Töissä sairastetaan. Opettajia ropisee kuin mitäkin ja oppilaita on paikalla parhaimmillaan/pahimmillaan oppitunnilla kolme kappaletta. Koulumme on pienoisen hässäkän vallassa, kun tilanteet vaihtuvat päivittäin ja poissaolijoiden määrä vaihtelee päivänkin sisällä runsaasti. Opettajanhuone vaikuttaa täysin vieraalta paikalta, koska suuren osan ajasta enemmistö sohvilla istuvista on sijaisia.
Olen itsekin tehnyt kaksi päivää sijaisopettajan hommia, kun omassa luokassani työskentelee tällä hetkellä viisi aikuista ja tuntuu koomiselta olla siirtämättä ainakin jompaakumpaa opettajista sijaisen tehtäviin. Niinpä minä matematiikanopettajan pätevyydellä varustettuna olin luontainen valinta, kun yläkoulun matematiikanopettaja jäi kotiin sairastamaan.
Lähin esimieheni on ollut aivan otettu siitä, miten mukautuvaisia ja joustavia terveenä pysyneet opettajat ovat olleet. Monet vetävät paria luokkaa yhtä aikaa ja ovat valmiita tekemään ylitöitä. Minusta tuo on ihan itsestäänselvää. Eihän tämä sairastelu ole kenenkään syy ja jos terveet eivät olisi valmiita joustamaan, koko koulu olisi varmaankin kaaoksen vallassa. Ja se vaikeuttaisi ennen kaikkea terveenä pysyneiden työtä. Helpompaa - ja tietysti inhimillisempää - on joustaa ja venyä.
Tänään ja eilen kiitoksia on sadellut molemmilta lähiesimiehiltäni niin paljon, että itseäni melkein nolottaa. Olen tehnyt sitä työtä, joka virkasopimuksessani lukeekin - tosin oppilaat ovat vaihtuneet vanhempiin. Ekaluokkalaisilla on opettaja ja kolme avustajaa ja minä teen opettajan työtä niin kuin pitääkin. Miksi ihmeessä siis nyt perjantai-iltana kello viisi puhelimeni piippaa ja lähiesimieheni vielä lähettää sydämillä varustellun kiitostekstiviestin..? Minut oltaisiin voitu kylmästi vain määrätä tekemään se työ, mitä nyt olen kaksi päivää tehnyt. Mutta minua ei määrätty. Minua pyydettiin erittäin suuresti pahoitellen ja suostumisen jälkeen minua on joka käänteessä kiitelty ja ylistetty.
Tunnen oloni vaivaantuneeksi.
Mutta onhan se tietenkin erittäin hyvää johtamista, että työpanokseni huomioidaan.
Olen itsekin tehnyt kaksi päivää sijaisopettajan hommia, kun omassa luokassani työskentelee tällä hetkellä viisi aikuista ja tuntuu koomiselta olla siirtämättä ainakin jompaakumpaa opettajista sijaisen tehtäviin. Niinpä minä matematiikanopettajan pätevyydellä varustettuna olin luontainen valinta, kun yläkoulun matematiikanopettaja jäi kotiin sairastamaan.
Lähin esimieheni on ollut aivan otettu siitä, miten mukautuvaisia ja joustavia terveenä pysyneet opettajat ovat olleet. Monet vetävät paria luokkaa yhtä aikaa ja ovat valmiita tekemään ylitöitä. Minusta tuo on ihan itsestäänselvää. Eihän tämä sairastelu ole kenenkään syy ja jos terveet eivät olisi valmiita joustamaan, koko koulu olisi varmaankin kaaoksen vallassa. Ja se vaikeuttaisi ennen kaikkea terveenä pysyneiden työtä. Helpompaa - ja tietysti inhimillisempää - on joustaa ja venyä.
Tänään ja eilen kiitoksia on sadellut molemmilta lähiesimiehiltäni niin paljon, että itseäni melkein nolottaa. Olen tehnyt sitä työtä, joka virkasopimuksessani lukeekin - tosin oppilaat ovat vaihtuneet vanhempiin. Ekaluokkalaisilla on opettaja ja kolme avustajaa ja minä teen opettajan työtä niin kuin pitääkin. Miksi ihmeessä siis nyt perjantai-iltana kello viisi puhelimeni piippaa ja lähiesimieheni vielä lähettää sydämillä varustellun kiitostekstiviestin..? Minut oltaisiin voitu kylmästi vain määrätä tekemään se työ, mitä nyt olen kaksi päivää tehnyt. Mutta minua ei määrätty. Minua pyydettiin erittäin suuresti pahoitellen ja suostumisen jälkeen minua on joka käänteessä kiitelty ja ylistetty.
Tunnen oloni vaivaantuneeksi.
Mutta onhan se tietenkin erittäin hyvää johtamista, että työpanokseni huomioidaan.