Lähdin kohti appivanhempiehdokkaiden kotia kello seitsemän sunnuntaiaamuna. Olin perillä M:n kyljessä puoli kymmeneltä ja jatkoimme unia muutaman tunnin. Voi miten siinä oli mukava nukkua. Takaisin opiskelukaupunkiin tulin yöbussilla, joka oli perillä kolmen aikaan yöllä. Olen vieläkin hieman väsynyt kahden yön poikkeavista yöunista.
Vaan kylläpä tuntui taas vaihteeksi vaikealta lähteä M:n kainalosta. Puhkesin lähes kyynelehtimään, kun odottelimme bussia tuulessa ja tuiskussa. Tottumista on kyllä tapahtunut. Nyt neljän päivän ero tuntuisi ruhtinaallisen lyhyeltä ajalta, kun on joutunut tottumaan kahden viikon eroihin. Ja hui miten pahalta syksyllä nuo neljän päivän erotkin tuntuivat, kun koko kesä oli harjoiteltu yhdessä asumista. Nyt vaihtaisin onnesta puhkuen nämä aivan liian pitkät viikot neljään päivään. Oli kyllä mahtavan mukavaa viettää sunnuntai jossain muualla kuin täällä opiskelija-asunnossani. Päivä tuntui paljon enemmän arjesta irrottautumiselta, kun tunnit eivät kuluneet siihen, että odotan tuntien kulumista. Nyt lähinnä odotin, että tunnit eivät kuluisi. Mutta kuluivathan ne ja täällä ollaan, poissa M:n kainalosta - jälleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti