mietteitä ja aatoksia

Kummallista, miten henkilökohtaisemmalta Aasian suurtuho tuntuu, kun kadonneena on suomalainen julkkis. Sirkesalo perheineen on kadonneiden joukossa, ja netissä liikkuvista (oletettujen paikalla olleiden) postauksista päätellen he eivät olisi enää elossa. Tuntuu kornilta, että minulle täysin tuntematon ihminen tuntuu niinkin läheiseltä kuin tuntuu. En oikein osaa kuvailla tunteitani. Jotenkin tuntuu uskomattomalta, että myös julkisuudesta elävä ihminen voisi noin vain kuolla. Tietenkin voi, sanoohan sen järki. Silti.

Katselen kadonneiden suomalaisten kasvoja ja nimiä. Seassa on pari tuttua nimeäkin kotikaupungista. Käsittämätöntä että.. En tiedä mitä. Käsittämätöntä silti. Sisäinen epäusko tapahtuneen suhteen on suuri. Käsittämätöntä.

Juhlin huomenna alkavaa uutta vuotta samaan aikaan kun miljoonat ihmiset ympäri maapallon surevat kadonneita ja kuolleita ystäviään, sukulaisiaan, tuttujaan.. Kunnioitan kotikaupunkini päätöstä lahjoittaa ilotulitusrahat hyväntekeväisyyteen. Summa ei varmaankaan ole suuressa mittakaavassa ratkaiseva, mutta kaikki lahjoitukset otetaan varmasti silti kiitollisena vastaan. Huomenna käyn minäkin pistämässä lippaaseen roponi uhrien auttamiseksi.

kukkahattuhemulin ajatuksia

Pistää nieleskelemään, kun katselee Thaimaasta ja muilta hyökyaaltojen ravistelemilta alueilta saapuvia ihmisiä televisiosta. Tuntuu hurjalta, että luonto on jälleen osoittanut voimansa - hintana kymmenien tuhansien ihmisten henki. Kylmät väreet vilistävät pitkin selkää, kun katsoo miten suurta tuhoa kyseinen alue on kärsinyt. Kammottavaa on myös se, että ensimmäisen aallon jälkeen ihmiset ovat rynnänneet rannoille katsomaan tuhoa vain huuhtoutuakseen hetken kuluttua olemattomiin.

Minulle on joskus avauduttu siitä, että jaksan murehtia muiden asioita. Kauhistuin esimerkiksi kerran miten hevari-isä oli pukenut 2-3 -vuotiaan pikkupoikansa nahkatakkiin, korvarenkaaseen ja kettinkeihin. Poika kuunteli ulkoilmakonsertin raskainta heviosuutta heilutellen käsiään \,,/ -asennossa. "Mitä se sulle kuuluu mitä muut lapsillaan tekee..!" "Mitä sä jaksat huolehtia siitä miten joku on kuollut!" "Älä aina jaksa kauhistella noita juttuja, niitä vaan tapahtuu, IHAN SAMA." En voi sille mitään, että tietyt asian koskettavat. Ja en ymmärrä miten se ikinä voisi olla huono puoli minussa.

Edelliseen postaukseen liittyen:

En voi uskoa, että luonto olisi itsessään hyvä tai paha. Hyökyaallot eivät ole luonnon kosto ihmisille. Ne eivät myöskään ole jumalan/jumalien kosto maailmalle, vaan hyökyaallot ovat hyökyaaltoja. Eivät mitään muuta. Ei leijonakaan gasellin niskan murtaessaan ole hyvä tai paha, vaan leijona. Maailmamme on juuri niin raadollinen kuin sen täytyykin olla pysyäkseen elinkelpoisena. Tämä ei kuitenkaan estä tuntemasta surua kuolleiden ja loukkaantuneiden hyökyaaltojen uhrien puolesta.

Asiasta viidenteen. Kävin ale-myynneissä ja mukaan tarttui kassillinen tavaraa. Kaikeksi onneksi en ostanut mitään täysin turhaa, vaan esim. talvitakki ja kaulaliina tulivat tarpeeseen. Selkä alkaa olla jo niin hyvässä kunnossa että pystyin kävelemään ympäri kauppoja ja kuolata n.90e maksavia ihania punaisia kenkiä. En kuitenkaan kyennyt ostamaan niitä - 90e on sentään vähän liikaa.

Julkisesti lupaan tässä ja nyt, että: Huomenna aloitan gradun kanssa painimisen.

taistelu jatkuu

Selkä ei tunnu ymmärtävän lainkaan, että ei ole hauska elää kipuisena. Noidannuoli tai joku vastaava vain jatkaa kolttosiaan selässä. Ähkien ja puhkien jatkan elämääni, joka on kuitenkin jo hieman ketterämpää kuin norsu posliinikaupassa. Vihloo niin perskeleesti toiseen jalkaa välillä, ja istuminen on pidemmän päälle tuskaa. En uskalla edes kuvitella mitä elämä tulee olemaan, jos joskus päädyn raskaaksi.

Yksi parhaista ystävistäni muuten soitti joulun alla ja kertoi olevansa pieniin päin. :) Varsin mukava uutinen etenkin kun tiedän heidän olleen valmiita vauvelin tuloon jo pari vuotta. Tapaninpäivänä oli M:n pikkusiskon vaavin ristiäisjuhla. En voinut olla tuntematta itseäni hieman ulkopuoliseksi, koska en mitenkään osaa eläytyä uskonnolliseen tapahtumaan. Lähinnä vaan nauratti ja samalla ihmetytti miten nyky-yhteiskunnassa ovat säilyneet tuollaiset heimorituaalit, joissa toistetaan pyhiä kirjoituksia. Mieleen tuli Indiana Jones -leffan se kohtaus, jossa suuri lauma pahoja heimolaismiehiä huutaa jotain yhteen ääneen ja ylipappi poistaa uhrilta sydämen.

En oikein muutenkaan osaa suhtautua ihmiseen joka avoimen luottavaisesti uskoo johonkin suurempaan voimaan. Tai onhan se jokaisen oma asia - ei siinä mitään, eikä se minulta ole pois. Mutta silti. Se tuntuu vaan jotenkin taikatemppuihin ja joulupukkiin uskomiseen verrattavalta touhulta.

Joulupäivänä oli myös hieman hämmentävää, kun useat M:n kaverit baarissa kyselivät olemmeko me ja jos niin koska ja mitä mitä häh menossa naimisiin tai vähintäänkin muuttamassa yhteen. "No näytä nyt, onko sormusta?" Öh. Hirmu vaivaannuttavaa, koska emme ole keskustelleet asiasta. Yhteen muuttamisesta on pakko keskustella melko pian - olisin kysynyt asiasta jo tapanina, mutta nukahdin. M kertoi jokaiselle kysyjälle, ettei sormustaminen ole todellakaan ajankohtaista. Hyvässä humalassa kyllä kämpille päästyämme kuittasin asiasta, johon M: "No siis mä sen takia, ettei tarvi sitten kutsua juhliin!" Hmh. No juu, en mäkään todellakaan ole naimisiin itseäni kampeamassa, en näe sitä miksikään ehdottomuudeksi. Vanhempani ovat eläneet avoliitossa jo 35 vuotta, eikä naimisiin meneminen olisi asiaa varmasti muuttanut miksikään.

Anoppiehdokas ilmoitti eilen, että "Tämä kastemekko on sitten suvussa kulkeva! Ja kastemalja myös." Ajattelin, että minkäköhän tasoisen ongelman ja kriisin muodostaisin, jos eroaisin kirkosta ja kieltäytyisin kirkollisesta ristimisestä. Varmaan asia ei ohittuisi olkien kohautuksella, sen verran uskonnollisia M:n sukulaiset ovat.

sattuu sattuu, ei totu ei totu

Jouluaatto. Se on mukavata. Selkä on paskana. Se ei ole mukavata. Voi pyhä jysäys miten paljon voi ihmiseen sattua. Paljon, voin kertoa. Todella perkeleesti.

Aatto meni siis kivasti, syötiin, lauleskeltiin, ulkoiltiin perheen voimin. Ja sitten tultiin sisään istuskelemaan ennen haudalle lähtemistä. Ja PUM. Selkä vetäisi sellaisen jumin, ettei rajaa mitään. Ensin olin, että nou hätä ja kyllähän tämä tästä, haudoille on päästävä kun se kuuluu jouluun. Autoon ähkien ja puhkien ja kiroillen. Haudoilla autosta ulos ähkien, puhkien ja kiroillen vähän enemmän. Haudoille kävely - noin 200m - ähkimistä ja puhkimista. Ja sitten tuhkalaaksoon viemään mummille muistokynttilää. Matkaa noin 200m lisää. Vanhemmat ja pikkuveljet raahasivat minua käsistä. Ei hyvä. Kävelin (????) itse. Vielä pahempi. Viimein pääsin mummin kynttilän luo, niin muut olivat jo lähdössä autolle, eli sinne minäkin. Ja 10m ennen autoa jalka lipsahti. V***U S****NA! Tulipa kiroiltua oikein reippaalla äänellä keskellä hiljaista hautuumaata. Ja sen jälkee suoraan itkuun. Sattui niin ettei voi kuvailla. Ihmiset varmaan luulivat että itken edesmenneitä. En, vaan itkin omaa oloani joka oli ja on edelleen hirveä.

Kukaan, joka ei ole kärsinyt selkäkivusta, ei voi ymmärtää miten paljon selkään voi sattua. En voi istua. En voi maata. En voi seistä saati kävellä. Koko ajan selkää tuikkii ja asennon vaihtaminen tai edes yskiminen on kivuliasta. Olen ottanut puolitoista 500mg-Buranaa ja lihasrelaksantteja. GREAT, jos tämä on huomenna samaa. Pystynköhän oikeasti viettämään huomenna baari-iltaa? Tällä hetkellä epäilyttää, koska liikkuminen saa lähinnä hikoilemaan tuskasta. Tiedän, ettei M ole koskaan kokenut tälläistä selkäkipua, joten hän ei oikein osaa samastua olotilaani. Se ei helpota tilannetta.

Muuten, vanhempani eivät haluakaan lähteä joulupäivänä mihinkään. Joulupäivä on kotipäivä, jolloin moikataan korkeintaan lähellä asuvia sukulaisia. Niinpä pikkuveljeni toivottavasti heittää minut M:n luo. Tai sitten bussilla. Harmi, ehdin jo sopeutua ajatukseen että vanhempamme tapaisivat.

hemuli odottaa joulua

Espoossa jälleen. Ja täällä myrskyää (taas). Tuulee kuin mikäkin, ja sataa vettä. Yäk.

Onneksi kohta on joulu. Vähän jännittää, jos vanhempani tulevat joulupäivänä tapaamaan M:n vanhempia ensimmäistä kertaa. Huih. Isäni huonot vitsit jne. Jännää.

katumuksen tuulet

Jossain määrin minua kaduttaa, että otin taas niin itseeni M:n tekemiset. Sillä hetkellä vain tuntui (jälleen kerran), että humalahakuinen illanvietto oli jotenkin niin teini-vapaa-poikamies -tyylinen, etten kyennyt pitämään sitä sisälläni. Lähetin M:lle mailia keskellä yötä, jossa omasta mielestäni kykenin kuitenkin esittämään pahan mieleni ilman että syyllistän häntä. En tahdo syyllistää häntä, koska jossain määrin pystyn näkemään asian myös hänen kantiltaan. Eihän se ole hänen syynsä, että minä tunnen näin. Ja aion kertoa tämän huomenna myös hänelle, kun pääsen taas kultsin kainaloon. :)

Ei siis sillä, että edelleenkään arvostaisin hänen tapaansa kääntää jokainen "miestenilta" humalaksi. Minua ärsyttävät lähinnä hänen työkaverinsa, joille humala näyttää olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Muiden kavereiden kanssa M käy esim. elokuvissa ja tulee sieltä kotiin ennen kaatokänniä ja baarin valomerkkiä. EN halua tulla jäkättäväksi tyttöystäväksi, joka suuttuu joka kerta, kun poikaystävä lähtee työkavereiden kanssa iltaa viettämään. EN SUOSTU. En tahdo olla sellainen. Ja aivan rehellisesti yritän joka kerta iloita M:n puolesta, kun hän viettää villiä iltaelämää, mutta sisimmässäni en vain aina kykene siihen.

Tänään kävin isomman pikkuveljeni kanssa jouluostoksilla. Se oli varsin mukavaa puuhaa, sillä pikkuveljeni osaa shoppailla. :) Hän jaksaa kierrellä kauppoja ja hypistellä tavaroita ehkä paremmin kuin minä.

Tänään tapasin myös vanhan ystäväni, jota näen aivan liian harvoin. Hän ja hänen miehensä sekä ystävä USA:sta olivat todella piristävää seuraa. Huomasin, että pystyn tuomaan ajatukseni julki myös kolmannella kotimaisella - englannilla. Olen ylpeä itsestäni, sillä rehellisesti sanottuna hieman pelkään edes yrittää puhua vieraita kieliä. Ymmärrän englantia yleisissä keskusteluissa lähen virheettömästi, mutta silti oman suun avaamisen kynnys on korkea. Ja mitä hemuli silti tekikään tänään? Puhui lähes kaksi tuntia kohtalaisen sujuvaa englantia ja tuli mielestään ymmärretyksi. JIPII. :) Näinkin pienistä asioista voi tulla iloiseksi. Itsetunto kohosi hetkeksi kattoon. :)

paha olo.

En ymmärrä miksi musta tuntuu näin pahalta, kun rakas ihminen pitää hauskaa ilman minua. Tai hm. En edes osaa sanoa liittyykö se päällimmäisenä tuohon "ilman minua" -osaan, vai siihen, että hauskanpito hänen kohdallaan (minun silmissäni) näyttää tältä: "Vedän perskännit. Olen seuraavan päivän krapulassa." Jotenkin en vaan mitenkään pysty näkemään sen taakse, miten JOKAviikonloppuinen kännäys voi vuosienkin jälkeen olla niin ehdottoman hauskaa ja ehdottoman oletettavaa. Tai lähinnä se, että jos johonkin lähdetään kaveriporukassa niin se tarkoittaa _aina_ lopulta humalaa. Miksei hauskaa voi pitää vähän hmm.. (kuulostaa keski-ikäiseltä) aikuisemmalla tavalla? Olenko minä jotenkin poikkeavan kuiva ja huumorintajuton yksilö, kun tahtoisin joskus pitää hauskaa myös ilman olutta? Ja miksi ihmeessä kukaan lähtee ryyppäämään jos itsellä ei tee mieli? Siksi, että kaveritkin lähtevät? Hitto että onkin huono syy. Mua rasittaa tämä jotenkin ihan pohjamutia myöten. Enkä tiedä syytä. En ole tarpeeksi hyvä psykologi, jotta pystyisin löytämään syyn tähän.

Itkettää, etten osaa olla poikaystäväni puolesta iloinen. Hänellä on tänäänkin (humalassa) hauska ilta. Minullakin oli hauska päivä (selvin päin). Poikaystäväni humala ei ole minulta mitään pois. Vai onko? Yritän luottaa hänen sanaansa, ettei hauskanpito aina ole sama kuin humala. Mutta petyn kerta kerran jälkeen huomaamaan, että elokuvailta / kortti-ilta / työpalaveri on kääntynyt kännin puolelle.

En siis puhu mistään joka tai edes joka kolmas ilta tapahtuvasta kännäyksesta, se huomioitakoon. Hän ei siis ole mikään alkoholisti. Todellakaan. Mutta silti.

Inhoan itsessäni tätä tunnetta.

urkumusiikkia ja joulutohinaa

Erinäisiä tuttuja ja tunnistamattomia yritelmiä musiikin maailmasta kautta historian. Hemulin pikkuveljet tekevät uusilla (?) 70-luvun Yamaha-uruilla musiikillisia kokemuksia. Isä toi Yamahan taloon - pikkuveljet tekivät niistä omansa. Voi hyvänen aika. Psykedeelistä.

Päivä on mennyt joulupuuhissa. Leivontaa - sarjatuotantona pasteijoita ja joulutorttuja. Lahjoja - huovutusta muodossa jos toisessa. Joululauluja, enemmän joululauluja ja vielä lisää joululauluja. :) Kiva päivä. Ja heräsinkin jo puoli yhdentoista aikaan, koska uni tuli edellisenä iltana jo yhden aikaan. Jei. Tästä on hyvä jatkaa.

tukka sekaisin

En tiedä onko hemuleilla hiuksia, mutta tukka on sekaisin. Eikä tämä tarkoita humalaa vaan sitä, että nukuin juuri puolentoistatunnin päivä(??)unet. Ja kello on siis 23:30. Rytmi kääntyy Espoossa aina päälaelleen - kiitos M:n työaikojen. Viideltä aamuyöllä nukkumaan ja kahdentoista jälkeen ylös. Ja muualla rytmi on luonnollisesti normaali. Eli nukkumaan kahden aikaan ja kymmenen jälkeen ylös. Tai koulurytmi - puoli kahden aikaan nukkumana ja puoli kahdeksalta ylös. On se luojan lykky, että minulle riittää 7 tunnin yöunet, muuten olisi aika heikkoa tämä oleminen.

Huomenna kotikotiin moikkaamaan pikkuveljiä ja vanhempia. Leipomista, siivoilua, joulun odotusta ja muuta. Mukavaa se, koska Espoo on oikeasti TOSI ruma tällä hetkellä. Naakat huutaa pimeydessä, vettä sataa, tuulee, on synkkääkin synkempää. Hyh.

hemuli neromaassa

Taidan olla nero, tai sitten minulla on käsittämättömän hyvä tuuri. Nimittäin näin pääsi käymään: sain siitä käsittämättömän vituttavasta tentistä kakkosen. Ja asteikolla 1-3 se on aika käsittämätön saavutus ottaen huomioon miten vähän luulin tietäväni. Mahtavaa ja hienoa.

Illan olen rentoutunut neulahuovutuksen parissa. Kolme pikkuruista huopaenkelikuusenkoristetta on kokenut syntymänsä. Lisäksi kävimme M:n kanssa syömässä hyvin. Nam, täytettyjä paprikoita. NAM.

robbie williams ja hemuli

Robbie Williams saatteli matkaani läpi Helsingin mustan keskustan jouluostoksilla. Mp3-soitin tuuttasi korviin kolme tuntia Robbien parhaita. Tykkään. Ja tykkäsin jouluostoskellakin. :) Oli hassua katsella miten otsa rypyssä osa ihmisistä säntäili pitkin ahtaita katuja ja käytäviä. Mä näytin varmaan lähinnä sekopäältä, kun hymyillen ja suutani Williamsin tahdissa aukoen kävelin pikkuruisena ja hikisenä pitkin ja poikin.

Tänä jouluna en jaksanut miettiä raha-asioita. Paljon kivampi on ostaa, jos sopiva osuu kohdilleen. Myönnän, että se on opiskelijapiireissä etuoikeus. Ja varmaan yhteiskunnassa yleensäkin. Olen varmaan elänyt taas säästeliäästi, koska kesälomarahoja on jäljellä vielä pitkä penni. Suosittelen kaupankassahommia - ne tuottavat ihan hyvin. Ja aivan turha sanoa, että se on jotain kakkosluokkakansalaisen duunia. Eikä ole. Se on ihan mukavaa asiakaspalveluduunia etenkin pikkukaupassa. Ja aivan väärin on kuvitella, että eläisin vanhempieni - saati lainatuilla - rahoilla. Ei. Sitä en missään nimessä suostu tekemään. Elän omilla rahoillani, täysin työllä ja tuskalla ansaituilla OMILLA rahoillani, ja olen siitä ylpeä. Mielestäni minulla on myös lupa olla tästä ylpeä. Hyvä minä. :)

sataa sataa ropisee

Voi miten synkkää Espoossa on. Kävelin syömästä kämpille, niin naakat olivat vallanneet läheiset puut ja melu oli valtaisa. Kraa kraakraaa kra kraaa! Ei voisi uskoa, että joulu on viikon päästä. Joulu on viikon päästä. Viikko enää. Se tuntuu käsittämättömälle.

Eilinen tentti meni ihan perseelleen. Uusintaan ollaan menossa aika vahvasti, mutta nyt ei pysty murehtimaan sitä. Tärkeintä, ettei uusinta ole aivan lähimmässä tulevaisuudessa. Nyt olen Espoossa ja irtaudun täksi ja huomiseksi päiväksi koulujutuista kokonaan. Ehkä. Melkein kokonaan. Huomenna ajattelin suunnata Helsingin keskustaan katselemaan jouluhulinaa, jos siitä tarttuisi käsitys joulun tulosta. Vaikka oikeasti jouluhan on rauhallisuutta ja perhettä ja olemista. Mutta ennen joulua saa hössätä. Eikö vain.

ja reisillehän se meni.

Matematiikka nimittäin. 1+, se on heikoin tähän astisista kursseista. Mutta toinen tentti (alkukasvatuksen äidinkieli) sentään menee lähes takuuvarmasti läpi. Tämä ilta on mennyt vältellessä huomista tenttiä. Onneksi se on vasta kahdelta, joten voin vältellä lukemista vielä huomisaamuunkin asti. (Ehkä jopa synkkään loppuun asti.)

Neulahuovuttaminen. Se on rentouttavaa ja mieltä rauhoittavaa puuhaa. Toistat samaa liikerataa, ja hitaasti villamöykkeröstä alkaa muotoutua jotain. Ihan mitä vaan. Uskomatonta, miten villa käyttäytyy kuin savi. Sitä voi muovata lähes loputtomasti, ja liikesarja pysyy koko ajan samana. töktöktöktöktöktöktöktöktök. Käsittämätöntä miten pikkuruinen neula saa villat tarttumaan tiiviisti yhteen ja säilymään siinä muodossa mihin ne on villillä töktöktöktöktököttelyllä kiinnittänyt. Voi, olen löytänyt uuden hauskan jutun. :)

(Ja huomenna pääsen pussailemaan M:ää. Joululoma.)

sukellus pää edellä matikkamaailmaan

..ja niinhän siinä kävi, että sukellus osui suoraan pohjaan. Kokovartalohalvaus ja vihannespotilas. Onneksi (?) monet muutkin tentistä poistuneet huokailivat kuka murtuneena, kuka hysteerisesti hihitellen ja kiroillen. Sääliksi käy lähinnä luennoitsijasetää, joka tulee pettymään meihin ankarasti. Hän on niin kiltti ja mukava setä, että en tohtisi tuottaa pettymystä. Mutta tulipa tuotettua. Tai no, ei itketä vielä. Tenttitulokset näkee vasta huomenna. Itketään vasta sitten.

Tänään pitäis pakata kuukaudeksi kamaa ja valmistautua poistumaan kohti eteläisempää Suomea. Voi miten pitkältä tuo aika tuntuu ilman kalenteria. Mutta kalenterista katsottuna tuo on yksi hiiren paska tässä koko vuodessa.

Kuulinpa tuossa kaskuja opettajasta, jonka luokkaan olen menossa harjoitteluun vuodenvaihteen jälkeen. Kyseinen naisopettaja pukeutuu miniminihameisiin ja seksisaappaisiin. Hän on noin 50-vuotias ja eroaa kaikin puolin koulun muusta henkilökunnasta. Nähtävästi hän eroaa muutenkin perinteisestä opettajasta, sillä Ville 1-luokkalainen oli kysynyt viattoman suoraan kyseiseltä opettajalta: "Hei ope.. Hei kuule, vihaaksä lapsia?" No, se onni tässä on, että kyseinen opettaja tulee kuulemma kuitenkin hyvin juttuun harjoittelijoiden kanssa. Odotan innolla sitä aikaa kun pääsen tänne purkamaan harjoittelussa sattuneita hassuuksia ja hirveyksiä. :) Ja niitä tulee riittämään, sen voin luvata.

(Viime harjoittelusta ensimmäisenä juttuna tulee mieleen se kerta, kun musatunnilla avasimme ääntä ja 2.-luokkalaiset pistettiin kilpailemaan kuka sanoo pisimpään ssssssssss. Kilpailu piti lopettaa ennenaikaisesti, koska eräs poika muuttui voittajana hälyyttävän punaiseksi.)

hyvä kirjailijasetä,

En ymmärrä alkuunkaan, miksi olet mennyt kirjoittamaan sen kirjan. Hyvä setä, etkö ymmärrä, etten ymmärrä? Setä, tahtoisin vielä kysyä, että vaikka sivistyssanat ovatkin sivistyssanoja, niin mikä pakottaa viljelemään niitä epätoivoisuuksiin asti? Kuulkaa setä, teidän kirjanne on ihan täyttä skeidaa, enkä jaksa edes katsella sen yksitoikkoisia aukeamia, joita riittää ja riittää ja riittää. Etkö ole ajatellut lukijoita lainkaan? Ja kiltti tentaattori: ANNA ARMOA. Miksi minut pakotetaan tappamaan mielenkiinto esiopetusikäiseen huimia asioita oppivaan ja kiihtyvää vauhtia kehittyvään ihmistaaperoon?

Tällä hetkellä tenttiin lukeminen etenee jotakuinkin näin: "Siirtymävaiheen toiminta on, Pramlingin kehityspedagogiikkaa lukuun ottamatta, eri tavoin rikastettua leikkiä. Siirtymän metaforana voidaan käyttää leikin mahdollisuuksien ammentamista tyhjiin. Tällöin on syytä kysyä mitä ovat leikin tuottamat lapsen kehityksen uude... uu.. uudet.." Onko tämä suomea? Mitä ihmettä? Luen uudestaan, mutten siltikään tajua tekstiä.

Tämän jälkeen siirryn kämppiksen huoneeseen latelemaan kilpaa hänen kanssaan (hän lukee samaan tenttiin) kirosanoja. Seuraavaksi yritämme ymmärtää mitä kirjassa on sanottu. Emme ymmärrä. Tämän jälkeen sovimme, ettei kyseinen osa kirjasta ole olennaista, minkä jälkeen tympäännyksestä huokaillen palaan omaan huoneeseeni lukemaan lisää paskaa. Kierros alkaa alusta noin puolen tunnin kuluttua.

Sijaistoimintoina olen mm. pyykännyt, siivonnut, tehnyt palapeliä, syönyt liikaa, kirjoittanut maileja (ja blogiin) ja irkannut, vaikkei ole ollut kenellekään mitään sanottavaa.

Kiitos kiva kirjailijasetä tästäkin päivästä.

Jos joku tahtoo tutustua esikouluikäiseen lapseen niin syvällisesti, että minusta mieleen tulee lähinnä goatse, niin tässä olkaapa hyvät: Pentti Hakkarainen, Kehittävä esiopetus ja oppiminen.

minne katosi päivät

scandinavian music group soi päässä, ja biisin sanat istuvat kuin nenä päähän. mihin nää päivät katoilee? tänäänkään en ole tehnyt juuri mitään. ainoa rehellisen aktiivinen toimi on ollut graduhaastattelun toteuttaminen - tosin se kestikin sitten lähes pari tuntia. (voi sitä litteroimisen määrää..)

päivät vain katoavat. kolme ja puoli vuotta opiskelukaupungissa ovat hävinneet kuin tuhka siihen kuuluisaan tuulenpuuskaan. seurustelua on takana yli kaksi vuotta. elämää lähes 24 vuotta. eli mitä hitsiä. eihän tähän ole millään voinut mennä näin pitkää aikaa, eihän? kohta on joulu, sitten melkein heti kevät ja kesä, jonka jälkeen puoli vuotta opiskelua. ja sen jälkeen? en todella tiedä. tuntuu jopa pelottavalta ajatella, että sitten on taas hetki elämässä jossa on pakotettu tekemään suuria päätöksiä.

muutanko poikaystäväni M:n kanssa yhteen? löydänkö töitä? mitä töitä löydän? viihdynkö töissäni? olenko oikealla alalla? mistä päin suomea löydän töitä? mitä ihmettä? apua.

olen muuten huomannut, että sotken kotini lähes pakonomaisesti heti siivouksen jälkeen aivan karmeaan kuntoon. tyhjiä viilipurkkeja, käytettyjä deodoranttipulloja, kuitteja, sekalaista paperiroskaa, muovipusseja, kuitteja, lehtiä, kyniä, pölyä... lista on loputon. ja kaikki tämä on pitkin pöytää ja lattioita. sohvaa ei luonnollisesti edes näe vaatevuoren alta. välillä ahdistaa olla näin sotkuinen, sillä oikeasti pidän siivoamisestakin toisinaan. tämä yltiösotkuisuus on aivan uusi piirre minussa ja se on muodostunut pikkuhiljaa tämän syksyn aikana. ihmeellistä.

yatzya ja glögiä

niin pienillä asioilla elämän saa joskus hymyilemään. muutama peli jatsia 300km päässä olevan poikaystävän (?? en pidä tästä sanasta, koska en koe hänen olevan poika. miesystävä kuulostaa toisaalta hirmu keski-ikäiseltä.) kanssa. ja kämppis keitti glögiä. pääsisinpä jo joululomalle ja edes vähän kokemaan joulukiireitä ja -ruuhkaa. en ole kokenut sitä vielä lainkaan, joten tahtoisin.

joulun jälkeen alkaa opintojeni viimeinen työharjoittelu. tulen opettamaan kolmasluokkalaisille käsitöitä ja matematiikkaa. sekin kuulostaa ihan hyvältä - kolmasluokkalaiset ovat vielä kuitenkin niin lapsia.

tenttimateriaalia olisi edelleenkin enemmän kuin tahtoisin, mutta eiköhän tämä tästä.

antisosiaalinen hemuli

voi sitä antisosiaalisuuden määrää mitä olen lähiviikkoina kokenut täällä opiskelijaporukoissa. en jaksa enää koulupäivän jälkeen millään osallistua yhteisiin rientoihin, vaan mielummin istuisin kotona vaikkapa irkkaamassa. kuulostaa ehkä pahalta, mutta en tiedä. jotenkin saan päivän aikana koululla sosiaalisen kiintiöni täyteen, ja kaipaan sen jälkeen lähinnä rauhaa ja omaa tilaa. me opeopiskelijat olemme niin perkeleen yliylisosiaalisia ja suuria egoja, että sosiaalinen nälkäni häviää kuudessa tunnissa koko päiväksi.

ja vielä. ärsyttää, että tietokoneista ymmärtämättömät ihmiset käyttävät tietokonetta. etenkin silloin, kun he toiminnallaan varaavat esim. yliopiston ainoan skannerin vain siksi, että skannaavat yhden kuvan tasan juuri niin monta kertaa kuin ne viisitoista mailia, joihin haluavat kyseisen kuvan liittää. juu, heille ei siis todellakaan ole tullut mieleen, että kuvan voisi tallentaa esim. kyseisen henkilön omalle asemalle ja siirtyä käsittelemään kuvia jollakin toisella skanneri-vapaalla tietokoneella. ELÄMÄ ON VAIKEAA, EIKÖ.

torahampaat ja minä

toisinaan tuntuu siltä, että elämä on yhtä juhlaa ja tanssia tulppaaneilla ja valkovuokoilla. mutta toisinaan ei. tunnistan itsestäni hyvin sen, kun hemulin pyöreään turpaan alkaa kasvaa sotkuista karvaa ja suusta alkavat törröttää torahampaat. silloin minua ei kannata tökkäistä edes pitkällä kepillä.

juu juu, ne naiset. näin sanovat ne ahdasmieliset, jotka eivät ole naisia. tai sitten vaan muuten ahdasmieliset. pah, sanon minä. olin nainen tai en, saa silloin tällöin kiukuttaa ilman, että kyseessä on vaikkapa "SE aika kuukaudesta". tänään aamu alkoi liskoyön jälkeen (kumma kyllä) hyvällä tuulella, ja kämppiskin jaksoi aamu-unisuudestaan huolimatta hymyillä. päivä sujui hyvin.

mutta sitten vaan poks ja ihan suunnaton vitutuskeiju kömpi sisään taloon ja torahampaat alkoivat törröttää. *rumasana* *rumasana* kun mikään ei toimi kuten pitäisi. en saa omaa profiiliani näkymään millään julkisena, vaikka olen TAKUUVARMASTI noudattanut kaikkia - toistan _kaikkia_ - taiteen sääntöjä. no, koitan päästä tämän asian ylitse. ehkä. toisaalta en jaksa myöskään sitä juuri tällä hetkellä, että ainoa tapa pitää hauskaa on vetää perskännit. mikä siinä, kyllä humala on hyvä juttu, mutta. hitto ei se sentään VOI olla se ainoa tapa pitää hauskaa. ...eihän?

kerronpa tähän blogini alkutaipaleelle vielä hiukan lisää minusta - tuosta elämäni parhaasta asiasta. opiskelen kasvatustieteitä ja minusta tulee isona (?) alaluokille luokanopettaja. toisaalta pidän myös ei-niin-humanistis-ja-höhhö-painotteisesta realismimaailmasta, joten luen sivuaineena timantinkovaa matematiikkaa. autuus ja ihanuus, kun opintojen seassa on pehmotieteilyn lisäksi myös graniitinharmaata ja pysyvää matematiikkaa, joka on miten on, eikä pohtimalla muuksi muutu. (tosin luennoitsijasetämme pitää matematiikkaa lähinnä uskontopainotteisena asiana. ihanaa omistautumista asialleen:)

tietyissä asioissa olen joustamaton ja pitäydyn mielipiteessäni olivat muiden perustelut mitä olivat. en esimerkiksi voi sietää sitä, että ihmisiä luokitellaan heidän ulkonäkönsä saati kotimaansa perusteella. ulkonäön perusteella teet päätelmiä ulkonäöstä. se siitä. ei sitä sisäistä puolta näe millään kokonaan pelkästä ulkokuoresta, aivan kuin et puhelimessa ihmisen kanssa juttelemalla voi tehdä juuri minkäänlaisia päätelmiä puhekumppanin ulkomuodosta. loogista, eikö vain?

toisaalta inhoan ääri-ihmisiä. (tunnustan itsekin lukeutuvani heihin jossain määrin.) en pidä siitä, että asiat nähdään mustavalkoisina. luontoa pitää suojella, mutta en ole sen vuoksi valmis äärimmäisiin uhrauksiin. isänmaa on kiva juttu, mutta en silti ymmärrä miksi jossain muualla syntynyt ihminen ei voisi täysin puhtain mielin saapua tänne hyiseen ja räntäsateiseen suomeen. en pidä ääriuskonnollisista ihmisistä, jos ääri tässä yhteydessä tarkoittaa tuputtamista. minä en tuputa sinulle omaa maailmankuvaani, älä sinäkään tee minulle niin. se on minusta kohtuullista. asioista voidaan keskustella, kunhan keskustelu ei mene käännyttämisen tai tuputtamisen puolelle.

huh. vitutuskäyrä alkaa ehkä pikkuhiljaa pudota ja torahampaatkaan eivät enää raavi tämän hemulin suupieliä.

muuten. olen joskus miettinyt, onko hemuli oikeastaan mies vai nainen? vai kenties ei kumpikaan. yöllä pohtiessani totesin, että hemulin violetti mekko istuu päälleni kuin valettu - niin paljon meissä on yhteistä. hän on hieman höperö - minäkin. hän pitää luonnosta - kuten myös minä. hän on hemuli - minäkin. en ole supernaisellinen nainen, vaan mielummin hemuli, jonka määritteleminen sukupuolen perusteella on vaikeaa ja käytännössä täysin turhaa. olen syntynyt hemuliksi. voi tätä onnenpäivää!

yöeläimelle ei uni maistu

en osaa käydä ajoissa nukkumaan, en sitten millään. kello on yli hemulin nukkuajan jo monta monta tuntia, mutta täällä se kukkuu. kukkuu. ja muut nukkuu. ennen kahdeksaa pitäisi herätä opintojen ja graduhommien pariin, mutta ehei. se ei paljon motivoi nukkumaan. etenkin kun pitkän vapaaputken jälkeen nukkurytmi on lähinnä vinksin vonksin.

kuka minä olen? päivää, olen hemuli. olen hieman (?) yli parikymppinen naisihminen. humanisti. hm. miksiköhän tuo on tätä nykyä ensimmäinen asia joka minusta tulee itselleni mieleen. hei, olen humanisti. eihän se oikeasti sano yhtään mitään. olenpa silti. ihmiset ovat yksilöitä. jokaisessa on ainakin joskus ollut jotain hyvää. luontoa ei saa roskata. ihmiset toisaalla ovat täydellisen yhtä arvokkaita sisäisesti kuin täällä suomessakin. sellaista. kaikkea sellaista, mihin paatunut ja kovapintaiseksi kasvanut Aikuinen sanoo, että "heh heh on siinä naisella jutut. heh heh kyllä elämä opettaa." mjaa. katsotaan. tahtoisin niin kovasti säilyttää edes osan tästä uskosta hyvään. muuten en uskokaan mihinkään sen kummempaan hyvään. uskon ihmiseen ja se mielestäni on enemmän kuin tarpeeksi yhden ihmisen uskoa.

itseäni vähän jännittää tälläinen blogailu. että kuinka paljon tänne uskaltaa kirjoittaa. toisaalta, höhhöpäisyyksissäni kuvittelen tietysti valloittavani koko blogimaailman. mutta se jäänee tekemättä. onneksi saa silti haaveilla.

nyt menen nukkumaan. hyvää yötä ja terveisiä täältä kolosta, jos juuri sinä olet eksynyt lukemaan juttujani. :)

neitsyys meni

hemuli ottaa yhteyttä ulkomaailmaan. kop kop, onko siellä ketään.