Tämä päivä oli parasta moneen päivään. Tunnen olevani onnellinen täällä. Minua itkettää ajatus siitä, että huomenna elämä vie taas pois Espoosta. Minua itkettää nykyään vaikka mikä. Varmaan tämä alkava kevät sen tekee. Tai hormonit. Tai elämäntilanne. Mitä sen väliä. Itkeminen on mukavaa ja puhdistavaa.
Eilen M kysyi välitänkö hänestä vielä kun hän on vanha. Kyllä. Näin ajattelin asian etenevän. No entäs hän. "Tykkääks säkin musta sitten vielä, kun tulen vanhaksi...?" "Et sä vanhene koskaan." Oi, ja taas nieleskelin kyyneliä. M on niin lähellä. Välillä epäilyttää miksi minä ansaitsisin tämän. Ja samalla ajatuksissa vilahtaa se ajatus, että entä jos. Entä jos joskus hän sanoo minulle, etten ole häntä varten. Kestänkö sen? Se tuntuu musertavalta asialta. Joskus tästä puhuttiin ja silloin minä olin sitä mieltä, että jatkaisin elämääni. Pakkohan se olisi. Silloin M oli sitä mieltä, ettei sen jälkeen olisi mitään. Nyt emme ole keskustelleet asiasta, mutta minun mielipiteeni on ajan mukana muuttunut. En tiedä miten selviäisin, vai selviäisinkö. Tiedän, ei siihen fyysisesti kuolisi, mutta. En tahdo edes kuvitella mikä osa minusta kuolisi. Tai mitä tapahtuisi.
Tänään taas huomasin vahvasti miten tämän kahden vuoden aikana olen muuttunut. Tietyiltä osin olen kasvanut ja vahvistunut kuin luonto raikkaan sateen jälkeen. Olen enemmän sinut itseni kanssa kuin koskaan.
Mitä muuta tänään? Sain kesätöitä! Se on niin hienoa, että lähes leijailin kun tulin "työhaastattelusta". Menen taas täti kassatädiksi läheiseen Valintataloon. Eikä se ollut mikään työhaastattelu edes. "Moi, tulin kysyy otatteks mut tänne kesäks taas?" "No eikö me niin viime kesänä puhuttu?" "Ööö.. Niinkö me puhuttiin, no hitto! Sehän on sitten että.. Öööö hitto! No hitto täähän on älyttömän hienoa! Kiitti!" "Nähään huhtikuussa, niin tuut sit sopimaan työvuoroista. Moikka!" :O Uskomatonta. Leijalin ulos.
Tunnen itseni etuoikeutetuksi. Ja sehän minä olenkin. En ole koskaan joutunut taistelemaan kesätöistä. Ja silti olen 15 vuotiaasta ollut joka kesä töissä. Työt ovat joka kesä (ensimmäisiä mansikanpoimintakesiä lukuunottamatta) enemmän tai vähemmän suhteilla hankittuja. Se on raakaa ja epäreilua, mutta ikävä kyllä niin elämä menee. Olen onnellisessa asemassa, koska isäni tuntee Lahdesta paljon erilaisia ihmisiä erilaisilta aloilta. Ja röyhkeästi tätä hyväksi käyttämällä olen löytänyt kesäisin tieni kaupan kassalle.
Kassatyö on sellaista mukavaa etenkin, kun olen muutaman kesän jälkeen päässyt pieneen lähikauppaan. Kesän aikana tutustuu asiakkaisiin ja heistä osa tuntee minut nimeltä. :) Siellä paistan leipiä ja hyllytän tavaroita, huolehdin hevi-puolesta ja pakasteista. Monipuolista verrattuna suurhypermarketin elämään, joka oli kassalla istumista. Pelkkää hihnan pyörittämistä ja rahan laskemista. Phtyi, yäk.
Voi jee, minulla on taas kesätöitä!
Eilen M kysyi välitänkö hänestä vielä kun hän on vanha. Kyllä. Näin ajattelin asian etenevän. No entäs hän. "Tykkääks säkin musta sitten vielä, kun tulen vanhaksi...?" "Et sä vanhene koskaan." Oi, ja taas nieleskelin kyyneliä. M on niin lähellä. Välillä epäilyttää miksi minä ansaitsisin tämän. Ja samalla ajatuksissa vilahtaa se ajatus, että entä jos. Entä jos joskus hän sanoo minulle, etten ole häntä varten. Kestänkö sen? Se tuntuu musertavalta asialta. Joskus tästä puhuttiin ja silloin minä olin sitä mieltä, että jatkaisin elämääni. Pakkohan se olisi. Silloin M oli sitä mieltä, ettei sen jälkeen olisi mitään. Nyt emme ole keskustelleet asiasta, mutta minun mielipiteeni on ajan mukana muuttunut. En tiedä miten selviäisin, vai selviäisinkö. Tiedän, ei siihen fyysisesti kuolisi, mutta. En tahdo edes kuvitella mikä osa minusta kuolisi. Tai mitä tapahtuisi.
Tänään taas huomasin vahvasti miten tämän kahden vuoden aikana olen muuttunut. Tietyiltä osin olen kasvanut ja vahvistunut kuin luonto raikkaan sateen jälkeen. Olen enemmän sinut itseni kanssa kuin koskaan.
Mitä muuta tänään? Sain kesätöitä! Se on niin hienoa, että lähes leijailin kun tulin "työhaastattelusta". Menen taas täti kassatädiksi läheiseen Valintataloon. Eikä se ollut mikään työhaastattelu edes. "Moi, tulin kysyy otatteks mut tänne kesäks taas?" "No eikö me niin viime kesänä puhuttu?" "Ööö.. Niinkö me puhuttiin, no hitto! Sehän on sitten että.. Öööö hitto! No hitto täähän on älyttömän hienoa! Kiitti!" "Nähään huhtikuussa, niin tuut sit sopimaan työvuoroista. Moikka!" :O Uskomatonta. Leijalin ulos.
Tunnen itseni etuoikeutetuksi. Ja sehän minä olenkin. En ole koskaan joutunut taistelemaan kesätöistä. Ja silti olen 15 vuotiaasta ollut joka kesä töissä. Työt ovat joka kesä (ensimmäisiä mansikanpoimintakesiä lukuunottamatta) enemmän tai vähemmän suhteilla hankittuja. Se on raakaa ja epäreilua, mutta ikävä kyllä niin elämä menee. Olen onnellisessa asemassa, koska isäni tuntee Lahdesta paljon erilaisia ihmisiä erilaisilta aloilta. Ja röyhkeästi tätä hyväksi käyttämällä olen löytänyt kesäisin tieni kaupan kassalle.
Kassatyö on sellaista mukavaa etenkin, kun olen muutaman kesän jälkeen päässyt pieneen lähikauppaan. Kesän aikana tutustuu asiakkaisiin ja heistä osa tuntee minut nimeltä. :) Siellä paistan leipiä ja hyllytän tavaroita, huolehdin hevi-puolesta ja pakasteista. Monipuolista verrattuna suurhypermarketin elämään, joka oli kassalla istumista. Pelkkää hihnan pyörittämistä ja rahan laskemista. Phtyi, yäk.
Voi jee, minulla on taas kesätöitä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti