arviointia, jos se kohdistuisi ainoastaan esimerkiksi oppilaiden oppimiseen ja vaikka siihen miten selkeän taulukuvan olen onnistunut raapustamaan.

Jokaisen tunnin jälkeen tunnen itseni läpi puhki ja kokonaan väsyneeksi, koska olen ollut valmistautuneena saamaan murskapalautetta. Tästä puhuimmekin kämppiksen kanssa. Siitä, miten valmiita me harjoittelijat olemme myöntymään siihen, että "perseelleenhän se tunti sitten meni." Jos ohjaava opettaja aloittaa palautteenantonsa jotenkin näin: "No mitäs ite oot mieltä, oliko tää oikeesti SUN mielestä hyvä tunti.." Ja jos ohjaavan opettajan ilme on vielä neutraali, eikä siitä voi tulkita opettajan omaa mielipidettä pidetystä tunnista, on oma vastaukseni luultavasti jotain tälläistä: "No niin... No.. Emmä nyt tiedä, olihan se aika sähellystä.. Ja ei ne lapsetkaan.. En tiiä, kai siellä joku jotain ehkä oppi.. Tai emmä tiiä. Kai se oli aika heikko suoritus multa..." Ja sitten kun ohjaava opettaja sanookin tunnin hänen mielestään menneen loistavasti, niin voi sitä helpotusta. Suuri taakka putoaa taas kerran harteilta. "Ai se menikin hyvin.." Niin heikko itseluottamus meillä nuorilla opettajilla vielä on. Eikä tässä nyt ole kyse vain minusta (koska en tunnusta, että itsetuntoni olisi todellakaan erityisen heikko), vaan tämä oman tunnin arvostamisen vähyys on yleisesti nähtävissä arviointituokioissa.

Välillä ihmettelen miten tulen jaksamaan ammattiani, kun harjottelussa olen jo kolmen tunnin jälkeen aivan puhki. En osaa edes kuvailla sitä väsymyksen määrää. Yleensä kolmen tunnin jälkeen kävelen kotiin ja menen nukkumaan pariksi tunniksi. Sen jälkeen jaksan taas pysyä hereillä. Luotan kuitenkin siihen, että tulevaisuudessa oman luokan kanssa työskennellessäni en ole kaiken aikaa arvioinnin kohteena. Saan olla oma itseni ilman, että persoonaani väännellään, käännellään ja pyritään saamaan se Hyvän Opettajan muottiin.

ihmeellisiä olotiloja

Kummallinen tunne, että jotain kauheaa olisi tapahtunut tai tulee juuri kohta tapahtumaan. M oli eilen duunin superbiletyksissä, eikä ollut ottanut yhteyttä yli vuorokauteen. Ajatus, että hänelle jotain. Ei, saavutin herran onneksi tekstiviesteitse. On kuulemma ainoastaan 75 prosenttisesti kuollut. Ehkä koko tämä tunne johtuu siitä, että juuri ennen heräämistä näin tänä aamuna unta, että oli hirveän liukasta. Ihmiset valuivat pitkin Lahden katuja. He törmäilivät kävellessään ja valuivat alamäkiin holtittomasti. Minäkin kävelin Kirkkokatua. Alhaalla risteyksessä oli sattunut kolari, auto oli törmännyt seinään valuessaan katua alas. Katselin kolaripaikkaa ja samassa huomasin, että jättimäisen metallisen roskalaatikon alle oli kuollut joku. Roskiksen alta pilkotti ainoastaan ruumiin pää. Joku kertoi minulle, että päätä sanottiin kolmisilmäksi, koska murskaantuessaan sille oli ilmestynyt kolmas silmännäköinen reikä otsaan. Kosketinkin päätä. Ja juuri sillä hetkellä heräsin. Ihan hirmu ahdistava ja realistisen tuntuinen elävä uni, jotenkin.

opetusharjoittelijoiden seurassa kuultua

Harjoittelija1: "Hei kun sä olit tässä samassa luokassa viime harjottelussa, niin oliko teillä joskus ihan mahottomia päiviä? Siis sillee, että ne ekaluokkalaiset ei kuuntele yhtään.."

Harjoittelija2: "Siis joo, yhen kerran kävi niin, että lapset ei kuunnelleet vaikka olisin tehnyt ihan mitä vaan."

H1: "No hyvä. Tai siis, että tää päivä oli sellanen. Huhhhuh. Sanoin, että jos olisi ollut oma luokka, niin olisin lukenut niille sillä matikan tunnilla vaan kirjaa, ois ollu kaikista helpointa. Ohjaava opettaja kysyi, että no mikset lukenut.."

H2: "Joo hei nyt muistankin se oli se tunti, kun ihan ihan jokainen oppilas möykkäsi, eikä kukaan kuunnellut. Ja kaiken sen hälinän ja metelin keskellä yksi oppilas viittasi. Kysyin mitä asiaa hänellä oli, ja hän vastasi pohtivan näköisenä: "Niii.. Sellasta vaan, että muistan, että elefantti tai sit norsu.. hmm... nii. Ni jompi kumpi niistä ois nisäkäs."

(Ja kyseessä oli äidinkielentunti.)

oppimiskokemuksia

Poikaystävältä oppii asioita. Vanhemmilta tietenkin oppii. Sisaruksilta. Ystäviltä.

..ja opinnoista? No. Hieman epäröivä kyllä-vastaus. Tuntuu siltä, että opintojen aikana olen oppinut kyllä asioita, mutta lähinnä se on liittynyt elämään yleensä. Olen tullut aikuisemmaksi ja saanut elämänkokemuksia. Ja sitten lähdin matkalle pääkaupunkiseudulta opiskelukaupunkiin. Ja matka kesti. Ja kesti. Ja sitten oli vielä tosi pitkä aika perille. Ja edelleen. Kestääää. Ja sillon ehdin pohtia. Ja kyllä, kyllä minä oikeasti olen oppinut jotain ihan kasvatustieteeseen liittyvää.

1) Ohjeet ovat tärkeintä ikinä. Jos osaat antaa lapsille (tai kenelle tahansa) hyvät ja s e l k e ä t ohjeet, elämä on helpompaa.

2) Sallittua myös opettajalle: "En tiedä."

3) Oppilasta kiinnostavat erityisesti asiat, jotka jotenkin liittyvät hänen elämäänsä.

4) Motivoitunut tekeminen on kaikkien kannalta helpompaa. Jos lapsille saa esitettyä asian siten, että se kiinnostaa, tekemisestä tulee helpompaa niin opettajalle kuin oppilaillekin.

5) Opettajan ei ole mikään välttämättömyys korottaa ääntään, hiljaisuus on usein tehokkaampaa.

6) Opettaja saa ja hänen tuleekin käyttää hyväkseen oppilaan työpanosta. "Ole hyvä ja jaa tästä nämä monisteet kaikille." Näin oppilaat oppivat ottamaan osaa luokan työskentelyyn.

7) Opettajalla ei välttämättä ole nutturaa, hänellä on ystäviä ja elämä, joka jatkuu myös työpäivän jälkeen. Hän saattaa toisinaan olla (todella) humalassa. Hän saattaa kiroilla. Hän on ihminen.

8)OHJEIDENANTO ON TÄRKEÄÄ.

Synttärit menivät loistavasti. Minulla oli hirmu hirmu kivaa, enkä muistanut aamulla läheskään kaikkea illasta. Se ei tosin välttämättä ole aina hyvä asia, mutta tällä kertaa herätessä ei ollut minkään sortin morkkista, vaan elämä hymyili. :) Hirmuisesti viinaa, laulua, naisia, miehiä, puhetta, naurua, pussailua ja muuta.

pizzaa ja naurua

Juhlistimme tänään siis kaveriporukassa huomista syntymäpäivääni. Söimme suklaakakkua, jäätelöä ja joimme teetä ja kahvia. Ja keksejä kans. Puhuttiin naisten karvaisuudesta ja monista monista muista olennaisista asioista. Ja tämän jälkeen reteinä poistuimme pizzalle keskustan yhteen harvoista suomalaisista pizzapaikoista.

Ja voi hurja mitä sekoilua pizzapaikassa saimme aikaan. Toisaalta suureen osaan sattumuksista syy oli ravintolan maustesirottimissa. Juttuhan meni näin.

L: (Sirottelee pizzaan maustetta.)

Kämppis: (Repeää nauruun.) "Ripottelet siihen sitten koko ajan mustapippurirouhetta.. HAHA"

Minä: (Nauran kippurassa.) "Missä on oreganoo?"

Kämppis: "Mä haen. Täällä on täys purkki. Tossa, ole hyvä."

Minä: "OHO." (Sirottimesta levisi ruokalusikallinen pitkin pöytää ja se osa joka osui pizzalle jäi sievään kasaan yhteen kohtaan pizzaa.)

Kämppis: "Saanks mäkin maustetta, kiitti. OHO." (Oreganoa leviää jälleen ruokalusikallinen pitkin pöytää ja sievään kasaan yhteen kohtaan pizzaa.)

L: "Anna mullekin, ehkä se peittää vähän tätä pippurin makua.. OHHOH." (Oregano osuu kyllä pizzaan, mutta sitä leviää parin neliösentin alueelle ehkä kolme ruokalusikallista.)

Ja siinä vaiheessa minä repeän ihan lopullisesti. En pysty hillitsemään itseäni millään, sillä pöydässä istuu yksi henkilö, jonka pizza on normaalin näköinen, kaksi henkilöä jolla on sievä kasa oreganoa pizzansa päällä, kolmas henkilö, jonka pizza näyttää mustapippurin värittämältä kuivatulla ruohosilpulla maustetulta pizzalta, ja pöytä on täynnä oreganomurua. En pysty lopettamaan millään, sillä päivä on ollut pitkä ja minua väsyttää. Kaverini mutustaa kohtalaisen tyytyväisenä ruohoiselta näyttävää pizzaansa ja minä koitan pitää naurun hallinnassa - tuloksetta. Kyynelet valuvat ja vatsaan sattuu.

Olipa mukava nauraa pitkästä aikaa täysin hillittömästi. :D Tilannekomiikka on parasta.

päivä tulee, päivä menee

Päivät vain kuluvat, eikä elämässä tapahdu mitään. Illalla huomaan, että taas on ilta. Aamulla nousen ylös ja kohta on taas ilta. Olen pitänyt tunteja kolmosluokkalaisille. Tunneista on tullut kehuja. Olen pitänyt lisää tunteja. Lisää kehuja. Vielä tunteja. Ohjaava opettaja sanoi, ettei keksi minulle mitään sanottavaa, pidän kuulemma tasaisen varmoja tunteja. Lisää tunteja. Opettaja sanoi, että voisin kokeilla jotain erilaista tuntia. No, onneksi huomenna on vaihteeksi matematiikkaa atk-luokassa. Helpottavaa on, etteivät ohjaavat opettajat halua tuntisuunnitelmia etukäteen. Tämä mahdollistaa sen, että suunnittelen tunnille raamit ja toimin sen jälkeen fiiliksen mukaan - tätähän opettajan työ käytännössä on.

Huomenna pidän kestit opiskelukavereilleni. Syödään suklaakakkua ja keksejä. Sen jälkeen pizzalle ja kaljalle. Juhlistetaan oikein puolipitkän kaavan mukaan 24-vuotissyntymäpäivääni. Perjantaiaamuna on heti kahdeksalta oltava takaisin opettajan roolissa, joten turha kuvitella että olutlinja venähtäisi yhtä iltaolutta pidemmälle. Onneksi perjantaina siirryn pääkaupunkiseudulle juhlimaan antaumuksella. Hienoa saada ajatukset irti opiskeluelämästä. Kaipaan jotain muutakin.

En osaa nukkua. Kolme yötä on mennyt pätkittäin torkahdellessa ja päiväunet ovat olleet aivan ehdottomia, jotta jaksaisin. Toivottavasti tämä asiakin muuttuu kun pääsen täältä viikonlopun viettoon.