paha olo.

En ymmärrä miksi musta tuntuu näin pahalta, kun rakas ihminen pitää hauskaa ilman minua. Tai hm. En edes osaa sanoa liittyykö se päällimmäisenä tuohon "ilman minua" -osaan, vai siihen, että hauskanpito hänen kohdallaan (minun silmissäni) näyttää tältä: "Vedän perskännit. Olen seuraavan päivän krapulassa." Jotenkin en vaan mitenkään pysty näkemään sen taakse, miten JOKAviikonloppuinen kännäys voi vuosienkin jälkeen olla niin ehdottoman hauskaa ja ehdottoman oletettavaa. Tai lähinnä se, että jos johonkin lähdetään kaveriporukassa niin se tarkoittaa _aina_ lopulta humalaa. Miksei hauskaa voi pitää vähän hmm.. (kuulostaa keski-ikäiseltä) aikuisemmalla tavalla? Olenko minä jotenkin poikkeavan kuiva ja huumorintajuton yksilö, kun tahtoisin joskus pitää hauskaa myös ilman olutta? Ja miksi ihmeessä kukaan lähtee ryyppäämään jos itsellä ei tee mieli? Siksi, että kaveritkin lähtevät? Hitto että onkin huono syy. Mua rasittaa tämä jotenkin ihan pohjamutia myöten. Enkä tiedä syytä. En ole tarpeeksi hyvä psykologi, jotta pystyisin löytämään syyn tähän.

Itkettää, etten osaa olla poikaystäväni puolesta iloinen. Hänellä on tänäänkin (humalassa) hauska ilta. Minullakin oli hauska päivä (selvin päin). Poikaystäväni humala ei ole minulta mitään pois. Vai onko? Yritän luottaa hänen sanaansa, ettei hauskanpito aina ole sama kuin humala. Mutta petyn kerta kerran jälkeen huomaamaan, että elokuvailta / kortti-ilta / työpalaveri on kääntynyt kännin puolelle.

En siis puhu mistään joka tai edes joka kolmas ilta tapahtuvasta kännäyksesta, se huomioitakoon. Hän ei siis ole mikään alkoholisti. Todellakaan. Mutta silti.

Inhoan itsessäni tätä tunnetta.