Tunnen itseni onnelliseksi. En tiedä mistä tämä tunne on näin voimakkaaksi päässyt kasvamaan. Jotenkin vain tuntuu siltä, että elämä on mallillaan. Minua ei stressaa edes alkava vastuuopeviikko. M on reissussa ja turvallisesti Zakopanessa. Se on hienoa. Toivon sydämestäni, että hänellä on tosi kiva viikko ja että hän ei vain telo itseään. Odotan innolla, että pääsen taas näkemään hänet. Odotan, että tulee kevät. Odotan, että pääsen sopimaan työvuoroista. Odotan, että harjoittelu olisi ohi. Ja kaikkea tätä odotan positiivisin mielin.
Hyvästelin M:n satamassa ja jatkoin kohti kotikotia. Seikkailin autolla pitkin Helsinkiä, kunnes viimein olin oikealla reitillä kohti Lahtea. Lahdessa oli rauhallista ja hiljaista. Nukuin paljon ja rapsuttelin hurttaa. Sitten takaisin opiskelujen pariin.
Elämä yrittää murjoa, ja tietyt asiat tuntuvat vaikeammilta kuin ne oikeasti mitenkään voisivat olla. Miten viiden ihmisen mielipiteet asioista on näin vaikea sovittaa yhteen? Ja lisämausteensa soppaan tuo se, ettei minulla ole asioihin mitään vankkaa kantaa, vaan kumartelen ja pyllistelen mihin sattuu. Tahtoisin saada valmiin suunnitelman eteeni, koska en jaksa pistää mielipidelusikkaani siihen soppaan yhtään syvemmälle kuin on pakko. Mukavan viikonlopun suunnitteleminen on yllättävän epämukavaa ja epähelppoa. Ketä kutsutaan? Ketä ei missään nimessä kutsuta? Missä kokoonnutaan? Missä ei ainakaan kokoonnuta? Eöäh. "Ei siellä ainakaan." "Joo siellä vois." "Ei." "Kyllä." "Ehkä. Tai sitten ei kuitenkaan." "Kutsutaanko?" "Ei." "Kyllä." Ja siinä sivussa minä: "Ihan sama."
Huomenna kaksi tuntia äidinkieltä ja kaksi ylliä. Tunnen olevani valmis tulevaa koitosta varten. Tässä olen, maailma. Tule ja purista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti