29.5.06

todella ihmeellistä.

Miten minä joudun tälläisiin tilanteisiin täysin tahtomattani? En todellakaan ole halunnut riidellä tai suututtaa yhtäkään työtovereistani ja silti tämän kevään aikana minuun on suuttunut kouluavustaja, terveydenhoitaja ja koulukuraattori. Ja viimeisenä listalla vaatimattomasti matemaattisten aineiden opettajat. Olen todella naiivi, koska en vain tajua, että ihmiset suuttuvat monista kummallisista jutuista. Ja etenkin olen jotenkin pakokauhuisena tässä nyt miettinyt, miten vääristyneenä minuun liittyvät asiat etenevät suusta toiseen. Kertaakaan en ole tarkoituksella hyökännyt ketään vastaan, koska inhoan hyvin syvästi puolivieraiden ihmisten kanssa riitelyä.

Kouluavustaja suuttui kuultuaan sattumalta täysin häneen liittymättömän keskustelun ja ymmärrettyään sen jotenkin todella ihmeellisesti niin, että asia liittyisi häneen. No ei liittynyt, vaan minä ja L vitsailimme jotain täysin omiamme käytävällä.
Terveydenhoitaja harmistui ja melkein itki, kun pomoni oli kertonut että olin hämmentynyt terveydenhoitajan puheista. Ai olin? En pyytänyt, että asiasta puhuttaisiin terveydenhoitajalle. En kaivannut tukea. En kaivannut puuttumista. En halunnut suututtaa.
Kuraattori suuttui, kun näytin pomolle viestin, jonka luulin olevan osaltaan osoitettu pomolle, mutta joka ei kuitenkaan ollut ja pomo eteni asiassa tahollaan minulta kysymättä. Kärpäsestä tuli jälleen härkänen.
Matemaattisten aineiden opettajat hermostuivat totaalisesti, kun innostuneena menin tiedustelemaan, miltä matematiikan opettaminen yläluokilla tuntuu. Ohessa tuli ilmi, että minä minulle kerrottujen tietojen mukaan opetan ensi vuonna matematiikkaa. Aistin jo siinä tilanteessa, että nyt jotain on pielessä. En vain voinut ymmärtää, että mikä. Olin puhtaan blondin rehellisesti innoissani ja tahdoin osaksi matemaattisia opettajia. VIRHE. Minun olisi tietenkin pitänyt arvata, että matematiikan opettaminen oli osaltani SALAISUUS. Ai mistä se olisi pitänyt arvata? En kyllä yhtään tiedä. Sinä olisit aivan varmasti arvannut. Ja sinä. Ja te kaikki muut. Mutta minä en arvannut, koska siihen suuntaan ei mitenkään viitattu. Nyt minä olen paljastanut jonkin sortin suuren salaisuuden, sillä jokainen opettaja kuulemma pitää kynsin hampain kiinni ylityötunneistaan ja minä olen nyt lohkaisemassa matemaattisilta opettajilta osaa itselleni ja näin ollen loukkaan kaikkia mahdollisia tahoja. Miksi vitussa minut piti taas sotkea johonkin sellaiseen, johon en halunnut tai edes tiennyt pakosti joutuvani? Eikö olisi voinut esim. suoraan heti kättelyssä sanoa, että tästä nousee poru? Olisi ollut kiva tietää etukäteen. Enkä edelleenkään tajua, miksi asia oli salaisuus. Joka tapauksessahan kaikki ensi syksynä viimeistään olisivat huomanneet, että minä opetan matematiikkaa. Tai ehkä se olisi pitänyt pitää salassa. Olisin ihan kuin vahingossa eksynyt aina matematiikan luokkaan ja epähuomiossa pitänyt seiskojen matikantunnit koko vuoden ajan. Keväällä sitten vain numeroita annettaessa olisi pitänyt todeta, että: "Oho, se oli vahinko. Opetin vahingossa matematiikkaa. Anteeksi."

NIINKÖ MITÄ? EN VAIN TAJUA. JA TÄLLÄ HETKELLÄ KORPEAA AIKA RASKAASTI. VITTUAKO KERROTTE SALAISUUKSIANNE MINULLE KERTOMATTA ENSIN, ETTÄ KYSEESSÄ ON SALAISUUS. HERMO MENEE.

28.5.06

unipäiväkirja

Minä näen mielestäni kovin harvoin unia. Tai siis tiedän kyllä. Ihmiset näkevät unia joka yö. En vain muista lähes koskaan omiani. Viime aikoina olen muistanut työunia. Tällä kertaa työt eivät ainakaan suoranaisesti olleet unessani mukana. Lapsuus- ja nuoruusajan viulunsoittoharrastus teki unesta ahdistavan. Konsertti edessä, enkä edes tiennyt mitä minun siellä pitäisi soittaa. Etsin hädissäni nuotteja, kunnes kuulin että soitan vain orkesterissa. Hätäisesti yritin saada nuoteista jotain selvää. Myös esiintymisasu oli jotenkin aivan vääränlainen. Olin myös golf-kurssilla, jota hyvin ahdistunut Kristiina Elstelä veti. En ollut maksanut kurssia, mutta huidoin mukana. Ahdistus lienee viime yön unien teema.

Onneksi aamulla ahdistus oli kadonnut. Aamukahvia ja voileipää. Saadaan päivä käyntiin.

27.5.06

aamu

Aika kivaa herätä aamuyhdeksältä pirteänä. Tosin unta onnistuin jälleen näkemään luokkani vaikeimmasta tapauksesta. Raahasin poikaa kainalossa ja yritin saada kotiuttamista onnistumaan. Puhelin oli koko ajan muiden opettajien käytössä ja luokkani muut oppilaat ihan hunningolla. Ihana uni. Ei.

Oltiin hurraamassa kauppatorilla. Siellä oli pari muutakin paikalla ja ilmeisesti osa näistä 90 000 ihmisestä keksi saman kuin me: lähdetään ennen loppuruuhkaa. Niinpä me jouduimme tungokseen, kun sivuilta, edestä ja takaa puski lauma kapealle kujalle tahtovia ihmisiä.

"Mistä tää vesi oikein tulee..?" M ihmetteli. "Hmmm.." Ja sittenhän se selvisi. "Vesi" tuli loristen ulos olutta kiskoneista miehistä ja pojista, jotka eivät löytäneet ruuhkasta vessaa. Asfaltin imukyky osoittautui surkeaksi. Pissatulva, ei kiva.

Jotenkin nousivat siellä Lordia odotellessa ihokarvat pystyyn ja kurkkua kuristi. Miltähän siitä miehestä maskin takana mahtaakaan tuntua, kun kymmenettuhannet ihmiset huutavat Lordia. Minua varmaan oksettaisi. Tai itkettäisi. Tai molempia. Olo olisi varmaan mitä epätodellisin. Viisi pientä ihmistä. Ja 90 000 ihmistä huutamassa innosta puhkuen niiden viiden ihmisen nimeä. Huh. Sellaista ei ihan jokainen pääse kokemaan.

24.5.06

luokkaretki

Heurekassa tuli käytyä 42 lapsen kanssa. Mukana oli myös kaksi isovanhempaa, kouluavustaja ja yhden lapsen äiti. Väsyttävä päivä. Muksut tykkäsivät varmasti. Paitsi se yksi poika, joka meinasi vetää itsensä taas lukkotilaan ja jonka vanhemmille päivän päätteeksi pistin mailin huonosti menneestä reissusta.

Lapset päästettiin kotiin jo metroasemalla 500m ennen koulun pihaa. VIRHE. Olisi pitänyt viedä sääntöjen mukaan pihaan asti. Jos jotain on nyt sattunut, niin minä kannan vastuun, ei koulu.

Nyt korvat ovat melusaastetta pullollaan ja pää tyhjä. Jalkapohjat kirkuvat kivusta ja nukuttaa.

Ihan hauska reissu, mutta en minä Heurekassa mitään ehtinyt katsoa. Paitsi muksujen perään. Onneksi näitä luokkaretkiä on kerran vuodessa vaan. Juuri sen verran niitä vuodessa jaksaakin.

21.5.06

jee

Lordi sai kultaa ja Leijonat pronssia. Kyllä nyt on taas hyvä olla suomalainen. No joo, sarkasmi sarkasmina. On se silti ihan mukavaa ja kyllä minäkin viime yönä jännitin pisteiden jakoa. "Finland: douze points. Finland: twelve points." Ja sitten hurrattiin. Mutta täytyypä sanoa sekin, että enpä ole taas ihan vähään aikana yksin kotona ollessani hirnunut niin paljon kuin nauroin Euroviisujen hirveistäkin hirveimmille osallistujille. Voi kauhistus. Karsinnat jäivät näkemättä, mutta siellä pudonneiden on täytynyt olla jotain aivan karmeaa, koska finalistitkin olivat lähinnä camp-huumoria.

Tämä viikonloppu on tullut vietettyä kotona lepäillen ja mitään tekemättä. Se on ehkä mielenterveydellisesti ihan hyvä juttu. Pe-la -yönäkin tuli nukuttua lähes 12 tuntia. Ja päiväunet päälle.

19.5.06

vähiin käy

..ennen kuin loppuu. Kahdeksan päivää vielä. Ei tunnu kovin keväiseltä, kun ulkona saa hytistä kylmästä hame päällä. Tänään juhlistetaan yhden työntekijän eläkkeelle jäämistä ja siksi piti kiskaista vekkihame päälle ja suunnistaa aamuruuhkaan. Enää en oikein keksi mitään tekemistä muksuille. "Etsikää jotain keskeneräistä ja tehkää se valmiiksi." Läksyjä sentään jouduin vielä antamaan, kun eräs oppilaistani (sellainen rasittava suulas ja nenäkäs yksilö) sanoi, että "ope sulla ei oo lupaa antaa läksyä. ET SAA ANTAA LÄKSYÄ ENÄÄ." Selvä, ajattelin minä, läksyjä on siis annettava. Olisi ollut hiljaa ja tyytynyt käyttäytymään kohteliaammin, niin olisin luultavasti jättänyt antamatta.

Tämä päivä tuli suunniteltua juuri tällä hetkellä, kun rinnakkaisluokan ope / ystävä L kävi vieraisilla luokassani. "Meillä ei oo mitää tekemistä... En tiiä mitä pistäisin oppilaat tekee.. Tehkää jotain. Niin mä niille sanon." "No hei! Mulla on karhukirje-kuunnelma tuolla omassa luokassa. Kuunnelkaa sitä! Se on tosi hauska." "Hienoa! Upeeta. Me kuunnellaan sitä. Noin. Päivä suunniteltu." Tälläistä tämä alkaa jo olla, kun kirjat on tehty valmiiksi ja monistepinkatkin alkavat olla läpi käytyjä.

18.5.06

todistelua

Olkoon sinun valta ja kunnia, iankaikkisesti. Siltä minusta tuntuu. Että valtaa on. (Kunniasta en ole ihan varma.) Niin minä vain napsuttelen pienillä kätösilläni mukuloille arvosanoja todistukseen. Kasi.. Ysi.. No tää on kai sit seiska.. Tai kutonen? Joo kutonen. Vai onko? Seiska? Pistän kutosen silti. Tää kuvistyö on... kasi? Kymppi? Vitonen? Hurjaa, että minun pitäisi tietää, minkä arvosanan arvoinen kukin asia on. Mistä sen voi tietää? Minulle ei ole kukaan paljastanut tietoni (arvaukseni?) lähdettä. Sormista ne numerot siihen arvosanaohjelmaan vain napahtelevat. Ihmeellistä.

Ja huomattavan erikoista on antaa käyttäytymisestä niinkin huono numero kuin seiska. Itse olisin varmasti murentunut hetkessä maan tomuksi, jos olisin saanut käyttäytymisestä ysin. Kymppihän sen on oltava, muuten on aivan hirviö. Näin sanoo oma kokemus. Vaan seiska on annettava, kun ei osaa käyttäytyä.

Muksut ovat jo kohtalaisen kevättunnelmissa. Minä en vielä. Tai siis tuntuu siltä, että motivaatio on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Kyllä töissä on edelleen ihan kivaa, mutta TULISI JO SE KESÄ. Stressi vaan ei katoa mihinkään, vaikka oikeastaan ihan kaikki tämän kevään hommat on jo tehty. Numerot on annettu. Poissaolot laskettu. Tukituntien palkkatoiveet esitetty. Kokeet pidetty. Silti ei tunnu vapautuneelta tai rennolta. Ehkä se tunne tulee 3.6. klo 10.30, kun muksut säntäävät ulos luokasta todistukset käsissään. Silloin minätyttö matkustan kotiin, tilaan pizzan ja avaan oluen.

16.5.06

terve!

Menimme M:n kanssa punttarille pitkästä aikaa. Tamppaaminen sillä porraskoneella sujui jotenkin hirmuisen helposti. 25 minuuttia vatkausta sujui helpommin kuin koskaan. Ehkä rullaluistelu, kävely ja sen sellainen on todellakin nostanut kuntoa.

Sitten alkoi venyttely. Taivuttelin itseäni mutkille lattialla, kun joku astui salille sisään. Käänsin katseeni ja odotin näkeväni jonkun, jonka ainakin M tuntee. (Punttari on siis M:n työpaikan sali.) Tervehdin tulijaa ja käännyin jatkamaan taivuttelua. Ja sillä sekunnilla tajusin, että en tervehtinyt takuuvarmasti M:n työkaveria tai tuttua. Olin juuri tervehtinyt Tony Halmetta. Ja kylläpä hän oli synkän näköinen. Ei vastannut tervehdykseeni. Miksipä olisi.. Tai no. Yleensä kai salilla on tapana tervehtiä tulijaa. Tai oletan niin. Ehkä sitten ei. Rankka elämä kai sai naaman niin synkäksi.

Kevät on jo niin pitkällä, että lähes jokainen opettaja koulussamme huokailee. Tulisi jo se kesäkuu. Tulisi jo. Alkaisi jo se loma. Enää 11 aamua. 11. Eihän se ole yhtään mitään. Vaan on se silti. 11 aamua ja sitten on loma. Tai työttömyys. Vapaus. Se.

(Huomasin tänään vasta, että ensi vuoden työsopimukseni jatkuu 31.7. asti, eli ensi vuoden kesältä saankin sitten palkan. JESH.)

11.5.06

kevät keikkuen tulevi

Puut vihertää ihanasti. Muistan, että viime vuonna olin huomaamattani ikävöinyt sateen ääntä. Ja itse asiassa mukava sitä olisi taas kuulla. Pitkästä aikaa. Ja nyt huomasin, että silmillä on ollut ikävä vihreitä lehtiä. Kyllähän havupuut ovat vihreitä talvellakin, mutta niistä tulee mieleen lähinnä paukkupakkaset ja joulu. Vaan koivun vaaleanvihreät keväiset - voi niin keväiset - lehdet. Hentoa, herkkää, ihanaa. Silmät lepäävät tuossa keväisen kevyttä koivun ulkoasua katsellessa.

Tänään taas punnitus. Olo tuntui jo ennen punnitusta jotenkin kevyeltä. Ei huolta puntarista, jotenkin. Ja pudotus olikin sitten -1,2kg. Aika jännää. Yli 5 kiloa jo sulanut jonnekin. Mihinhän se kaikki aine menee?

Stressiaste rupeaa taas olemaan korkealla. Tulisi jo kesäkuu.

6.5.06

yskis

Nenä vuotaa ja kurkku on kummallisen kutiava. Eilen olo oli mitä tukkoisin ja henki ei tahtonut kulkea pikkuruisissa keuhkoputkissa ja -rakkuloissa. Liekö sitten ollut jotain allergiaa - jota en tiedä kyllä sairastavani - tai sitten vain ärtymystä pölyävän hiekan saastuttamasta ilmasta johtuen. Tai kevätflunssa, mikä sekin olisi ihan hieno juttu..

Eilen oltiin duuniporukan kanssa keilailemassa ja syömässä. Ihan hauskaa ja mielenkiintoista, kun ottaa huomioon, että paikalla olevien ikähaarukka oli 24-60 ja mieltymykset, persoonat ja huumorintaju vaihtelivat laidasta laitaan kuin suomalaisleijonien kiekko. Yksi työkaveri (tosin täydellisen tuntemattomaksi jäänyt - opettajia on koulussamme varmasti 30, kaikkiin ei ole ehtinyt tutustua) osoitti itsessään piirteitä, jotka saivat heti niskakarvat nousemaan pystyyn. Huomasin ärtyväni välittömästi ja vahingossa taisin myös vähän näyttää ärsyyntymiseni.

Ruokaillessamme huomasin ikkunasta, että joku tehdas laskee taivaalle mustaa savua. Tuijottelin savupatsasta kykenemättä kuitenkaan muodostamaan mielikuvaa tulipalosta. Varmasti tunti kului tuijotellessa ennen kuin yksi porukasta sai tekstiviestin makasiineilla riehuvasta tulipalosta. Kotimatkani kulki makasiinien ohi, joten pääsin todistamaan tilannetta omin silmin. Tuijotin epäuskoisena näkymää. Tuhansia ihmisiä. Jättimäinen rakennus roihuaa liekeissä. Paloautoja. Poliiseja. Vesihöyryä ja savua. Punainen aurinko savun takana. Se oli jotenkin hirmuisen pelottava näky. Netti-Hesarissa joku on kuvaillut näkymää osuvasti. Maailmanloppu. Se siitä jotenkin tuli mieleen.

2.5.06

kieli(oppi)palvelusta päivää.

Vappu meni aika eritavalla kuin olin ajatellut. Humalassa tuli kyllä oltua ja erehdyinpä syömään pizzankin. Mutta nukkumaan löysin itseni aattona jo yhdeksän jälkeen. Tissuttelin litran viiniä matkalla kotiin, rojahdin sänkyyn ja varmaan nukahdin jo kaatuessani. M poisti kiltisti ylimääräiset vaatteet, jotta nukkumisesta ei olisi tullut pätsimäistä. Heräsin parin tunnin kuluttua käydäkseni takaisin nukkumaan. Krapulaa ei ollut laivalta tullessa eikä sen paremmin vappunakaan. Ullikselle pääsimme aikaisen nukkumaanmenoajan ansiosta jo ennen kahtatoista. Rantatuolit, kertakäyttögrilli ja hyvää seuraa. Aivan jees. Kuutisen tuntia Ulliksella ja sitten suunnattiin kulku kohti ruokaa. Jengin päätöksellä menimme Camppi-raflaan. Aika hienostunut verrattuna siihen kohtalaisen räjähtäneeseen ulkonäköön, jonka kuuden tunnin ulkoilu oli saanut aikaan. Poskia punoitti terveesti ja tukka oli iso takkupörrö.

"Ja mitäs teille saisi olla..?" Omalla vuorollani ilmoitin tilaukseni: "Mulle Caesar-salaatti. [Mulle seessar salaatti]" Mihin tarjoilijapoika: "Siis yksi CAESAR-salaatti. [Siis yksi KEESSAR salaatti]". Johon minä: "No hm, niin.." Ja seuraavaksi vuorossa ollut seuralaisemme: "Mä otan kans sen seessarin." "Siis yksi KEESSAR." Rupesin hihittämään heti, kun tarjoilija poistui pöydästä kahden KEESSAR-tilauksen kera. Selvästi mies oli ottanut elämäntehtäväkseen valistaa tietämättömiä sanojen lausumisen suhteen.

Mutta mikäpä siinä. Hyvää ruokaa. Ei se kieltä vienyt mennessään, mutta ihan ok. Ja tulipa kielioppi sentään kuitenkin lausumisen suhteen korjatuksi.