Selkä ei tunnu ymmärtävän lainkaan, että ei ole hauska elää kipuisena. Noidannuoli tai joku vastaava vain jatkaa kolttosiaan selässä. Ähkien ja puhkien jatkan elämääni, joka on kuitenkin jo hieman ketterämpää kuin norsu posliinikaupassa. Vihloo niin perskeleesti toiseen jalkaa välillä, ja istuminen on pidemmän päälle tuskaa. En uskalla edes kuvitella mitä elämä tulee olemaan, jos joskus päädyn raskaaksi.
Yksi parhaista ystävistäni muuten soitti joulun alla ja kertoi olevansa pieniin päin. :) Varsin mukava uutinen etenkin kun tiedän heidän olleen valmiita vauvelin tuloon jo pari vuotta. Tapaninpäivänä oli M:n pikkusiskon vaavin ristiäisjuhla. En voinut olla tuntematta itseäni hieman ulkopuoliseksi, koska en mitenkään osaa eläytyä uskonnolliseen tapahtumaan. Lähinnä vaan nauratti ja samalla ihmetytti miten nyky-yhteiskunnassa ovat säilyneet tuollaiset heimorituaalit, joissa toistetaan pyhiä kirjoituksia. Mieleen tuli Indiana Jones -leffan se kohtaus, jossa suuri lauma pahoja heimolaismiehiä huutaa jotain yhteen ääneen ja ylipappi poistaa uhrilta sydämen.
En oikein muutenkaan osaa suhtautua ihmiseen joka avoimen luottavaisesti uskoo johonkin suurempaan voimaan. Tai onhan se jokaisen oma asia - ei siinä mitään, eikä se minulta ole pois. Mutta silti. Se tuntuu vaan jotenkin taikatemppuihin ja joulupukkiin uskomiseen verrattavalta touhulta.
Joulupäivänä oli myös hieman hämmentävää, kun useat M:n kaverit baarissa kyselivät olemmeko me ja jos niin koska ja mitä mitä häh menossa naimisiin tai vähintäänkin muuttamassa yhteen. "No näytä nyt, onko sormusta?" Öh. Hirmu vaivaannuttavaa, koska emme ole keskustelleet asiasta. Yhteen muuttamisesta on pakko keskustella melko pian - olisin kysynyt asiasta jo tapanina, mutta nukahdin. M kertoi jokaiselle kysyjälle, ettei sormustaminen ole todellakaan ajankohtaista. Hyvässä humalassa kyllä kämpille päästyämme kuittasin asiasta, johon M: "No siis mä sen takia, ettei tarvi sitten kutsua juhliin!" Hmh. No juu, en mäkään todellakaan ole naimisiin itseäni kampeamassa, en näe sitä miksikään ehdottomuudeksi. Vanhempani ovat eläneet avoliitossa jo 35 vuotta, eikä naimisiin meneminen olisi asiaa varmasti muuttanut miksikään.
Anoppiehdokas ilmoitti eilen, että "Tämä kastemekko on sitten suvussa kulkeva! Ja kastemalja myös." Ajattelin, että minkäköhän tasoisen ongelman ja kriisin muodostaisin, jos eroaisin kirkosta ja kieltäytyisin kirkollisesta ristimisestä. Varmaan asia ei ohittuisi olkien kohautuksella, sen verran uskonnollisia M:n sukulaiset ovat.
Yksi parhaista ystävistäni muuten soitti joulun alla ja kertoi olevansa pieniin päin. :) Varsin mukava uutinen etenkin kun tiedän heidän olleen valmiita vauvelin tuloon jo pari vuotta. Tapaninpäivänä oli M:n pikkusiskon vaavin ristiäisjuhla. En voinut olla tuntematta itseäni hieman ulkopuoliseksi, koska en mitenkään osaa eläytyä uskonnolliseen tapahtumaan. Lähinnä vaan nauratti ja samalla ihmetytti miten nyky-yhteiskunnassa ovat säilyneet tuollaiset heimorituaalit, joissa toistetaan pyhiä kirjoituksia. Mieleen tuli Indiana Jones -leffan se kohtaus, jossa suuri lauma pahoja heimolaismiehiä huutaa jotain yhteen ääneen ja ylipappi poistaa uhrilta sydämen.
En oikein muutenkaan osaa suhtautua ihmiseen joka avoimen luottavaisesti uskoo johonkin suurempaan voimaan. Tai onhan se jokaisen oma asia - ei siinä mitään, eikä se minulta ole pois. Mutta silti. Se tuntuu vaan jotenkin taikatemppuihin ja joulupukkiin uskomiseen verrattavalta touhulta.
Joulupäivänä oli myös hieman hämmentävää, kun useat M:n kaverit baarissa kyselivät olemmeko me ja jos niin koska ja mitä mitä häh menossa naimisiin tai vähintäänkin muuttamassa yhteen. "No näytä nyt, onko sormusta?" Öh. Hirmu vaivaannuttavaa, koska emme ole keskustelleet asiasta. Yhteen muuttamisesta on pakko keskustella melko pian - olisin kysynyt asiasta jo tapanina, mutta nukahdin. M kertoi jokaiselle kysyjälle, ettei sormustaminen ole todellakaan ajankohtaista. Hyvässä humalassa kyllä kämpille päästyämme kuittasin asiasta, johon M: "No siis mä sen takia, ettei tarvi sitten kutsua juhliin!" Hmh. No juu, en mäkään todellakaan ole naimisiin itseäni kampeamassa, en näe sitä miksikään ehdottomuudeksi. Vanhempani ovat eläneet avoliitossa jo 35 vuotta, eikä naimisiin meneminen olisi asiaa varmasti muuttanut miksikään.
Anoppiehdokas ilmoitti eilen, että "Tämä kastemekko on sitten suvussa kulkeva! Ja kastemalja myös." Ajattelin, että minkäköhän tasoisen ongelman ja kriisin muodostaisin, jos eroaisin kirkosta ja kieltäytyisin kirkollisesta ristimisestä. Varmaan asia ei ohittuisi olkien kohautuksella, sen verran uskonnollisia M:n sukulaiset ovat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti