Se on niin helppoa retkahtaa siihen ennakkomielikuvaan, joka sinulle ihmisestä syötetään. Ihmisluonto on sitä vertaa ihmeellinen, että se hakee tukea käsitykselleen. Sinulle kerrotaan ihmisestä jota et tunne: "Se on sellanen.. Tiiät kyllä. Sellanen vähän.. No siis suoraan sanottuna outo. Tosi outo. Kyllä sä sen heti huomaat, kun näät eka kerran." Ja sitten sinä menet ja näet hänet ensimmäistä kertaa. Mielessä ovat varoitukset ja huomiot toisesta. Ja siinä se toinen sitten kaivaa nenää ja totta kai mieleen nousee, että on se outo. On se.
No, joskus kyllä käy niinkin, että ennakkomielikuva pettää täysin. Ihmistä on kuvailtu vaikka miksi. Outo on. Kävelee takaperin ja nenä poskella. Kuusi sormea, ja puhuu hepreaa. Ja sitten kun näet hänet, osoittautuu todellisuus toiseksi. Mukava ihminen. Ihan kiva jopa.
Ja miten kävikään minulle? Ennakkomielikuvaa oli tehokkaasti syötetty tajuntaani monestakin eri tahosta. "Se on sellanen hissukka. Tiiätkö? Sellanen joka hiljasella kimeähköllä äänellä selittää jotain. Ja huumorintajuton se on. Sen jotenkin vaan näkee. Ei paljon naurata." Ja tietenkin tätä kommenttia on edeltänyt sarja silmien pyörittelyjä ja kulmien kurtistelua: "Ootas vaan kun kerron sulle tästä tyypistä. Kyllä sitten kuule ihmetyt."
Tänään kohtasin nokakkain vihdoin tämän ihmisen. Hämmennys oli suuri, kun ennakkomielikuva osoittautui ensivaikutelmaa vastaavaksi. Hissukka. Harmaa yksilö, joka puhuu hiljaisella äänellä. Ei varmasti huumorintajua. Sen jotenkin vaan näkee. En muista kasvoja, ne olivat jotain niin harmaaseen massaan sekoittuvaa. Silmät kyllä. Nenä, ei poskella. Suu. Raidallinen paita. Piipertävä ääni ja jotenkin nuoriso-ohjaajatyyppinen asennoituminen lapsiin. Jotenkin sellainen "voi hellanlettas sentäs elkääs nyt lapset kun kuunnelkaas nyt että kun minun vuoro olisi puhua vai mitä olette hei lapset mieltä hei lapset..." Ja melun keskellä ääni katoaa kuulumattomiin. Vaikea kuvitella häntä toimimaan lasten kanssa.
Hämmentävää, miten vahvasti ennakkomielikuva vastasi ensivaikutelmaa, vaikka olin odottanut kohtaavani normaalin yksilön jonka ominaisuuksia on ainoastaan liioiteltu ihmisluonteelle tyypillisellä tavalla.
No, joskus kyllä käy niinkin, että ennakkomielikuva pettää täysin. Ihmistä on kuvailtu vaikka miksi. Outo on. Kävelee takaperin ja nenä poskella. Kuusi sormea, ja puhuu hepreaa. Ja sitten kun näet hänet, osoittautuu todellisuus toiseksi. Mukava ihminen. Ihan kiva jopa.
Ja miten kävikään minulle? Ennakkomielikuvaa oli tehokkaasti syötetty tajuntaani monestakin eri tahosta. "Se on sellanen hissukka. Tiiätkö? Sellanen joka hiljasella kimeähköllä äänellä selittää jotain. Ja huumorintajuton se on. Sen jotenkin vaan näkee. Ei paljon naurata." Ja tietenkin tätä kommenttia on edeltänyt sarja silmien pyörittelyjä ja kulmien kurtistelua: "Ootas vaan kun kerron sulle tästä tyypistä. Kyllä sitten kuule ihmetyt."
Tänään kohtasin nokakkain vihdoin tämän ihmisen. Hämmennys oli suuri, kun ennakkomielikuva osoittautui ensivaikutelmaa vastaavaksi. Hissukka. Harmaa yksilö, joka puhuu hiljaisella äänellä. Ei varmasti huumorintajua. Sen jotenkin vaan näkee. En muista kasvoja, ne olivat jotain niin harmaaseen massaan sekoittuvaa. Silmät kyllä. Nenä, ei poskella. Suu. Raidallinen paita. Piipertävä ääni ja jotenkin nuoriso-ohjaajatyyppinen asennoituminen lapsiin. Jotenkin sellainen "voi hellanlettas sentäs elkääs nyt lapset kun kuunnelkaas nyt että kun minun vuoro olisi puhua vai mitä olette hei lapset mieltä hei lapset..." Ja melun keskellä ääni katoaa kuulumattomiin. Vaikea kuvitella häntä toimimaan lasten kanssa.
Hämmentävää, miten vahvasti ennakkomielikuva vastasi ensivaikutelmaa, vaikka olin odottanut kohtaavani normaalin yksilön jonka ominaisuuksia on ainoastaan liioiteltu ihmisluonteelle tyypillisellä tavalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti