työmoraalin jatko-osa

Siirrän tämän keskustelun uuden otsikon alle, sillä kommenttilaatikossa pohditaan mielenkiintoisia. :)

Piano kirjoittaa:
Esitän vielä erään ajatuksen aiheeseen liittyen.

Opettajan ammatti on tunnetusti hyvin yksilöön kiinnittynyt ja työtä tehdään vahvasti omalla persoonalla (enemmän kuin monia muita töitä, joissa on selvemmin "virkaminä").

Opettajaprofessioon voi myös liittää yksin suorittamisen kulttuurin.

Kun em. ottaa huomioon, opettajalle oma työ saattaa olla hyvinkin vaikeasti erotettavista - niin yksilön kuin muidenkin erotettavissa - omasta persoonastaan, omasta itsestään.

Tällöin mikä tahansa työstä annettu kommentti, oli se sitten positiivnen tai negatiivinen, on yksilön helppo yhdistää Häneen itseensä kohdistuvana, ei niinkään hänen työhönsä liittyvänä (hän ja työ kun ovat pitkälti sama asia).

Siinä missä monissa ammateissa asiat pystytään pitämään asioina, onko se opettajaprofessiossa niin helppoa vai liittyvätkö ne herkemmin yksilöön itseensä (yksilön ajatuksissa)?

-----

Piano, hyvä kysymys. Väittäisin, että mitä ammattimaisemmin työtään oppii tekemään, sitä enemmän oppii ymmärtämään, että opettajaminää koskevat kommentit eivät suoranaisesti kosketa minua itseäni. Tämä on yksi suurimmista oppimisen kohteistani, joita olen onnistunut kehittämään vuosien aikana. Tätä suhtautumista ei voi opettaa opettajankoulutuslaitoksissa, vaan se on opittava kokemuksen myötä - ja ehkä juuri siitä syystä ensimmäiset pari työvuotta taitavat olla erityisen raskaita opettajan uralla. Minäkin suhtauduin työhöni tuolloin liian kiihkeästi ja otin oppilaiden murheet ja omat epäonnistumiseni kotiin mukaan. Niin kylmältä kuin se kuulostaakin, olen oppinut pitämään oman itseni erossa työni ahdistavista jutuista. Oppilaiden/perheiden murheet eivät mitenkään voi olla minun omia murheitani. Hoidan työni ja työn puitteissa tuen ja kannan oppilasta parhaiden taitojeni mukaan vaikeissa tilanteissa. Mutta kotiin en mitenkään voi tuoda kaikkien maailman - tai edes oman kouluni - lasten murheita.

Työtä tehdään persoonalla varmasti enemmän kuin monia muita töitä, mutta kyllä ainakin minulla on silti töissä suojakuorenani rooli. Se muistuttaa pitkälti omaa itseäni, mutta en silti ole kaiken aikaa opettajaroolissa. (Onneksi. Avopuoliso antaisi varmaan kenkää, jos olisin.. ;)

Tästä opettajan roolista ja palautteenkestokyvystä olen keskustellut paljon lähikollegani/erittäin hyvän ystäväni kanssa. Molemmat koemme, että nykyään pystymme ottamaan erityisesti muksuilta ja heidän vanhemmiltaan tiukkaakin tekstiä vastaan ottamatta sitä henkilökohtaisesti. Toki etenkin vanhemmat osaavat halutessaan lyödä vyön alle, ja tälläiset jäävät sitten vaivaamaan jossain määrin - mutta samoin voinee käydä muissakin ammateissa. Nauramme tämän työystäväni kanssa usein sitä, että oppilaat saavat aivan vapaasti vihata meitä niin paljon kuin sydämestään haluavat. Minä kestän sen. Minua saa vihata. Minua saa inhota. Minua saa pitää ärsyttävänä. Se ei haittaa. Myös vanhemmat saavat tuntea opettajaminua kohtaan negatiivisia tunteita.

Tämä ei ole pelkkää tyhjää puhetta. Ihan rehellisesti oppilaat saavat vihata minua. He osoittavat kommenttinsa opettajaminälle, sille tyypille, joka kuitenkaan kaikesta huolimatta ei ole se minä, joka olen työni ulkopuolella. Mielestäni opettajan ammattimaisuuteen kuuluu se, että tiettyihin asioihin täytyy oppia suhtautumaan ilman suurta tunnelatausta. Jos tätä ei opi, työstä tulee varmaankin helposti todella rankkaa.

Toki ensimmäisinä työvuosina olisin varmaankin murehtinut kovastikin kotona työpäivän jälkeen, jos joku oppilas olisi kertonut minulle päin naamaa negatiivisia mielipiteitään minusta. Näin ei tainnut koskaan ensimmäisinä työvuosina käydä, tai sitten ne kommentit eivät ole kovin syvästi osuneet, sillä mieleen ei tule ainoatakaan kertaa. Myöhemmin teiniangsikutosluokkalaiset kyllä inhosivat minua joinain hetkinä kovastikin. Mutta silloin olin jo oppinut ottamaan kommentit "oikealla tavalla".

Olen eri mieltä kanssasi Piano siitä, että opettajan ammatti olisi yksin suorittamista. Ehkä oma näkökulmani asiaan on korostuneen vääristynyt, sillä työparini on neljä vuotta ollut opiskeluajan hyvä ystäväni ja sittemmin aloin tehdä inkluusiohenkistä työtä toisen opettajan kanssa yhtäaikaisopetuksena. Olen siis koko urani aikana tehnyt enemmän yhteistyötä kuin suorittanut yksin. Toki opetustyö tuli ensimmäisten kolmen vuoden ajan vedettyä yksin omassa luokassa, mutta yhteistyö rinnakkaisluokan ystäväopettajani kanssa oli niin tiivistä (ja ovi luokkien välillä lähes joka tunti auki), etten mitenkään voi pitää työtäni yksin suorittamisena. Onneksi koulussamme on mahdollisuus tälläiseen työskentelytapaan ja siihen johdon toimesta myös kannustetaan.

työmoraalia vai ei

Opettajan oletetaan tekevän paljon sellaisia asioita, joita ei mitenkään voi tehdä oppituntien (eli käytännössä työajan) puitteissa. Tokihan minullekin on virkasopimukseen kirjattu kolme oppituntien ulkopuolista työtuntia, mutta pari niistä menee viikossa kaiken maailman kokouksiin ja yhteistöihin. Tunnissa ei tee mitään muuta kuin suunnittelee todella suurpiirteisesti tulevan viikon tapahtumat.

Niinpä olen vähän epämääräisen ja omituisen pulman edessä.

Ymmärrän, ettei kukaan (tai ainakaan kovin moni) halua tehdä ilmaista työtä. Opettajan ammatin sanotaan olevan kutsumustyötä, mutta siitä huolimatta työstä pitäisi maksaa sen verran kuin työtunteja kertyy.

Toisaalta. Opettajan työtä ei mitenkään voi tehdä pelkän palkallisen työajan puitteissa. Ei mitenkään.

Siitä seuraa se selkeä ristiriita, että kutsumusammatissa oleva haluaisi tehdä työnsä hyvin, mutta silti ei haluaisi syödä maata omien jalkojen alta tekemällä ilmaista työtä ja viestimällä näin ylemmille tahoille, että "nämä palkkaa kerryttävät työtunnit riittävät työni hyvin hoitamiseen".

Sekavaa.

No. Tässä syksyn aikana olen törmännyt opettajiin, jotka näyttäisivät todellakin pyrkivän puhtaasti maksettujen tuntien puitteissa tehtyyn työmäärään. Ei mitään ylimääräistä. Ja sekös pistää kiehumaan. Tietoisella puolella pystyn perustelemaan tuon työskentelytyylin itselleni, mutta tunnepuolella neljän vuoden työuran kautta työtäni jo jonkin verran tuntevana minua suututtaa. Näiden opettajien oppilaat jäävät todella yksin, eivätkä he pääse kokemaan niitä mukavia juttuja, joita edes jonkin sortin erityispanoksesta oppilaille opettajan toimesta seuraa.

Lisäksi tälläinen "en halua osallistua/tehdä/auttaa, koska se tarkoittaa lisätyötä" -tyyppi aiheuttaa kollegoilleen harmaita hiuksia ja hirmuiset määrät lisätyötä.

Ja kaiken lisätyön päälle suututtaa se, että minä joudun tilanteeseen, jossa olen lähes pakotettu toimimaan "pomona" näille talomme uusille opettajan uraansa aloittaville opettajille. Joudun sanomaan, että "sinä et voi tehdä noin" tai "sinun pitää tehdä näin" tai "tämä asia sinun on nyt vain hoidettava eikä siitä voi luistaa". Eikä minulla ole noiden lauseiden vaatimaa asemaa. Minä olen vain tasavertainen kollega.

Mutta on se nyt hemmetti, jos oppilailta jää juhlia, retkiä ja yhteishenkeä nostattavia juttuja väliin sen takia, että opettaja toteaa, että "emmä viitti".

Oman ärsytyksen läpi kuultaa myös seuraava ajatus: Kyllä näillä uraansa aloittavilla tulee olemaan raskas tie edessään. Surettaa, miten ikävän kuvan he tästä työstä saavat ja miten itselleni vieraalla tavalla he työstämme ajattelevat, kun he jatkuvasti laskevat työtunteja ja ottavat kaiken iltapäiväpuuhailun ylimääräisenä ällöttävänä pakkopullana. He joutuvat mitä ilmeisemmin oppimaan kantapään kautta vielä ihan hirveän paljon. Toivottavasti he jaksavat alkuaikojen läpi ja suostuvat myös oppimaan tämän työn syvempää olemusta.

röh röh

Töissä sairastetaan. Opettajia ropisee kuin mitäkin ja oppilaita on paikalla parhaimmillaan/pahimmillaan oppitunnilla kolme kappaletta. Koulumme on pienoisen hässäkän vallassa, kun tilanteet vaihtuvat päivittäin ja poissaolijoiden määrä vaihtelee päivänkin sisällä runsaasti. Opettajanhuone vaikuttaa täysin vieraalta paikalta, koska suuren osan ajasta enemmistö sohvilla istuvista on sijaisia.

Olen itsekin tehnyt kaksi päivää sijaisopettajan hommia, kun omassa luokassani työskentelee tällä hetkellä viisi aikuista ja tuntuu koomiselta olla siirtämättä ainakin jompaakumpaa opettajista sijaisen tehtäviin. Niinpä minä matematiikanopettajan pätevyydellä varustettuna olin luontainen valinta, kun yläkoulun matematiikanopettaja jäi kotiin sairastamaan.

Lähin esimieheni on ollut aivan otettu siitä, miten mukautuvaisia ja joustavia terveenä pysyneet opettajat ovat olleet. Monet vetävät paria luokkaa yhtä aikaa ja ovat valmiita tekemään ylitöitä. Minusta tuo on ihan itsestäänselvää. Eihän tämä sairastelu ole kenenkään syy ja jos terveet eivät olisi valmiita joustamaan, koko koulu olisi varmaankin kaaoksen vallassa. Ja se vaikeuttaisi ennen kaikkea terveenä pysyneiden työtä. Helpompaa - ja tietysti inhimillisempää - on joustaa ja venyä.

Tänään ja eilen kiitoksia on sadellut molemmilta lähiesimiehiltäni niin paljon, että itseäni melkein nolottaa. Olen tehnyt sitä työtä, joka virkasopimuksessani lukeekin - tosin oppilaat ovat vaihtuneet vanhempiin. Ekaluokkalaisilla on opettaja ja kolme avustajaa ja minä teen opettajan työtä niin kuin pitääkin. Miksi ihmeessä siis nyt perjantai-iltana kello viisi puhelimeni piippaa ja lähiesimieheni vielä lähettää sydämillä varustellun kiitostekstiviestin..? Minut oltaisiin voitu kylmästi vain määrätä tekemään se työ, mitä nyt olen kaksi päivää tehnyt. Mutta minua ei määrätty. Minua pyydettiin erittäin suuresti pahoitellen ja suostumisen jälkeen minua on joka käänteessä kiitelty ja ylistetty.

Tunnen oloni vaivaantuneeksi.

Mutta onhan se tietenkin erittäin hyvää johtamista, että työpanokseni huomioidaan.

tyhjiö

Tuntuu, ettei elämässäni enää tapahdu mitään niin olennaista, että sitä voisi kirjoittaa tänne. Äitin sairaus on niin iso asia, että sen rinnalla kaikki muu tuntuu epäolennaiselta.

Jos oikein yritän, saatan keksiä jotain, mitä elämässäni nyt tapahtuu..

1. Koirien kanssa elämä etenee omaa kumpuilevaa polkuaan. Vanhempi saa seuraa nuoremmasta ja nuorempi oppii vanhemmalta kaikkia pöllöilyjä. Treenaaminen vanhemman kanssa on nyt jäänyt, sillä tuo kirppunen vie aikaa ja huomiota.

2. Töissä sujuu ihan mallikkaasti. Olen aika väsynyt, mutta en kuitenkaan liian väsynyt. Työkaverit ovat mukavia ja työparini kanssa hommat luistavat. Tunnen edelleen syyllisyyttä siitä, että lähden töistä kotiin käytännössä tuntia-kahta aikaisemmin kuin työparini. Toisaalta tulen joka aamu tuntia häntä ennen töihin, joten syyllisyyden tunteminen on jotenkin tyhmää. Tekisi vain mieleni jotenkin avata myös työparilleni se, että oikeasti teen töitäkin enkä vain lusmuile. Että kyllä minäkin olen töissä pidempään kuin pelkkien opetustuntien ajan. Mutta miten tuollaista kenellekään sanoo etenkin, kun työparini ei koskaan kritisoi kotiinlähtöaikojani saati edes eleillä, ilmeillä tai muilla biorytmeillä anna ymmärtää, että tekisin väärin lähtiessäni kotiin. Se on vain sellaista omaa sisäsyntyistä syyllisyyden taakkaani, josta en oikein osaa irrottautua.

3. Minusta tuntuu, että odotan koko ajan jotain. Odotan, että tulisi aika, jolloin saan nukkua niin paljon, ettei enää väsytä. Odotan, että ehtisin treenaamaan karvaturpien kanssa niin paljon kuin haluan. Se on sellaista hyvää odotusta. Mutta tuo lepohetken odottaminen tuntuu raskaalta. Tuntuu siltä, että joululoma ei riitä lepäämiseen.

Odotan jo ensi kesää.

väliaikatietoja.

Etäispesäkkeitä vastaan hyökätään sytostaateilla. Tukka lähtee. Taas. Tällä kertaa tästä tiedosta puuttui suuri tunnelataus, joka siihen viime kerralla sisältyi. Oikeastaan kaikesta tästä puuttuu edelleenkin se tunnelataus, jota jollain tasolla kaipaan. Haluaisin tuntea jotain tähän asiaan liittyen. En vaan tunne. "Mitä väliä jollain tukalla", taisin tokaista äitille tänään puhelimessa.

Etäispesäkkeet ovat pieniä eikä tulevista ajoista kai osaa sanoa vielä kukaan mitään. Luukuva on joka tapauksessa puhdas ja se tuntuu tässä tilanteessa hyvältä uutiselta. Myös imusolmukkeiden ohutneulanäyte on puhdas. Jossain vaiheessa sytokuurin jälkeen ryhdytään tutkimaan, miten kuuri on vaikuttanut keuhkojen mörköihin. On mahdollista, että katoavat tai sitten eivät.

Olen oppinut paljon tässä sairauden seurailun myötä. Olen oppinut sen, että kuolemiseen voi suhtautua myös ilman pakokauhua. En tiedä, suhtaudunko tähän asiaan oikeasti itse ilman pakokauhua vai onko lankakerä sisälläni vain edelleen ihan solmussa. Oikeastaan suhtaudun tällä hetkellä kuolemaan niin yhdentekevästi, että se tuntuu erittäin itsekkäältä ja ehkä pahaltakin. "Mitä väliä?" -ajattelu ei tunnu omaltani vaan pakokeinolta.

hyvää syntymäpäivää, äiti!

55-vuotias. Ei juuri minkään ikäinen. Edessä vielä vaikka mitä.

Käytiin eilen juhlistamassa äitin synttäreitä kotikotona. En oikein osannut olla. Tai olin kyllä kai ihan suhteellisen normaalisti, mutta en osannut katsoa äitiä. Höpötin paljon, mutten sanonut mitään.

En vieläkään ole suostunut katsomaan, miltä suruni näyttää. En tiedä kuinka vahvan kuoren olen sen päälle ehtinyt jo kasvattaa. Mahdollisesti niin vahvan, että surun kohtaaminen jää jonnekin tulevaisuuteen. Juttelin tänään ystävä L:n kanssa äidistä. L sanoi, että "tietenkin on mahdollista, että paranee." Vastasin myöntävästi, mutta en tiedä, voiko L:n tietämykseen luottaa. Haluaisin luottaa siihen. Haluaisin, että jossain kelluisi pelastusrengas, jonka avulla tästä tilanteesta voi selvitä. Että olisi joku toivon hippunen, josta voi pitää kiinni, kun koski ympärilläni kuohuu. Mutta en ole yhtään varma, uskallanko takertua tuohon toivoon paranemisesta.

Huomaan odottavani syyslomaa. Väsyttää melkein koko ajan ja minusta tuntuu, että päivät, joina minulla on ohjattua toimintaa, ovat raskaita ja vievät aikaa tärkeämmältä: hiljentymiseltä ja lepäämiseltä.

Viikko vielä. Sitten saan levätä viisi päivää. Tai ainakin saan levätä töistä, muutenhan elämä jatkaa rasittavaa etenemistään..

lisää vertauskuvia

Tuntuu siltä, että en uskalla etsiä lankakerän päätä. Töistä kotiin ajellessani ehdin pohtia asioita 20 minuuttia. Tänään ajattelin, että sisälläni on ovi, joka on lukossa. Minulla on kyllä oveen avain, mutta en halua avata. Tiedän, että oven takana on elämäni suurin suru. Sellainen suru, jota en halua näyttää edes M:lle. En kenellekään. Haluaisin kaksi päivää yksin ilman häiriöitä. Sitten saattaisin uskaltaa katsoa oven takana odottavaa. Tiedän, että hajoan täysin sen surun edessä. Ja siksi en halua katsoa oven taakse. En halua etsiä lankakerän päätä. Ja koska en avaa ovea, en hahmota tilannetta yhtään. Osaan ajatella, että ehkä äitiä ei joskus ole. Mutta tämä ajatus ei millään yhdisty todellisuuteen. En pysty yhdistämään ajatusta ja todellisuutta. En vain pysty siihen. En tiedä, mikä päässäni on vialla. Yleensä pystyn oikein hyvin pohtimaan tulevaisuutta. Nyt en. On ihan uskomaton tunne, kun ei osaa ajatella. Ihan kuin päässäni olisi jotain rikki tai vialla.

Viime päivinä on mielessä pyörinyt monia muistikuvia.

Olin ehkä seitsemänvuotias. Piirsin paperille omasta mielestäni aivan erikoisen onnistuneen kilpikonnan. Sen kilpikonnan, joka on Maailman Vahvin Nalle -sarjakuvassa. Sen, jolla on hassu hattu. Piirrustuksessani ei kylläkään tainnut olla hattua. Istuin kotimme yläkerrassa. Jostain (ehkä Poliisi-TV -ohjelmasta, joka aiheutti monta muutakin pelkotilaa) mieleeni oli tullut pelko, että äiti kuolee. Että nuoriso hakkaa hänet kuoliaaksi. Kilpikonnaa piirtäessäni uskaltauduin kysymään asiaa äitiltä. "Voisko sulle käydä niin että joku hakkaisi sut?" Tiesin, että näin voi käydä, mutta olin ihan varma että jollain kaikkivoipaisuudellaan äiti pystyy silti vastaamaan "ei, se ei ole mahdollista". Mutta äiti ei valehdellut minulle. "Kyllä niin voisi käydä." En muista, selittikö äiti asiaa yhtään sen pidemmälle. Luulisin, että ei. Sen jälkeen kilpikonnani näytti typerältä ja ahdistavalta eikä enää yhtään niin hienolta. Pelotti.

Uni ehkä 20 vuoden takaa. Näin unta, että olemme autossa. Ajoimme halki alueen, jossa oli ihmisiä joiden kädet olivat imukuppimaiset ja venyneet ohuiksi lähes katkeamispisteeseen. Minun piti jatkaa autossa matkaani, kun äiti ja iskä jäivät sinne pelloille jalat ja kädet venyneinä. Tiesin, että he kuolevat. Se oli kauhea uni. 20 vuotta myöhemmin muistan sen pellon. Muistan käsien ja jalkojen muodon. Muistan sen auton. Miksi juuri tämä uni jäi niin vahvasti mieleeni?

Muistan vähän yli viiden vuoden takaa sen hetken, kun mummi teki kuolemaa. Olimme siellä sairaalassa kaikki. Äitin siskot ja meidän perhe. Äiti kumartui halaamaan mummia ja purskahti itkuun. Siihen asti kaikki olivat pystyneet pysymään tyynenä. Muutaman hetken kuluttua äitikin rauhoittui. Mummi kuoli pian sen jälkeen.

Tänään autossa tuli mieleen, että voisiko olla mahdollista, että äiti voisi vielä parantua. En ole edes ajatellut tuota mahdollisuutta. Tänään se tuli ensimmäistä kertaa mieleeni. En tiedä vastausta, enkä tiedä sitäkään, haluanko tietää vastauksen. Siis vastauksen siihen, mitä tulevaisuudessa odottaa. Voiko parantua? Tuntui siltä, että oven alta pilkistikin valoa. Jospa oven taakse sittenkin kurkistaisi? Mutta se vaatisi sen, että saisin olla ihan yksin.

Sisälläni on lankakerä.

Siltä minusta tuntuu. Suuri lankakerä, jonka langan alkupäätä en pysty enää löytämään. Lankakerään on kerittynä pelko, ahdistus ja tilanteen hahmottaminen. En tunne pelkoa enkä hahmota alkuunkaan tätä tilannetta enää. Pelon tunne meni täydellisesti pois, kun pakotin sen pois silloin torstaina. Perjantaiaamuna se kävi vielä pinnassa, kun L tuli töissä näköpiiriini. Mutta sen jälkeen en enää ole kyennyt löytämään surun, pelon ja ymmärryksen alkua. En löydä kohtaa, josta voisin lähteä tätä tilannetta pohtimaan ja ymmärtämään.

Tiedostan jotenkin, että elän kieltämisen sisällä. En tunnista ollenkaan, että jotakin ikävää voisi seurata tästä, vaikka tietenkin järjellä ajateltuna voin jollakin tasolla ymmärtää näin käyvän. En pysty ymmärtämään, mitä tämä tilanne käytännössä ihan oikeasti tarkoittaa. Mieleni vain jotenkin kieltäytyy ajattelemasta asiaa. En tunne nytkään surua tai pelkoa, kun tätä kirjoitan. En millään pysty mielikuvituksellani tuomaan minkäänlaista kokonaiskuvaa siitä, mitä seuraavaksi mahtaa seurata. Pystyn tuottamaan irrallisia mielikuvia mahdollisista tilanteista, joita tästä mahdollisesti seuraa, mutta irrallisista kuvista ei muodostu minkäänlaista kokonaiskuvaa eivätkä kuvat tavoita minua tunnetasolla. En tunne mitään, vaikka ajatukset ovat irrallisuudestaan huolimatta todella raskassisältöisiä.

Mitä ihmettä on tapahtunut?

Jotenkin tuntuu pahalta, että lankakerä on sisälläni. Haluaisin siitä eroon. Mutta kuten sanottua, en ollenkaan tiedä mistä löytäisin työstämisen alkupisteen. En tiedä mistä aloittaisin tai mitä minun pitäisi ehkä tehdä, että lankakerän saisi purettua. Ei oikeastaan tunnu pahalta. Nauran paljon. Vitsailen. Pallutan pentuamme. Käyn treeneissä ja kerron ihan tyynesti ihmisille tästä tilanteesta. Silti on jotenkin sellainen pieni omituinen tunne, että lankakerästä pitäisi päästä eroon. Että kaikki ei sittenkään ole ihan kunnossa.

Pitäisikö vaan pitää lankakerä kasassa vai ei? Ja jos ei, niin sitten pitäisi keksiä joku keino purkaa se.

---

Minulla ei riitä rohkeutta ainakaan vielä lukea edellistä kirjoitustani. Sen avulla ehkä löytäisin lankakerän pään, mutta en ole siihen tällä(kään) hetkellä valmis.

"Mä oon tosi pahoillani, mutta tuon huonoja uutisia."

Halaan. Halataan. Itkettää. Itken. Äiti ja iskä itkevät. Kyllähän mä sen tiesin. Halusin vain uskoa pikkuveljen tyhmään "hyvään aavistukseen".

Odotan seuraavaan hyvään hetkeen ja sitten itken. Nyt en halua. Äiti ja iskä ovat parin kilsan päässä pikkuveljellä. Käveltiin sinne. En olisi halunnut. Olisin halunnut jäädä kotiin hajoamaan. Mutta pakottivat pysymään kasassa. "Kävelläänkö yhdessä pikkuveljelle?"

Äiti kielsi hautajaistunnelmat. "Ei tässä kuolemassa olla. Elämä jatkuu." Heh. Puhuttiin sitten niitä näitä ihan mitä tahansa ettei oltaisi hiljaa.

Melkein mitä tahansa ajattelee, niin siitä tulee paha mieli. En kuitenkaan itke nyt. Äiti on tulossa tänne vielä tänään ja töihin en huomenna mene naama turvonneena. Sen olen kerran tehnyt ja se oli hirveää. Aikuinen ihminen voi siirtää tätä johonkin tulevaan parempaan hetkeen. Kerroin tekstarilla jo L:lle. Sanoin, että puhutaan huomenna illalla. Kyllähän L siitä tajuaa, etten halua asiasta huomenna töissä puhua. Mutta tiedän myös sen, että myötätuntoinen katsekin riittää hajottamaan. Ehkä välttelen L:aa huomenna. No, en minä sellaiseen oikeasti pysty.

Ärsytti, kun äiti kysyi että jaksanko. Miten töissä menee? Sulla on niin raskas työkin. KUKA TÄSSÄ SAIRASTAA, MINÄKÖ? Sanoin, että kyllähän minä PERKELE jaksan, en minä perkele tässä se kipeä ole. Että eniten huolestuttaa äitin jaksaminen. "No välillä vähän vaikea nukkua." Joo. Vähän.

Kävelin pikkuveljeltä kotiin. Hetken tuntui, että olen pieni roska jättimäisen aallon sisällä. Että nyt se aalto lyö yli. Mutta sain painettua aallon takaisin sinne jonnekin. Ajattelin siinä kävellessäni paria kilsaa, että voisin sanoa tuolle naiselle, että sillä on todella rumat saappaat. Tai huutaa minua katsovalle pojalle, että tulepa vittu ärsyttämään. Tule, niin alan karjua, kirkua, sylkeä. Katsoin muslimia, joka huusi jotain jollain kielellä johonkin. Ajattelin, että tulepa vittu sanomaan koirastani jotain että se on likainen eläin. Sanopa. Katsotaan, mikä reaktio siitä irtoaa. Ryhdyn huutamaan niin paljon kuin keuhkoista lähtee. Ihan kuka tahansa saa nyt tulla sanomaan mitä tahansa. Syljen päin näköä. Lyön. Ihan mitä tahansa.

Tulin kotiin. "Se on levinnyt." M ei tiennyt mitä sanoisi. Kävelin eteiseen ja otin imurin. Keräsin matot pois ja aloin imuroida. "Mä syön ekana nää leivät, niin autan sitten?" En jaksanut vastata. Ihan miten tahansa. Aivan sama. AIVAN SAMA. Hiki valuu kasvoille. Imuroin ja siirtelen tavaroita. Koira tulee huomenna ja on vielä paljon tehtävää.

Koskakohan on se sopiva hetki, että voin kokeilla miltä minusta oikeasti tuntuu? Ei huomenna, huomenna tulee koira, L tulee kylään ja sitä rataa. Lauantaina on teatteri. Ei sillon. M:kin on kotona. En jaksa nyt mitään henkistä tukea tai halailua. Sunnuntaina olen yksin, kun M on töissä. Mutta lupasin kutsua kaverin kylään ja maanantaina on töitä. Ei naama turvonneena töihin.

"Lähetkö Alpeille", M kysyy kesken tämän tekstin kirjoittamisen. Ravistan päätäni. En voi sanoa mitään. En halua sanoa mitään. Voiko tässä tilanteessa olla tyhmempää kysymystä? Ihan vitun sama jotkut vitun Alpit. Maaliskuussa Alpeille! Nauraisin, ellei itkettäisi.

"me ollaan 9 minsan päästä siellä."

ilmoitti iskä ja tässä minä nyt istun ja odotan. Ei helvetti voi tarkoittaa kovin hyvää, jos ennalta ilmoittamatta ajaa Lahdesta Espooseen eikä edes varmista olenko kotona.

voi vittu

torstaina

Viikon päästä äiti saa tulokset. Nyt voin elää rauhassa tämän viikon ja ryhtyä pelkäämään oikein urakalla torstai-iltapäivänä.

En tiedä olisinko tyytyväinen vai en.

"kehotan olemaan murehtimatta. Ilmoitan kyllä heti kun tiedän enemmän", kirjoitti äiti mesessä.

Eh. Joo. Murehtimattapa tietenkin.

ei vieläkään mitään

Odotus jatkuu. Eilen tuli hetkellinen kauhun tunne. Sellainen olo, että jotain ihan karmeaa tapahtuu. Ei tapahtunut - ainakaan vielä. En kuitenkaan millään pysty löytämään itsestäni optimistia. Sellaista ei vain kertakaikkiaan ole olemassakaan. Olen pessimismiin taipuvainen realisti. Tai realismiin taipuvainen pessimisti.

Huomaan, etten halua soittaa äidille. En uskalla. Olen pelkuri.

Muutama tunti sitten puhelin soi. "Äiti" vilkkuu kännykän näytöllä. Olen treenaamassa kaverin kanssa tokoa. Poimin kännykän taskusta ja hiljennän sen. Tavallisesti olisin ehdottomasti vastannut. Nyt en uskaltanut. En uskaltanut edes siitä huolimatta, että tiedän ettei äiti kertoisi mitään huonoja uutisia, jos saisi kuulla minun olevan treeneissä. Mutta enhän minä tyhmä ole. Jos äiti aloittaisi puhelun sillä kauhistuttavalla kysymyssarjalla "missä olet? oletko yksin?", niin murtuisin.

Soitin äitille treenien jälkeen. Siinä puhelimen tuutatessa ehdin miettiä, miten selviän huomisesta. Huomenna siis on lauantaityöpäivä. Ensimmäinen ajatus oli, etten mene töihin. Toinen ajatus oli, että en voi olla menemättäkään, ellen soita pomolle. Kolmas ajatus oli, että en jaksa ryhtyä soittelemaan pomolle ja ilman lupaakaan en voi pois olla. Eli menen töihin, mutta vietän koko päivän pukuhuoneessa. Kyllä luokkani muut kolme aikuista selviävät oppilaiden kanssa yhdestä päivästä, vaikka minä istun pukuhuoneessa piilossa. Noin. Suunnitelma oli tehty.

Äiti ei vastaa, joten katkaisen puhelun.

Ajattelin tietysti heti pahinta. Se ei vastaa, kun on niin rikki ettei voi vastata.

Sitten puhelin soi. Äiti soittaa. Vastaan niin pirteästi kuin voin. Äiti ei aloita kysymyksillä. "Me ollaan mökillä. Soitin vaan että tiedätte. Mikäs sää siellä?" En tunne helpotusta. En tunne mitään. Kuulen oman ääneni, joka on edelleen pirteä. "Ai siellä on pimeää! Niin täälläkin! Oltiin koiran kanssa just treeneissä! Huomenna on töitä!" Luontevuus on kaukana tuosta puhelusta. Kuten se on ollut kaukana jo monen viikon ajan äidin kanssa puhuessa. Ajatukset pyörivät ihan muualla kuin siinä, mistä puhutaan. Tuntuu typerältä puhua säästä. Tuntuu typerältä kertoa treeneistä.

Voisinpa sitten joskus vuosien päästä näyttää nämä tekstit äitille. Voitaisiin itkeä ja nauraa näille typerille ajatuksille.

---

Viikon päästä meidän perheestä tulee nelijäseninen. Toinen koira saapuu talouteemme perjantaina ja siitä eteenpäin kaikki vaikuttaa epämääräiseltä. En osaa yhtään ennakoida, miten elämä tulee sujumaan. Äidin tilanteen ohella tämäkin seikka ahdistaa. Tosin luulen, että asia ei ahdistaisi läheskään näin paljon, jos taustalla ei olisi tätä suurta äiti-möykkyä heikentämässä psyykkistä jaksamistani. Kuitenkin olen tyytyväinen tästä koirakäänteestä. Eihän elämä mitenkään voi pysähtyä. En voi jäädä kirjaimellisesti tuleen makaamaan, vaan jollain keinolla elämän etenemistä on pakko pitää yllä. Koira tulee ja se on sellaista tervettä elämän etenemistä.

Pessimismi minussa karjuu: "Se tulee menemään perseelleen. Ei siitä tule missään nimessä mitään. Koirat eivät tule milloinkaan oppimaan sietämään toisiaan."

Realisti yrittää varovasti huudella taustalta: "Kyllä se siitä. Työtähän se teettää, mutta siitähän sinä juuri pidät. Koirat kyllä tottuvat."

Pessimismin ääni vain on voimakkaampi, ja se saa ahdistuksen aikaiseksi.

odotusta.

En tahdo edes ajatella, että odotan. Mutta silti se pamahtaa mieleen aina siinä vaiheessa, kun kiire loppuu ja jää aikaa ajatella.

Pelkään jo etukäteen äidiltä tulevia puheluita. Ajattelin, että jos itse kuolisi niin ei tarvitsisi koskaan tietää. En toki tosissani, mutta ajatuksen tasolla.

Sitten on niitä ajatuksia, että "tulee mitä tulee ihan sama". Olen kai jossain määrin väsynyt pelkäämään. Tulee hetkiä, kun olen ihan turta ja tulee mieleen pahoja ajatuksia, että ihan mitä tahansa kunhan tämä pelkääminen ja odottaminen päättyisi.

jännää.

Puhelin soi.

"Sulle ois kuukauden päästä täällä pentu."
"En mä millään voi näin nopeasti ottaa toista koiraa. Puolen vuoden päästä sitten..."
"Joo, mut mieti asiaa. Ilmotat sitten."
"Mutta kun.. En mä millään näin nopeesti voi. Sori.."
"Ok. No mut tehdään niin, että ilmotat kun oot miettinyt asiaa."
"Hehehhe.. Joo, mut en mä näin nopeella aikataululla.."
"No mut soitellaan! Ilmottele, moi!"

Pistän kännykän taskuuni. Istun nurmikolle. Varmaan keppiä suussaan raahaava seuralaisenikin kuulee aivojen raksutuksen.

Kaivan kännykän taskustani. "Kirjoita uusi viesti."

"Voihan perkele, sait mut harkitsemaan asiaa."

Päivää myöhemmin olen sopinut kasvattajan kanssa, että maanantaina soitellaan ja sovitaan vierailusta. Menen siis vain katsomaan. Ihan vaan katsomaan. Jos emä ei ole sellainen, jonka voisin itsekin ottaa, jää koko asia siihen.

Silti.. Aamulenkillä katselin karvanaamaani ja ajattelin, että eipä se tiedä että kohta niitä on kaksi. Ehkä. Toivottavasti. Jaiks.

muistoksi itselle

Haluan pistää muistiin ensimmäisen työviikkoni tunnelman.

Olen ihan älyttömän tyytyväinen työhöni. On ihan järkyttävän mielenkiintoista ja jännittävää ja hassua ja hihityttävää seurata sekalaisen seurakuntamme puuhaa ja olla osana aivan hirmuisen värikästä sakkia. Yksi ei puhu lainkaan. Yksi puhuu vain venäjää. Toinenkaan ei puhu mutta kirkuu senkin edestä. Yksi viheltää. Yksi haluaa auttaa aina kuin mahdollista. Yksi haiskahtaa epäilyttävästi. Yksi karkaa ja on hetkessä tietokoneeni kimpussa. Puhelin soi. Joku kannetaan ulos. Joku kannetaan sisään. Kirjoja jaetaan. Lauletaan aakkoslaulua. Yksi viittoo minua luokse. Kerron, etten ikäväkseni osaa venäjää. Joku on taas tietokoneeni kimpussa. Tehdään tehtäviä. Opitaan pikkuruisia uusia asioita. Taputetaan rytmikkäästi ja ollaan sitä mieltä, että "KOULUSSA ON TOSI KIVAA!"

Enhän minä takuulla tule läpi vuoden iloitsemaan siitä, että välitunneilla minulla on aina tekemistä. Silmät saavat olla selässäkin kaikilla ja kaiken aikaa.

Mutta tästä huolimatta rakastan tätä työskentelytapaa. Rakastan sitä, etten ole lapsista vastuussa yksin, vaan minulla on työpari. Ja muitakin aikuisia auttamassa ja tukemassa missä tahansa tilanteessa, mitä eteen sattuu. Ja eteenhän sattuu kaikkea laidasta laitaan.

Näiden kolmen päivän ajan olen seurannut luokkamme toimintaa (ja omaa toimintaanikin) ajoittain ulkopuolisen silmin ja minua on hihityttänyt hulvattomasti.Eihän tälläistä voi ollakaan. Tämä kaikki on täysin absurdia. Suunnitelmat heittävät häränpyllyä alta aikayksikön eikä mikään mene niin kuin on ajateltu. Ja silti kukaan ei hermostu. Lapset eivät suunnitelmien muuttumista edes huomaa, sillä suunnitelma muuttuu käden käänteessä tilanteeseen sopivaksi ja kukaan ei edes hämmenny. "No. Niiiiiiiiin." Ja näiden kahden sanan aikana on tehty tilannekatsaus, todettu suunnitelma täysin mahdottomaksi toteuttaa ja luotu uusi tilanteeseen mainiosti sopiva toimintatapa.

hihihihihihihi hulvatonta

Ja mistä minulle sekin tuli mieleen, että rytmikäs puuduttavan yksinkertainen taputtaminen voi rauhoittaa?

kirppusirkus

Tänään se alkoi virallisesti ja oikein kunnolla. Jättimäinen lauma ekaluokkalaisia ja kameroineen heiluneita vanhempia valtasi koulun. Vähä vähältä vanhemmat löysivät lapsineen oikeat paikat ja lopulta vanhemmatkin saatiin ohjattua pois luokkatiloista ensimmäistä koulupäivää "häiritsemästä". ;) Aika suoraan sai vanhemmille sanoa, että "nyt olisi teidän aikanne jättää meidät tänne opiskelemaan". Lopulta olimme luokassa sen porukan kesken, jonka seurassa vietämme tulevat vuodet.

Aikamoisia kirppuja olivat. Viittaaminen oli tuttua ja osasipa joku perustella senkin, miksi pitää viitata. Tehtiin nimilappuja, valmistettiin reissuvihkot ja selattiin Aapisia. Niin ja koottiin palapelejä. Ja palapelien kokoamisperiaate tuli suoraan lapsilta. "Tässä on neljä palapeliä mennyt muuttolaatikoissa ihan sekaisin. Miten ihmeessä me voitais ne saada taas kuntoon?" Ja sieltä oppilailta ne ideat tulivat. Ja niitä lähdettiin toteuttamaan. Lopulta nurkissa kökötti innokkaasti pulputtavia palapelijoukkueita, jotka muodostuivat ihan itsekseen. Kaikille löytyi jotain tekemistä. Osa lajitteli paloja, osa kokosi jo lajiteltuja paloja. Osa palapeleistä valmistuikin jo. Ja palapelit olivat siis ihan oikeasti menneet vahingossa sekaisin, tämä ei ollut lavastettu tilanne. :)

Kyllähän siitä 22 oppilaan porukasta nousi heti oppilaita, joiden nimi jäi nopeammin mieleen kuin jonkun toisen nimi. Ja tulipa huomattua sekin, että kirpuilta tosiaan satelee halauksia ja sellaista glooriaa helisevää ihailuääntä opettajalle ihan heti. Olin hyvin otettu, miten monimutkaisia ohjeita oppilaat pystyivät ottamaan vastaan. Ehdittiin liimata ja leikata vaikka mitä ja päällystää reissuvihkot. Oppilaat malttoivat - vieraskoreuttaan tai ihan muutenkin - odotella vuoroaan, kun aikuiset kiersivät luokassa auttamassa ja neuvomassa. Kestivätpä myös tosi hienosti mitä erilaisempia häiriötekijöitä ja luokassa oli hyvä tekemisen meininki.

Kai minusta sitten vaan on myös alkuopetustyöhön. En olisi uskonut, että se käy näin luontevasti. Annoin lyhyitä ohjeita. Toistin monesti ohjeet ja pistin vielä oppilaatkin toistamaan kuulemansa ohjeet.

Päivän aikana tulin halatuksi.
Istuin pöydän alla rakentamassa palapeliä.
Vaihdoin paikkaa villiintyneen pojan kanssa.
Kannoin erään tapauksen opepöydältä omalle paikalle.
Kurtistin kulmiani ja sanoin, että "ei kai minun ensimmäisenä päivänä tarvitse pojat teille hermostua :O" Ei tarvinnut. ;) Pelkkä vinkkaus riitti. (Tällä kertaa. :D )

Alkuopettajan arki puski päälle välittömästi. And I like it. ;)

työt alkavat

Kahtena päivänä olen jo käynyt työpaikalla laskeutumassa arkeen. On aivan älyttömän kiva nähdä työkavereita, vaihtaa kuulumisia ja puuhastella kaikkea pientä ja terapoivaa. Ei ehdi ajatella mitään ikävää, koska tuleva vuosi on ihan kulman takana ja töissä riittää ajateltavaa enemmän kuin omiksi tarpeiksi.

Minusta tulee ekaluokan ope.
Erittäin erilaista. Kutosiin verrattuna oppilaat ovat pieniä piiperöitä. Mutta kai siihen joku syy on, etten ole nähnyt yhden ainoaa painajaista enää heinä-elokuussa ekaluokkalaisistani. Ylipäätään kaikki työunet ovat liittyneet kutosiini. On todella mukavaa aloittaa ihan puhtaalta pöydältä. Toki olisi aivan älyttömän kiva myös jatkaa kutosten kanssa, koska he ovat tuttuja ja turvallisia ja tiedän heidän kaikki puolensa. Mutta toisaalta. Aika aikaansa kutakin. On vahvasti sellainen tunne, että minä annoin heille luokanopettajan kaiken sen, mihin pystyin ja nyt on muiden vuoro. Minusta tulee heille hiljainen tukija. Osalle käytävätuttu, osalle matskunope. Enemmän jostain syystä jännittää seiskojen tuntien aloittaminen kuin ekaluokkalaisten tapaaminen. Seiskojen ryhmä on osaksi vanhoja oppilaitani, osaksi L:n oppilaita ja osaksi täysin uusia muualta tulleita oppilaita. Miten osaan suhtautua kaikkiin tasapuolisesti, kun osa ryhmästä on tuttuakin tutumpi? Pystynkö siihen ainakaan alussa? Toivottavasti.

Tänään törmäsin ensimmäisen kerran tuleviin oppilaisiini. Kolmen neitokaisen porukka huusi tirskuen perääni "MOI!" Minä käännyin katsomaan ja sain kuulla, että "Sä oot meijjän ope!" Itse en tätä tosiaankaan olisi tiennyt. Puheliain neito esitteli kaksi kaveriaan ja kertoi heidänkin olevan minun oppilaitani. Hymyilimme toinen toisillemme ja tuijottelimme positiivisen arvioivasti toinen toisiamme. Nojasimme käsiimme aitaa vasten ja olimme tosi lähellä kasvoikkain. Jututin puheliainta ja kaksi muuta seisoivat hiljaisina taustalla. Puheliain tiesi nimeni ja käyttäytyi kuin olisi jo tuntenut minut. Hassua. Mistään mitään tietämättä arvioisin, että tämän neitokaisen kanssa tulemme vielä vääntämään käpälää erilaisista asioista ja pohtimaan, että missä kaappi seisoo ja kuka sen paikan määrää. Kutosissakin oli näitä. Ja se on oikeastaan ihan parasta, kun tämän tyyppisen oppilaan kanssa löytää yhteisen sävelen. Silloin homma luistaa, työskentely sujuu ja elämä hymyilee. Mutta tämä tapahtuu vain siinä tapauksessa, että roolit ovat selvät. Toivotaan, että näin tulee käymään tämänkin tytön kohdalla.

Oli helpottavaa nähdä, että oppilaani ovat ihan tavallisia pieniä ihmisiä. Eivät mitään pelottavia uusia otuksia, vaan niitä, joiden kanssa olen jo lähes neljä vuotta työskennellyt. Niitä, joiden kanssa osaan toimia mieleiselläni ja minulle sopivalla tavalla.

----

Pikkuveli on sitä mieltä, että minun pitäisi jollain tasolla terapoida äitiä - ja siinä sivussa koko perhettä. En koe tuota tehtävää lainkaan omakseni. Minusta ihmisen on saatava valita, kenelle hän mistäkin asioista haluaa puhua. En koe, että minun tehtäväni olisi pakottaa äiti puhumaan syvimmistä tunteistaan lapsilleen - niille, joita äiti ilmiselvästi haluaa suojella ja varjella kaikelta sairauteen liittyvältä. Eihän se reilua ole, siinä olen veljeni kanssa samaa mieltä. Mutta elämä on. Ei kaikki aina ole niin reilua. Minusta tässä epäreilussa tilanteessa me lapset voimme kuitenkin olla reiluja ja antaa äidin pitää mielikuvansa varjelusta.

Olisiko tässä jotain sellaista, että pikkuveli ei näe tilannetta yhtään sairastajan näkökulmasta? Jos minä sairastaisin, haluaisin aivan täysin varmasti itse päättää, kenelle omasta kehostani puhun. Ja jos en jollekulle haluaisi asiaa syystä tai toisesta avata, se olisi minun oikeuteni. Minua ällöttää ajatus, että joku pakottaisi minut kertomaan asioista, joista en halua kertoa. Pikkuveli painotti, että minun pitää pistää äiti puhumaan. Miten ihmeessä aikuisen ihmisen pakottaa puhumaan? Äitillä on kavereita, joille hän minun tietääkseni kertoo asioistaan ja joilta hän saa sellaista tukea, jota pikkuveli kai haluaisi äidille tarjota. Minun käsitykseni meidän lasten tilanteesta on se, että me tuemme äitiä parhaiten käyttäytymällä täysin normaalisti. Elämä jatkuu - kaikesta huolimatta. Tätä ajatusta äiti aivan varmasti kaipaa, ja sitä hän ainakin minulta tulee jatkossakin saamaan - sattui se minuun itseeni miten paljon tahansa. En aio lisätä äidin taakkaa. Se on varmaakin varmempi.

Toisaalta voi kai jossain määrin ymmärtää pikkuveljen kokemuksen siitä, että perheessämme salaillaan asioita. Pikkuveljen elämä on ollut melkoista ylä- ja alamäkien sarjaa psyykkiseltä puolelta ihan pikkukakarasta asti. On ahdistanut. On pelottanut. On surettanut köyhien maiden lasten puolesta niin, ettei itse voi oikein elääkään normaalia elämää. Niinpä vanhemmat ovat tietoisesti säästelleet häntä muilta elämän kolhuilta. Koiran kuolemasta ei kerrottu heti. Naapurin itsemurha jäi vuosien pituiseksi salaisuudeksi. Mummin psyykkiset pulmat eivät olleet pikkuveljeni tiedossa. Ja sitä rataa. Näiden asioiden eräänlainen pimittäminen on johtanut siihen, että pikkuveli kokee tässäkin jäävänsä pimentoon. Minä en koe niin. Olen saanut tietää noista pikkuveljeltäni salatuista asioista heti tuoreeltaan, enkä ole kasvanut siihen käsitykseen, että minua varjellaan liikaa pahoilta asioilta.

Vanhempani ovat varmaankin jollain tasolla tehneet veljelleni karhunpalveluksen. Ei elämältä voi suojella. Ei edes ahdistunutta ja jollain tasolla liian herkkää ihmistä. Mutta sitä vanhempani ovat yrittäneet tehdä. "Älä sitten puhu tästä veljellesi." En ole tiedostanut yhtään, miten paljon asioita on pidetty pikkuveljeltäni piilossa.

Kaikkea sitä tuleekin pohdittua.

Töiden aloittaminen on helpottanut oloa, sillä kuten sanottua, en ehdi pohtia asioita. Olen myös tietoisesti tai tiedostamatta yrittänyt olla kuin elämä olisi ihan tavallista ja mitään poikkeavaa ei olisikaan. Se tuntuu aika uhkarohkealta kohtalon ärsyttämiseltä, jos annan tunteisiin pohjautuvalle ja taikauskoiselle ajattelulle vallan. Realistisesti tiedän, etteivät ajatukseni suuntaan tai toiseen vaikuta asian etenemiseen millään tavalla.

Eilen ja tänään on ollut parempi päivä.

pikkuveljen vahva usko.

Selvisi, että pikkuveli uskoo vahvasti siihen, että äitillä on kaikki ok.

Minä en meinannut keksiä siihen mitään sanottavaa. En voi sanoa, että "minun uskoni ei tuohon riitä." En voi sanoa, että käyn lähellä ratkeamispistettä joka ikinen päivä. En voi sanoa, että pelkään myös isäni puolesta. Kävin kotikotona tässä pari päivää sitten, kun vanhemmat olivat itse mökillä. Seisoin vessassa ja kävin taas lähellä ratkeamispistettä. Tämä vessa. Nämä huoneet. Täällä ei voi asua yksin. Ei täällä voi herätä yksin. Ei isäni pärjää yksin. Ei isää ole yksin.

Autossa istun lähes aina yksin ajaessani kyynelet kurkkua kuristaen. Melkein kaikki laulut sisältävät jotain sellaista, mikä tuo mieleen jotain, joka itkettää. PMMP:n uusin levy on täynnä surua ja murhetta. Riittää, että laulussa mainitaan vaikkapa sana "viulu". Ajatuskulku etenee. Viulusta tulee mieleeni selloa soittava pikkuveli. Veli soitti mummin hautajaisissa selloa. Hautajaiset, sello ja pikkuveljeni on jotain sellaista, mitä en kestä ajatella. En voisi käsitellä sellaista tuskaa. En olisi työkykyinen. En voisi nukkua, mutta valvominenkin olisi mahdottomuus.

Välillä unohdan asian, ja nauran sydämeni pohjasta. Juttelen ja olen onnellinen. Ja sitten se iskee ihan kulman takaa. Mikä tahansa voi tuoda tunteet pintaan. Koiran katse. Kirjan lause. Sana. Tuoksu. Tunnelma. Mikä tahansa.

On ihana aloittaa työt ja kaipaan jo kovasti työtovereitani, mutta. On aivan mielettömän raskasta pitää sitä mustaa möykkyä piilossa, kun ympäristö tulvii asioita, jotka saavat pohtimaan sitä mustaa möykkyä, joka sisälläni valtaa alaa.

Miten oikeassa olinkaan heti tämän alkaessa. Miten hyvin tiesinkään juuri tämän nimenomaisen tunteen. Mistä ihmeestä osasinkin sen jo silloin niin hyvin aavistaa? Tämä ei lopu. Tälle ei ole mitään loppua. Vaikka tällä kertaa pikkuveljeni aavistus ja usko olisikin oikeassa, ei tämä siihen pääty. Aina tulee kontrollikäyntejä, nuha, kuume, vatsakipu, päänsärky, huono päivä. Joku sellainen, josta äiti voi huolettomasti tokaista: "onpas ollut vatsa hassusti kipeä monta päivää". Ja se herättää sen pienen nakertavan tunteen. Se pieni musta möykky kasvaa heti hivenen ja alkaa kalvaa minua sisältä. Se möykky ei tule katoamaan. Ikinä.

hymy

Olen varmasti kirjoittanut tästä samasta joskus aiemminkin.

Eilisen jälkeen tuntuu taas siltä, että kasvoillani on naamio. Tai ikään kuin kasvojen lihakset olisivat halvaantuneet. On hirmuisen työn takana nostaa kasvoille hymy. Tai ylipäätään mikään muukaan ilme. Lihasmuistista on kadonnut sellainen automaattinen ja ajatustyötä vaatimaton iloinen ilme. Joudun tekemään ajatustyötä, että saisin hymyn kasvoilleni. "Tässä tilanteessa kuuluu hymyillä." Ja sitten minä väännän hymyn kasvoilleni.

Eilisestä asti on tuntunut, kuin.. Kuin olisin joutunut jonkun kylmän ja harmaan massan sisälle. Rintakehää painaa ja herätessäkin ennen kuin yksikään ajatus ehti muodostua, tuntui siltä ettei tunnu miltään.

On tullut käytyä taas monenlaisia fiiliksiä läpi. Tärkein niistä on se, että haluaisin paeta.

Jätän kaiken taakseni. Ihan kaiken. Otan kenellekään kertomatta lennon ihan mihin tahansa kauas, enkä koskaan palaa. Se olisi jollain tapaa helpointa. Ja vastuuttominta. Lähtisin pois ja kieltäytyisin ajattelemasta koko asiaa. Tuli hyvää tai tuli pahaa, minun ei tarvitsisi siitä enää koskaan kantaa huolta.

Toinen ajatus on se, että eihän tämä ole mahdollista.

Yritin tunnustella myös sitä, miltä minusta tuntuisi, jos sairaus olisi minulla ja olisin kuullut tuon uutisen juuri lääkäriltäni. Olisin paniikissa. Pakokauhuinen. Oksettaisi. En kykenisi käsittelemään sitä tosiasiaa, etten pääsekään heti leikkauspöydälle ja tuota Pahaa ei heti poistettaisi minusta vaan joutuisin jakamaan sen kanssa elämäni ja kehoni. Aivan kauhea pakokauhuinen olo. "OTTAKAA SE POIS MINUSTA."

Aamulla sängyssä katselin käsiäni. Ne jatkaisivat toimintaansa, vaikka läheisilleni sattuisi miten pahoja asioita. Peukalon nivelet liikkuisivat ja sormet kipristyisivät nyrkkiin. En tiedä miksi, mutta jotenkin se oli kai lohduttava ajatus.

Kerroin äidistä eilen M:lle. Sillä hetkellä helpotti kovasti. Ikään kuin olisin antanut taakasta osan pois. Mutta se on niin kovin valheellinen tunne. En minä taakasta antanut pois mitään muuta kuin sen, että nyt M tietää, miksi minä jälleen kerran näytän siltä, että kasvoni ovat halvaantuneet.

Jälleen tuntuu siltä, että ymmärrän niitä ihmisiä, jotka viiltelevät itseään.

"Jotain poikkeavaa keuhkoissa..

..Varmaan polyyppi, sama kuin veljelläsi."

Ensin oli ihan, että okei. Sitten ei ollut niin okei.

"Mammografia ja vatsa ihan ok."

Miten mä voisin.. En jaksa, jos tästä syksystä tulee vaikea. En halua palata siihen tunteeseen. Voin tehdä ihan mitä tahansa, että kyseessä tosiaan on polyyppi. Ihan mitä tahansa. Vaikka kirveellä sormi poikki. Ihan mitä tahansa. Kuka kertoo, mitä voin uhrata?

Kuvottaa.

MÄ EN OIKEASTI JAKSA TÄTÄ ENKÄ HALUA MENNÄ TÖIHIN IHAN PASKANA enkä halua olla menemättäkään en ole valmis luovuttamaan

kiireinen päivä

Aamulla koiran kanssa ulos.
Aamupalaksi melonia ja kaksi kuppia kahvia.
Pari tuntia istuskelua koneella.
Koiran kanssa sienestyskurssille.
Koiran hieronta.
Todella pikainen ruuan laitto.
Ruoka jää uuniin, koska taas pitää kiitää.
Tokotreenit.
Kiireellä 30 kilometrin päähän koiranpentuja katsomaan.

Kello on kymmenen ja päivän aikana olen syönyt ehkä kilon vesimelonia. En mitään muuta. Tervehenkistä. Eikä ollut edes nälkä _missään_ vaiheessa. Ei aamulla, ei päivällä, ei illalla.

Odotan sitä hetkeä, että olo on taas yhtä hyvä kuin sillon pari vuotta sitten.

Eihän tämä syömisen hoitaminen tällä tavalla tule menemään, mutta tuntuu hyvältä, että en ole vetänyt itseäni (todellakaan) ähkyyn koko päivänä. Vesimelonistakaan ei tullut ähkyä, koska oli niin kova jano, kun sitä popsin.

pisteitä.

Aloitin parin vuoden tauon jälkeen Painonvartijoiden pisteillä pelaamisen. Oma olo on ollut lähes oksettava jo puolisen vuotta. Ällöttää, kun on lihavampi kuin koskaan. Ja silti en saa itseäni niskasta kiinni. Olen yrittänyt ja yrittänyt ja yrittänyt. Mutta ilmeisesti olo ei ole ollut tarpeeksi kehno. Ja osansa tähän soppaan tuo tietysti myös se, etten ole lainkaan sairaanloisen lihava tai erityisen läski. Ja kun kadulla näkee itseään paljon paljon lihavampia, tulee aina kuitanneeksi sen syömisen säätelemisen sillä, että "enhän mä ees oo niin kamalan läski".

Mutta kun olo on ällöttävä. Onneksi seinä tuli vastaan. Jotenkin se vaan naksahti, että nyt riittää. Avasin koneelta sivun, johon ryhdyin ihan tuosta noin vaan kirjaamaan summittaisesti pisteitä. En jaksa ryhtyä kaivamaan Painonvartijoiden vihkoja mistään, enkä myöskään halua lähteä ryhmään itseäni punnituttamaan. Enpä myöskään aio itse punnita itseäni. Menen puntarille sitten, kun olo on edes suhteellisen sopiva. Kuvottaa ajatuskin siitä luvusta, minkä puntari minulle antaisi. Tulisi vaan paha mieli ja ällötys. Sen verran haluan itseäni säästää ja huijata..

Jotenkin tämä syöminen on sikäli pois hallinnasta, että kun en ollut pisteillä, söin todellakin ihan mitä sattuu ja miten paljon tahansa. En vaan osaa sanoa ei, jos joku ehdottaa ulkona syömistä. Enkä osaa sanoa ei, kun tulee mielihalu syödä karkkia. Ja toisaalta sitten, kun olen pisteillä, on hallinta lähes liian tiukkaa. En riudu nälässä. Minulla ei edes ole nälkä. :O Illalla "joudun" syömään vielä jotain, sillä onneksi olen sen verran järjissäni, että tiedän pisterajani ja tiedän myös sen, että pisteet "pitää" syödä täyteen. Mutta jos en olisi näin järjissäni, voisin ihan hyvin syödä vain jonkun verran yli puolet päivittäisestä energiatarpeestani. Eikä siinä pidemmän päälle olisi järjen hiventäkään.

Huomaan, että pisteet palautuvat mieleen todella helposti. Tämän lisäksi palautuu mieleen todella nopeasti se, että ryhdyn raakkaamaan pois syötävien listalta ruokia. Ja varmasti tunnen myös syyllisyyttä, jos joku päivä lipsahtaa pluspisteiden puolelle. Edellisellä - ja ensimmäisellä - pisteilläelokerralla en pystynyt ostamaan edes suklaata, koska jo ajatus tuntui pahalta.

Kuten sanottua, ei tämä suhtautuminen ruokaan kai ihan älykästä ole. Mutta nyt on hyvä mieli, sillä syöminen on taas hallussa. Hyvä minä.

ahdistuksen paluu

Se tulee ja menee. Yli vuosi meni niin, että se pysyi poissa. Vain jotain hyvin satunnaisia inhottavia ajatuksia. Nyt viikon sisällä olo on ollut ajoittain hyvinkin ahdistunut. Tai oikeastaan olen ajatellut ihan sairaita. En edes halua kirjoittaa ajatuksiani, sillä pelkään että ne tulevat todeksi, jos niitä ryhdyn enemmän ajattelemaan tai kirjoittamaan nähtäväksi. Kauheaa, miten vaikeaa onkaan kirjoittaa edes yhtä "helpoimmista" ajatusleikeistä. Aloitan lauseen ja pyyhin sen pois. Aloitan ja pyyhin.. Vanhemmat ostivat mökin. Mitä ihmettä iskä tekisi yksin mökillä? Ei mitään. Tai. Uusi naisystävä. Onhan se hienoa, jos se sattuu jollekin ulkopuoliselle. Siis tarkoitan, että hienoa, jos jonkun muun isä löytäisi itselleen vielä uuden elämänkumppanin. Mutta omalle kohdalleni en sellaista kykene ajattelemaan ilman, että kurkkua kuristaa ja melkein oksettaa.

Eiväthän ajatukset niin pahoja kai ole (tosin tässä eivät ole ne kaikista pahimmat), mutta itseäni nämä ajatukset ahdistavat kovasti. En siis ajattele mitään silpomisia tai itsemurhia tai rääkkäämisiä tai muuta kirjaimellisesti kauheaa.

Kaiken tämän kuvottavan ajatusleikin synnytti lappu jääkaapin ovessa. "Mammografia, tiistai 7.7." Ja tietysti se verenpaine-epäselvyys.

Olen nähnyt unia, joissa minua ahdistaa. Painajaisia myös. Yhden aamuyön tunteina makasin hikisenä ja yritin olla ajattelematta sitä mitä ajattelin.

Oikeastaan itkettää se, että olin oikeassa heti silloin tämän alkaessa. Tiesin, ettei tämä pääty vuoteen. Ei tämä pääty kahteen vuoteen. Eikä edes viiteen vuoteen, vaikka tuossa vaiheessa onkin mahdollista saada terveen paperit. Tämä on elinkautinen.





ärsyttävää teatraalisuutta

hm.

Äitillä on verenpainetta. On ollut jo pitkään ja nyt etsitään syytä.

"Ristiriitaisia tuloksia", sanoi äiti ja naurahti. "En minä niistä mitään tajunnut. Hormoneja ne epäilee. Tehdään lisätutkimuksia."

Miksi mua huolettaa?

näin unta..

..että oli syksy ja olin töissä. Kutoseni olivat seiskoja. Taisi olla ensimmäinen työpäivä, sillä en ollut nähnyt vielä ekaluokkalaisiani. Kävin jututtamassa seiskoja ja kerroin, että olen heidän matematiikanopensa. Yksi kertoi, että hänestä on tehty lastensuojeluilmoitus ja että hän tulee kertaamaan kutosluokan. Olin ihan ihmeissäni. Kaikesta huolimatta unessa olin erittäin levollinen ja erittäin iloinen nähdessäni taas kutosiani. Eikä ykköstenkään kohtaaminen tuntunut unessa stressaavalta.

Olen nähnyt muutamasta oppilaastani unta nyt jo monta kertaa. Joka kerta olen iloinen, että saan nähdä heidät. Ja hekin vaikuttavat seesteisiltä.

Ei sitä kai vieläkään ole tajunnut, että 3,5 vuotta elämässäni pyörineet muksut ovat nyt pitkältä taakse jäänyttä elämää. Toki törmään heihin käytävällä ja moikataan, mutta minä en ole enää se, jolle asioista kerrotaan tai se, joka asioita selvittelee. On jännää nähdä ja kokea, miltä tuntuu päästää irti ja antaa jonkun muun huolehtia heidän asioistaan. Se on varmaankin vaikeaa, sillä olenhan minä kuitenkin vielä tällä hetkellä se, joka heidän asioistaan koululla eniten tietää. Onneksi saan pitää heistä edes osan kolmena tuntina viikossa.

ensimmäisen lomaviikon saldoa

1. Tein sen, mistä olen unelmoinut koko kevään. (Ja talvenkin.) Menin maanantain helleaamuna läheiselle nurmialueelle koiran kanssa heti aamutuimaan kahdeksan jälkeen. Ostin mukaan viinirypäleitä, päivän Iltasanomat ja koiralle pallon. Siellä me istuimme - minä, koira ja nurmikonleikkaajapojat. Voi jestas, sitä voisi tehdä vaikka joka aamu. Seuraavana helleaamuna keitän mukaan myös kahvia ja otan koiran aamupalankin nurmikolle.

2. Kävin töissä siivoamassa ja olemassa muuttoapuna. Lisäksi lähinnä hengasin ja imin itseeni sellaista "kyllä ensi syksynä asiat on ihan hallussa" -fiilistä. Otin kotiin lukemiseksi Aapisen opeoppaan.

3. Kävin lääkärissä.

4. Koira kävi lääkärissä tutkituttamassa korvansa, kun ravistelee niitä kovasti. Sisäkorva oli ärtynyt ja nyt ollaan korvatippakuurilla 10 päivää.

5. Olen nukkunut paljon päiväunia. Etenkin ensimmäisinä päivinä unta olisi riittänyt ihan mielettömän paljon. Unirytmi on jo kääntynyt sellaiseksi, että koira antaa aamuisin nukkua noin puoli yhdeksään asti. Ja se onkin ihan sopiva heräämisaika. En tykkää nukkua koko päivää. (Paitsi tietysti päiväunia saa ja pitääkin nukkua.)

6. Olen käynyt eläinkaupassa suunnittelemassa luokkalemmikin hankkimista. Akaattikotilo? How about that?

Kesä lomalla.

Niin se tulee kesä taas vietettyä - lomalla.

Miten loma alkoi?
No. Ensinnäkin kevätjuhlapäivä alkoi lievällä hysterialla. Jo edellisenä iltana olin ommellut, silittänyt, harsinut, parsinut, kirjoittanut kortteja, pölpöttänyt ja tuntenut itseni kiinni hirttäneeksi moottoriksi. Aamulla sama tunne jatkui. L:n luokan kevätjuhlat olivat ensimmäisessä vuorossa - joita kaiken kaikkiaan koulullamme pidettiin 3 kappaletta. L:n pari tyttöä veti oikein kunnon hysteriaitkut ja L hajoili tyttöjä katsellessaan. Perinteinen opettajien oppilaille suuntaama hyvästely-yhteislaulu meinasi muuttua parkumiseksi, kun satuin vilkaisemaan L:n oppilaita. Mutta sitten hysteriaolo meni itseltä ohi.

Toista juhlaa en jaksanut seurata, sillä kolmannessa juhlassa piti joka tapauksessa istua alusta loppuun omien oppilaiden kanssa.

Oppilaat saapuivat ja toivat ruusuja enemmän kuin koskaan aiemmin. Tältä näytti tämän hemulin kevätjuhlalahjonta.

















































































En murtunut. En kyynelehtinyt. En hysterioinut. Olin ennen kaikkea iloinen oma itseni kevätjuhlapuheessani. Kirjoitin puheen ensimmäistä kertaa jo etukäteen. Yleensä olen puhunut vain sitä mitä sylki suuhun sattuu tuomaan. Tällä kertaa ajattelin varmistaa, ettei tilanne muodostu liian vaikeaksi. Muistelin menneitä - niin hyviä kuin huonojakin aikoja. Kävin läpi tätä vuotta. Yksi äideistä kyynelehti ja toi minulle todistustenjaon jälkeen kirjeen. Tämä äiti on ollut Se Haastava Tapaus, joka takuulla jää mieleeni. En avannut kirjettä siinä tilanteessa, vaan pistin kirjeen pöydälleni. Hetken kuluttua Äiti tuli uudelleen luokseni, ja sanoi kirjeen olevan kiitoskirje, joten voin avata sen huoletta. Mielessäni siis ei todellakaan käynyt mikään muu vaihtoehto kuin kiitoskirje ennen kuin Äiti tuli kertomaan asiasta. Ei kai KUKAAN tuo kevätjuhliin haukkumakirjeitä. Eihän?

Oppilaat kävivät halaamassa kuka yhden, kuka useamman kerran. Sanottiin moimoit ja sinne ne häipyivät. Tiedän opettavani ensi vuonna useita luokkani oppilaita - ja kaikki jatkavat oman koulun yläluokilla - joten ehkä tästä syystä en tuntenut niin murskaavan suuria tunteita kuin L. Vanhemmatkin kävivät kättelemässä ja halaamassa ja kaikkien kasvoilla karehti hymy.

Illalla suuntasimme opettajaporukan kanssa piknikille meren rantaan. Osa oli paikalle saapuessamme jo niin tuiterissa, että heikompia hirvitti. Loppujen lopuksi ilta oli kuitenkin erittäin hauska ja vaihdoin kuulumisia ja kesää edeltäviä tunteita monien mukavien työtovereideni kanssa. Jossain vaiheessa iltaa vaihdoimme seurueen pikkuveljiini ja heidän puolisoihinsa. Humala oli mitä ilmeisimmin karmea. Aamulla suun jälkimakujen perusteella saatoin kertoa syöneeni yöpalaksi jotain aivan järkyttävän valkosipulista ruokaa. Muistikuvat olivat hatarat, mutta olo erittäin puhdistunut. Nollaus tuli tehtyä. Ja mielestäni siihen oli tällä kertaa ihan hyvät perusteet.

Näin alkaa opettaja-hemulin loma - krapularyypyllä ja helteisellä säällä. Saa nähdä, mitä loman aikana ehtii sattua ja tapahtua.

kestoväsymys

Eihän se väsymys ole mihinkään kadonnut. Näköjään tämä kevät menee tällä tavalla - ei suoranaisesti stressaa mikään, mutta silti väsyttää ihan pohjattomasti. Silti jaksaisin kyllä ihan hyvin vielä viikkoja, eli loma ei tule viime tipassa tai jättimäiseen tarpeeseen. Toki lepään ja lomailen enemmän kuin mielelläni seuraavat 10 viikkoa, mutta tätä viimeistä viikkoa ei ole menty veren maku suussa.

Tällä viikolla ollaan muksujen kanssa puuhattu kaikkea epätärkeää ja sekalaista. Aika on kulunut, eikä olla tehty oikeastaan mitään järkevää. Ei olla pelattu - eikä TODELLAKAAN pidetty mitään namitunteja (en edes käsitä mikä hemmetti tämä tälläinen ns. mässytunti on olevinaan! ei koulussa sellaisia tarvita!) - ei luettu pulpettikirjaa, ei olla käyty ulkona hengailemassa, mutta ei myöskään olla tehty koulujuttuja. Oikeastaan ja täysin rehellisesti sanottuna en edes pysty muistamaan, millä asioilla tämän viikon koulupäivät on täytetty. Hm. Kevätkirkko vei tunnin, mutta muusta olemisesta ei ole mitään havaintoa. Siivoukseen se kai on mennyt. Eikä silti ole sellainen olo, että oltaisiin vaan hengattu tyhjän panttina. Koko keväänä ei siis ole ehtinyt tulla sellainen "voi vitsi kuluisipa minuutit, ei ole mitään tekemistäääää" -fiilis.

Tänään tuunasin kevätjuhlamekon lähes valmiiksi, eli ompelin olkaimet olkaimettomaan mekkooni. Löysin myös pinkit sukkahousut ja päätin, että vaaleanpunaiset Crocksini saavat kelvata kevätjuhlakengiksi. Illalla haen postista luokkasormukset, jotka kaikki sen tilanneet ovat maksaneet. Uskomatonta kyllä!

Tänään yksi oppilaani kysyi: "Tuleeks sulla meitä ikävä..?" "No tietty tulee!" "Oikeesti?!" "No hei te ootte mun eka kutosluokka. Totta ihmeessä mun tulee teitä ikävä!" Tyttö jäi myhäilemään. "Itketkö sä lauantaina?" "En tiiä. Yritän olla parkumatta, mutta saa nähdä."

En tosiaan tiedä, itkenkö. Turhamainen ajatus on, että ripsivärit leviävät. Voi minua.

luokkaretki takana

Reissu meni ihan hyvin. Keilattiin ja syötiin Mäkki-safkaa. Kolme tuntia koulua. Helppoa ja kevyttä? Ei niin.

Pörriäiset tilitetty. Numerot annettu.

Jumalauta että mua väsyttää.

Vien koiran ulos ja sitten aion nukkua juuri niin pitkään kuin väsyttää.

>:|

Hitto, että olikin tänään töissä lyhyt pinna ja hermo todella tiukalla. Oppilaat häröilivät, eikä minulla riittänyt kykyä täysin säästää heitä tältä loppurutistuksen stressiltä. Toisaalta oppilaissakin on sietämistä, sillä tekemiset on tehty ja oleskelu on melkoista häröilyä.

Numerot on oikeastaan yhtä lukuunottamatta annettu. Vihdoinkin. Luokka on vielä sotkuinen ja tavarat ovat väärissä paikoissa. Luokkasormuksista soitettiin ja nekin tulevat ennen kesälomaa. Pörriäiset joudun maksamaan myöhässä, mutta se on elämää. Unohdin nimittäin viitenumeron töihin ja tänään en yhden viitenumeron takia ala ajella 50 kilometria. Ehkä pörrihenkilöt pärjäävät ilman suuria summiani maanantaihin. Jos eivät, niin sittenpähän tiedätte, mistä maailman kaatuminen johtui. Se johtui siitä, etten minä ole maksanut laskua.

Ensi vuonna minä EN aio tätä hommaa enää hoitaa. En varmana.

Tänään korjasin villisti viimeisiä kokeita ja palautin jo korjattuja kokeita oppilaille.

Tänään olisi tyhy-päivä ja minua väsyttää ihan pohjattomasti. Puolet tyhystä on jo mennyt ja täällä kotona istumme me, minä ja L-ystävä. Mennään sitten illalla syömään duunikavereiden kanssa.

Perjantaina luokkaretki ja ensi viikko pelkkää luovaa oleskelua. Sitten hyvästit ja kesäloma. Aion nukkua paljon.

päiviä jäljellä 8+1

Huomenna suunnitellaan työparini kanssa ensi vuotta koko päivä. Olen saanut ottaa sijaisen, joten saadaan paneutua oikein kunnolla ensi vuoden pohtimiseen. Huomenna on myös arviointikokous, jossa käydään läpi oppilaiden numeroita. Kevät siis selvästi on lähenemässä loppuaan.

Miksi ei vaan tunnu siltä?

Tuntuu siltä, että jaksaisin oikein mainiosti vielä viikkoja. Yleensä ennen lomaa on iskenyt suuri väsymys ja loma on todellakin tullut tarpeeseen. Tänään jouduin oikein ajatuksella pohtimaan sitä, että mitenkäs pitkä aika siihen loman alkamiseen oikein on. Onko todellakin tällä viikolla jo arviointikokous? Vai onko koulua tämä viikko ja vielä kaksi viikkoa sen jälkeen. Ja mikä päivä tänään on. Lisäksi myöhästyin ruokailua seuranneelta tunnilta 25 minuuttia, koska olin lennosta siirtyneen palaverin vuoksi ns. kuutamolla. Vauhti on siis kova, ja kännykän kalenteri pullistelee vielä tekemättömiä asioita ja pitämättömiä palavereita.

Tänään onneksi saatiin jättiharppaus yhden pimpulan pulmia eteenpäin. Selvisi, että taustalla on todellakin suuria pulmia, jotka jostain todella typerästä oikusta ovat jääneet sanomatta ääneen. Nyt asiat on sanottu ääneen ja oikeat ihmiset ovat olleet kuulemassa selostuksen. Niinpä voin hyvin mielin laskea tämän lapsen kesälaitumille ja kohti yläluokkia.

-------

TO DO, versio2
1. Kevätpörriäisten tilittäminen loppuun - tällä hetkellä kadoksissa enää n. 50 euroa. (VANNON JA VAKUUTAN, ETTÄ ENSI VUONNA EN SUOSTU TÄTÄ PÖRRIVASTUUHENKILÖYTTÄ OTTAMAAN VASTAAN. >:|)
2. fysiikan ja kemian kokeiden korjaus
3. äikän kokeiden korjaus loppuun
4. numeroiden anto todistuksiin
5. luokan tyhjennys ja muutto
6. luokkasormusasia (jaiks, missähän vaiheessa tämä homma on menossa..... jaiks jii aa ii koo äs.)
7. perjantainen luokkaretki

Niin. Siinäpä se. Kai. Oikeastaan tuossa ei ole enää jäljellä mitään stressaavaa. (Paitsi nuo luokkasormukset ja maksujen keräämisprosessi.)

töitä jäljellä 15 päivää

Tekemättömien asioiden lista:

1) todistusten numeroiden miettiminen ja tietokoneelle kirjaaminen
2) luokkatilan raivaaminen tyhjäksi (SUURI OPERAATIO, johon aion hyödyntää oppilaita)
3) ensi syksyn ensimmäisen viikon suunnittelu tar-kas-ti (suunnittelu tehdään 19.5.)
4) fyken kokeet ja korjaus
5) äikän kokeiden korjaus edit. 12.5. TEHTY.
6) historian kokeet ja korjaus edit. 12.5. historian kokeet pidetty, ei korjattu
7) luokkaretken jälkimmäinen osa
8) Kevätpörriäisten rahankeruu (Y Ä K)
9) luokkasormusrahojen hoitaminen

Siinäpä se. Itse asiassa tänä keväänä tekemistä tuntuisi olevan aikaisempia keväitä vähemmän. Ei stressaa yhtään. :O

---

editoitu to do -listaa

tarpeeton?

Oppilaat puurtavat juttuja. Minulla ei ole mitään tekemistä tuntien aikana. Otetaan esimerkiksi vaikkapa tämä maanantai.

8-9 suomi toisena kielenä -tunti
Oppilaat harjoittelevat äikän kokeeseen. (Hassua käyttää "äikkä" -termiä myös heille, mutta menisi liian vaikeaksi ja erottelevaksi ryhtyä kutsumaan sitä joksikin "äskakkoseksi" heidän osaltaan.) Oppilaat tekevät monisteita ja kyselevät välillä apua. Lähinnä istun omalla paikallani.

9-10 ryhmätunti matematiikkaa
Jaan oppilaille monisteen, jossa kerrataan kutosluokalla opittuja asioita. Kukaan ei kysy oikeastaan mitään. Kaikki tekevät hommiaan. Ehkä kerran tai kaksi saan muistuttaa paria oppilasta, että höpöttelyn lisäksi pitäisi tehdä tehtäviä. Oppilaat vertailevat vastauksia keskenään ja neuvovat toinen toisiaan. "Tuolta pitää lainata ni sit tonne menee ysi. Just sillee." "Saiksä tästä tälläsen? ETKÖ! No mitä hittoa, missä mä tein mokan?"

10-11 äidinkieltä
Jaan aamulla S2-oppilaille jo jakamani monisteet koko luokalle. Kaikki ryhtyvät hommiin. Luokan täyttää iloinen "Onks vallita-sana verbi?!", "Onks ja-sana partikkeli?!", "Mikä on sijamuoto?!" -pulina. Minä kommentoin huuteluihin ajoittain, vaikkei suurin osa kysymyksistä olekaan suunnattu minulle vaan oppilaat kyselevät toisiltaan.

11-12 matematiikkaa ysiluokkalaisille
Tämä tunti on sellainen päivän murheenkryyni. Ysejä alkaa olla jo lähes mahdoton saada tekemään yhtään mitään. Viimeinenkin koe matematiikasta on jo tehty, joten he ovat lähinnä kiitoradalla nousukiitoa tekemässä eikä mikään tämän maan pinnalla jaksa heitä oikein kiinnostaa. Annan heille tekemistä ja lupaan päästää käytävään höpöttelemään heti, kun kymmenen tehtävää on tehty. Tunti, jolla kukaan ei tee mitään.

12-14 tietotekniikkaa
Oppilailla on jo pari viikkoa sitten aloitettu kotisivuprojekti kesken. Kaikki alkavat heti hommiin eikä minun tarvitse tehdä oikeastaan mitään. Istun itsekin koneella ja lähinnä valvon, että kaikki tekevät sitä mitä pitää. Ja niinhän kaikki tekevätkin. Osa valmistuu ajoissa, joten keksin heille äitienpäiväkorttipuuhaa. Lopulta lähes kaikkien kotisivuprojekti valmistuu, joten lykkään oppilaille seuraavaa projektia nenän eteen. Oppilaat lukevat alkutunnin tylsyyksissäni kirjoittamani ohjeet ja ryhtyvät hommiin. Minulla on jälleen kerran tylsää.

-----

Tänään oikeastaan kukaan ei tarvinnut minua oikeastaan mihinkään.

Olenko siis tehnyt työni hyvin vai huonosti?

Ole hyvä, ja poistu luokasta.

Oppilaiden kanssa menee edelleen ihan todella mainiosti. Rinnakkaisluokan meininki sitä vastoin on niin angstista teinimeininkiä, että heikompia (kuten esim. minua ja L:aa) hirvittää.

Vappuilimme oppilaiden kanssa eilen ja tänään L vei luokkansa vappuilemaan. Minun oppilaani katsoivat innossaan lapsellista filminpätkää ja pelasivat ulkona pallopelejä hikeen asti. L:n oppilaat tulivat kesken vappuilun minua tänään käytävällä vastaan. "No! Tytöt!" Menin lähelle, laskin käteni hartialle ja työnsin kasvoni virnistyksellä varustettuna ihan tyttöjen väliin. "Mites on vappuilut menneet?!" Kysyin ihan vilpittömän iloisena, sillä oman luokkani reaktiot antoivat olettaa vappujärjestelyjen olleen ihan mukavia.

"IHAN KIVAA ON. >:|"

Minua alkoi hymyilyttää vielä enemmän, mutta pidin sen sisälläni.

"Mihinkäs te olette menossa..?"
"TONNE PUKUHUONEESEEN >:|"
"Hm? Ai? Hm.. Mutta.. Miksi?"
"HIKI >:| JA MEIDÄN PITÄÄ >:| HIKI NIIN ETTÄ"
"Hm? Ja siis tuota.. Että teillä on sitten L:n lupa mennä pukkariin? Niinkö?"
"NIIN >:|"

Repesin vasta opehuoneessa. Mahtoi tytöillä todellakin olla hauskaa vappuiluissa.

Jälkikäteen selvisi, ettei tytöillä ollut minkään valtakunnan lupaa mennä pukkariin. Mutta mentävä on. Ai miksikö?

No. HIKI >:|

--------
--------
Tänään yhdeltä oppilaista meinasi karata mopo käsistä. Koko päivänä kyseinen oppilas ei saanut mitään aikaan. Tehtävien aloittaminen oli täysin mahdotonta ja minä jouduin jäkättäjän rooliin. Pari tuntia jäkätettyäni sain todella tylyn vastauksen. "Ei mua kiinnosta sun juttus." WHAAAT. Eihän tuo oikeasti ole mitään maailman mullistavinta epäkohteliaisuutta. Mutta. Meillä menee nyt niin hyvin, etten todellakaan aio ottaa mitään tuollaista vastaan.
"Minä en mielestäni ansaitse tuollaista kohtelua. Tuo oli epäkohteliasta eikä minulla ole mitään syytä kuunnella sellaista. Mene ulos luokasta ja tule takaisin, kun osaat käyttäytyä asiallisesti."
Oppilas lähti luokasta ja muut oppilaat hiljenivät. Kyseinen oppilas oli ilmiselvästi kaikkien mielestä ylittänyt soveliaisuuden rajat. Kukaan ei purnannut päätöksestäni vaan kaikki jatkoivat hetken hiljaisuuden jälkeen hommia. Hetken kuluttua menin hakemaan oppilasta takaisin luokkaan. "Joko sä osaat olla?" "Joo." Ja niinhän se osasi. Tunti jatkui kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kaunaa ei ryhdytty kantamaan puolin eikä toisin. Ihanaa, että osasin reagoida sopivalla vahvuudella sopivassa kohdassa.

6½ viikkoa

Muksujen kanssa sujuu elämä kuin ruusuilla tanssien. Kai tätä voi pitää nyt virallisestikin ihan pysyvähkönä olotilana, kun monta viikkoa on menty jo mielettömän hienossa yhteisymmärryksessä. Asioista päätetään keskustellen - viimeksi tänään keskusteltiin luokkaan sopiva istumajärjestys. Viime viikolla sovittiin yhteistuumin matematiikan kokeelle sopivaa päivämäärää. Jne jne jne. Oppilaista ei tule valituksia käytäviltä eikä tarvitse pitää suitsia niin kireällä, että suupielet vaahtoavat verta. Olen löysännyt huimasti ja antanut oppilaille paljon omatoimisesti toteutettavia tehtäviä. Tänään viimeksi fysiikan tunnilla ensimmäinen tunti tehtiin opevetoisesti, mutta toinen tunti puhtaasti oppilaiden oman aktiivisuuden varassa. Myös kolmas ja neljäs tunti menivät hurahtamalla oppilaiden tehdessä kitisemättä hiljaisuuden vallitessa äidinkielen sanaluokkajuttuja. Tai ei luokassa täysi hiljaisuus ollut. Välillä keskustelimme siitä istumajärjestyksestä ja hetkeksi keskeytimme työskentelyn luokkasormusasioiden hoitamista varten. Mutta muutoin luokassa vallitsi tekemisen meininki.

Jossain vaiheessa rinnakkaisluokanope-ystävä L saapui luokkaamme omilla avaimillaan. En edes huomannut hänen saapumistaan ennen kuin L tokaisi, että "tulin meiän luokasta teiän luokkaan nauttimaan hiljaisuudesta". L:n luokassa vallitsee tällä hetkellä - ja jo parin kuukauden ajan ennen tätä hetkeäkin - hillitön kuohunta. Etenkin tytöt sukeltavat syvissä murkkuvesissä ja se on melkoisen raskasta kaikille osapuolille. L nauraakin, että hän on eroprosessissa oppilaiden kanssa jo TO-DEL-LA pitkällä. Hän olisi ihan valmis jos sanomaan heipat. Minä en oikein tiedä, eteneekö minun ja oppilaiden eroprosessi täysin erilaisia latuja, sillä moista kuohuntaa ei ole ollut havaittavissa ikuisuuksiin. Ehkä me tanssahtelemme ruusuilla toukokuun loppuun asti. Toivon niin.

-----

Veronpalautuksia tuli lähes 1500 euroa. Todennäköisesti pääsen tuon summan ylikin, kun vaan opettelen ilmoittaman kaikki vähennykset herra Verokarhulle.

-----

Uuden (eli käytetyn) auton hankita etenee jossakin määrin. M selaili eilen nettimyyntipalstoja ja löysikin pari sopivan hintaluokan ilmastoitua biiliä. Kesäauto on pakko saada, sillä aion suhata kodin ja vanhempieni viime viikolla ostaman 200 kilometrin päässä olevan kesämökin väliä ahkerasti ensi kesänä!

sairaslomalla

Viikonlopusta alkaen on yskittänyt ja tuntunut tukkoiselta. Eilen korvat olivat ihan tukossa koko päivän ja oppilaiden hälinän kuunteleminen aiheutti välitöntä ärtymystä. Kerroin kyllä oppilaille, että tänään hermoni ovat tavallista kireämmällä, koska olen tulossa kipeäksi.

Päivän päätteeksi tallustelin apulaisrehtorin juttusille ja hommasin sairaslomaa. Kerrankin ajoissa. En vielä koskaan ole jäänyt näin "kevyin" perustein saikuttamaan, mutta olettaisin sen kannattavan. Ensinnäkin en halua sitkeillä koulussa keskiviikkoon asti ja sairastaa sitten koko loman ajan. Toisekseen, tahdon kumota Opettaja-lehden väitteen siitä, että alle kolmikymppiset naisopettajat tulevat yleisimmin sairaana töihin.

Työkaverit tolkuttivat, että "olet pois pääsiäislomaan asti!" Mutta en nyt tiedä.. Aamulla heräsin koiran vikinään seitsemältä kahdeksan tunnin yöunien jälkeen ja mentiin ulos pissalenkille. Tultiin sisälle, syötiin aamupalaa ja kävin takaisin nukkumaan. Nelisen tuntia myöhemmin heräsin, vaikka tuntui siltä että voisin nukkua ihan loputtomiin. Koiruus kuitenkin piti huolen siitä, että raahauduttiin taas ulos pissalenkille. Lenkin jälkeen olo onkin paljon parempi. Korvat eivät ole enää tukossa - mikä on ihan mahtavaa yli vuorokauden korvatukkoisuuden jälkeen. Nenäkään ei ole tukossa. Välillä yskittää eikä ruoka maistu juuri millekään, mutta kaiken kaikkiaan olo on paljon parempi kuin eilen. En varmaankaan jaksa ryhtyä siihen urakkaan, että suunnittelisin sijaiselle huomiseksikin jotain tekemistä luokkani kanssa. Paljon helpompaa on itse mennä tekemään viiden tunnin työpäivä.

Tämä päivä pyhitetään kuitenkin levolle. Koira ja minä makaamme sohvalla. Koira sairastaa tassuaan, josta kynnen halkeamisen seurauksena nyhdettiin eläinlääkärissä koko kynsi pois. Koira on ihan ammattimainen päiväuniotus, mutta minä tulen hyvänä kakkosena tässä kisassa.

ZzZzzzz...


(7 täyttä viikkoa enää lomaan. Huh. En tiedä ahdistaisiko vai tuntuisiko hyvältä.)

JÄKÄJÄKÄJÄKÄ

Voi vit*u että mua rasittaa.

Lasten kanssa hommat kyllä sujuvat ja saan tämän puolen töistä helposti hoidettua. Mutta annas olla, kun pitäisi saada lasten asioita etenemään myös aikuisten rintamalla. Ei jumankauta etene. Nalkutan, nalkutan, jäkätän, muistutan, kyselen - ja ylläripylläri saan tästä kaikesta osakseni suhteellisen suoraa epäsuoraa vittuilua. "Etkö sä luota mun muistiin :) Mitä mä olen tehnyt ettet sä luota muhun :) Eikö me tästä jo puhuttu :) :) No, voidaan me VIELÄ käydä tää läpi :)"

HEHHEHE. Käytiinhän me se läpi. :) Ja kauheen mielellänihän minä nalkutan ja muistutan ja kysyn, että onko hoidettu. :) Se on tosi kivaa, usko pois. :) Ja juuri siitä syystä minä sitä teen. :) Ihan vain, kun on niin hirveän mukavaa nalkuttaa. :) Mä vaan aattelin, että kun tehokasta työaikaa on kahdeksan viikkoa ennen oppilaideni yläluokille siirtymistä, niin kyselisin perään, että missä mennään. :) :) Sen jälkeen ei oo kato enää mun huoli tää asia, mutta siihen asti yritän saada asiaa hoidettua :) :) :) :) :) >:| :) :)

Huomasin, että ammattimainen korrekti hymyni rakoili. Olo oli, kuin hymy olisi teipattu poskiin ja teipit alkavat joustaa kuluessaan. Ja kyllä minä huomasin, ettei vastapuolen teippauksetkaan enää pitäneet hymyä kasassa. Ihan tahallanihan minä tosiaan aiheutan oppilaineni töitä muille ihmisille. Kiusallani. Kun en muutakaan keksi.

Oon mä sen verran mulkero tyyppi.

10 viikkoa vielä.

Apulaisrehtori piti tänään aamunavauksen, jossa käytiin läpi tulevaa kevättä. Kahden ja puolen viikon päästä on pääsiäinen. Viisi päivää vapaata. Sen jälkeen on neljä viikkoa vappuun. Vappuna on vapaata. Vapun jälkeen on neljä viikkoa kevätjuhlaan.

Oppilaat näyttivät kuka tältä :O ja kuka tältä 8|

Apulaisrehtori hihitti mikrofoniin ja sanoi oppilaiden näyttävän epäuskoisilta. Eipä suotta. Kieltämättä itseäkin hätkähdytti se fakta, että pääsiäisloman jälkeen on enää kaksi neljän viikon periodia ja sitten se on siinä. Huh. Melkein ahdistaa, sillä tekemistä riittää vielä paljon. En edes ryhdy tekemään tässä vaiheessa TO DO -listaa, kuten joka kevät olen tehnyt. Se jääköön toukokuulle.

Odotan kesää kaikesta huolimatta. Toivon oikein todella kovasti, että kesästä tulisi lämmin. Haluaisin herätä aikaisin aamulla, keittää termospulloon kahvia ja hipsiä piskin kanssa läheiselle nurmikentälle aamupalalle. Tahtoisin tuntea, miten aurinko on kuuma. Tahtoisin hipsutella paljain varpain. Viime kesänä kaikki tuo jäi oikeastaan kokematta. Toivottavasti tulevana kesänä siihen on mahdollisuus, sillä olen haaveillut hyvän kirjan ja koiran kanssa paljain varpain tehdystä termoskahviaamupalasta jo kaksi vuotta. Se olisi i-ha-naa.

---

Tehtiin ystävä L:n kanssa tänään lennosta tuntivaihtarit. Minua kammoksutti kolmosluokkalaisten luovuutta vaativan höhhö-kurssin vetäminen. Ja L:aa ällötti ajatus kutosille vedettävästä nörttikurssista. Minä heitin vitsillä, että "vaihdetaanko"? (Vai L:kö sitä ehdotti?) Ja hetken kuluttua L:n vastaus oli vakava virne naamalla: "Vaihdetaan!" Ja sitten me vaihdettiin. Minä menin alakertaan kutosia opettamaan ja L kipusi yläkertaan kolmosten luo. Kerrassaan mahtavaa. Näin hommien pitäisi sujua. En yhtään tiedä, onko toimintamme kuinkakin toivottavaa tai mahdollisesti edes hyväksyttävää lakipykälien silmissä. Niinpä asiasta täytyy vielä keskustella rehtorin kanssa huomenissa. Mutta noin ajatuksen tasolla tuntuu erittäin mahtavalta, että opettajan työtäkin voi tehdä tälläisistä lähtökohdista. Minä koin olevani parempi kutosten nörtteilyssä ja L:lle sopii kuin nenä päähän hassu draamahöhhöily.

Työyhteisömme on kyllä aivan mahtava.

---

Ajelin piskiltä turkin pois. Koirasta kuoriutui kainaloinen, joka köllöttää lähellä ja nauttii rapsutteluista. Pitkässä turkissa otus ei viivy ihmisen lämpimässä halauksessa muutamaa sekuntia kauemmin. Nyt tuo on löllinyt ja köllinyt vieressäni sohvalla jo puoli tuntia.

Sahramia ja ruokajuttuja.

Perjantai. Tuntui ihan viikonlopulta ja töissä meni oikein mukavasti. Se siitä.

Illaksi sovittiin M:n kanssa ohjelmistoon leffaa ja pizzaa. Liput oli varattu johonkin kauhuleffaan ja Slumdog Millionaireen. Lähtöhetkellä valittiin Miljonäärileffa.

Lippujen lunastuksen jälkeen asteltiin erääseen vähän hintavampaan italialaiseen. Tarkoitus oli syödä hyvää pizzaa ja valmistautua leffaan. Joo.

Ensisilmäyksellä luulin, että naapuripöydässämme oli käynnissä nettipornosaiteilla sovittu ensitapaaminen kahden homon välillä. Ja eihän siinä mitään. Limainen läski äijä ja yhtä limaisen näköinen hoikka mies. Molemmat viisissäkymmenissä. Homoja vastaan ei ole mitään, mutta jotenkin niistä kahdesta nousivat niskakarvat pystyyn. Ja eihän se ensivaikutelma pieleen mennyt - ainakaan kokonaan.

Kännin aste oli limaisella pariskunnalla sitä luokkaa, että he suorastaan huusivat. Ja mikäpä siinä, jos ääni vähän korottuu. Sattuuhan sitä. Mutta.

"JA SIT MÄ PANIN SITÄ PERSEESEEN. HAHAHA."
"HAHAHA. JA se nuori siivoojamuija.. mm... *kuvottavaa hymistelyä ja virnuilua*"
"JOOOHhh.. ESPANJASSA MÄ SAIN EKAN SIEMENSYÖKSYNI. SIEMENSYÖKSY JUMALAUTA. JA PANISIN PERSEESEEN UUDELLEEN. VANHENEMINEN JUMALAUTA. SE ON PASKAA."

Jossain välissä ikkunan takaa käveli kolmen naisen seurue.

"JUMALAUTA. MMMMMMM... *kuvottavaa hymistelyä ja virnuilua* KATO NOITA PANISIN JUMALAUTA."

Keskustelun edetessä minun pinnani kiristyi kiristymistään. Siis todellakin kiristyi. Ja jossain siellä kahdenkymmenen siemensyöksy-lausauhduksen jälkeen en enää voinut välttää puuttumista asiaan.

"Anteeksi. Me olemme RAVINTOLASSA." Jos katse tappaisi, vieressäni olisi ollut kaksi ruumista.
"HEHEHEHE!" Käänsin katseeni pois, sillä minua kuvotti tapa, jolla se hoikempi limanuljaska minua vilkaisi. Varmaan käynnissä oli kilohintani määrittely.

M oli tavoilleen uskollisena kohtelias. Hän nyökytteli ja hymyili. Ja kuunteli miten äijät selittivät vielä hetken siemensyöksyistään. Minä tuijotin eteeni ja eleillä suorastaan karjuin äijille TURPAKIINNITURPAKIINNI.

Tämän jälkeen minua vilkuiltiin naapuripöydästä alentuvasti virnuillen, mutta siemensyöksyistä ei sen jälkeen enää puhuttu. Mutta.

"JUMALAUTA OOTKO NÄHNY KUOLLEITA IHMISIÄ! MÄ NÄIN KERRAN KUN SE ÄIJÄ AMMUTTIIN JUMALAUTA! SE TÄRISI JA KILJUI JUMALAUTA! JA NE VIISI JUST TAPETTUA!"
"Joo oommä nähny kans! Ootko nähny muita kuolleita!"

Suljin korvani. Miten helvetissä joistakin pojista vain ei missään vaiheessa kasva henkisesti edes kymmenvuotiaita? Tai no. Suurin osa kymmenvuotiaistakin osaa käyttäytyä paremmin. Minun oppilaani saattaisivat hakea huomiota tuollaisilla "nyt järkytän kuuntelijoita" -jutuilla. Mutta ei sellainen helvetti sentään sovi aikuisen miehen suuhun.

Ruokailun päätteeksi limanuljaskat kertoivat meitä rahastamaan tulleelle tarjoilijalle, että he tarjoavat meille korvaukseksi "neidin pahasta mielestä" drinkit. "OTTAKAA IHAN MITÄ VAAN MINÄ TARJOON!" Ei sitten otettu. Tarjoilija pahoitteli meille sivulauseessa iltaa, pyysi tulemaan joskus myöhemmin uudelleen ja viimeisenä lausahduksena kuulin tarjoilijan toteavan: "Ei täällä aina oo tällästä."
----------------------

Slumdog Millionaire. Leffa oli mieletön. Sitra soi ja sahramin keltainen ympäristö meluineen, sotkuisuuksineen ja... En edes osaa kuvailla. Mieletön leffa. Paras aikoihin. Vain Juno on saanut samanlaista vaikuttumista aikaiseksi. Itketti lopputekstien aikana. Nauratti. Oikeastaan itketti jo heti alussa. Ja hymyilytti. Nauratti.

Aivan älyttömän hyväntuulinen, mutta ei silti junomaisesti vaan vakavammalla tavalla. Leffaa katsoessani olin Intiassa. Olin siellä slummeissa ja elin pääosapojan onnea, pelkoa, surua ja naurua pursuilevaa elämää. Sitramusiikki soi välillä lähes korviavihlovan lujaa. Juuri niin lujaa kuin sen pitikin soida.

Täydellinen leffaelämys.

11 viikkoa enää

... ja sitten urani tämän muksulauman kanssa on ohi. Sitten näemme enää käytävillä ja ehkä joskus joillakin yläluokan tunneilla. Kolme ja puoli vuotta tiivistä yhteistyötä päättyy. Lopullisesti.

Aika jännää. Aika surullista. Aika haikeaa.

Ajatukset ovat jo osaltaan ensi vuoden haasteissa. Uudet ekaluokkalaiset ja paljon muutakin uutta. Uudet yhteistyökumppanit. Uudet tilat. Uusi rooli.

Taakse jää minun käsissäni muovautunut porukka, joka ei ehkä ole kaikilta osin se maailman helpoin tai maailman yhteen hitsautunein tai edes Suomen mittakaavassa mitenkään erityisen erikoinen. Mutta he ovat oppineet tekemään työtä nimenomaan minun käsissäni. Minun kanssani. Uskallan väittää, että tällä hetkellä ja vielä näiden 11 viikon ajan minä olen yksi tärkeimmistä auktoriteeteista heidän elämässään.

He selviävät kyllä - kuka mitenkin - tulevista vuosista. Eilinen sijaisen vetämä päivä sen taas osaltaan todisti. Olen tekemässä itseäni heidän suhteensa tarpeettomaksi. Jännittävää nähdä ensi syksynä, miten työni on onnistunut. Olisi enemmän kuin mielenkiintoista olla seuraamassa heidän ensimmäisiä viikkojaan hetki hetkeltä ensi elokuussa. Ja kyllähän minä lähes kaikkien kanssa olenkin.

Kunhan vaan dramatisoin.

Jäälle selälleen, hop.

"Onpas jäinen tie, täytyypä varo --- KOPS."

Menin suorilta jaloilta suoraan selälleen. Takaraivo kolahti jäähän, mutta onneksi kaulassa oli kaulaliina joka esti niskan pahimmat piiskaliikkeet ja kopsahduksen voima jäi varmasti pahinta mahdollista pienemmäksi. Ensimmäinen ajatus oli, että pääkoppa meni paskaksi. Tunnustelin kalloluita. Tunnusteltuani ja todettuani, ettei pää ole rikki, kurkistin tunnustelleen käden sormenpäitä. Tuleeko verta?

Ei verta ja pääsin jaloillenikin varmaan ihan parissa sekunnissa. Selvisin siis säikähdyksellä. Ainoastaan silmien takana vähän tuntui päänsärkyä ja kuhmu päässä, mutta ei mitään aivotärähdykseen viittaavaa muuten.

Illalla menin saunaan ja kun yritin nousta ylös lauteille selälleen käytyäni huomasin, että niskalihakset ovat hassun tuntuiset - ikään kuin voima pois lihaksista. Ja nyt seuraavana aamuna niskalihakset ympäri kaulaa ovat omituiset. Tuntuu siltä, etten jaksaisi pitää päätäni pystyssä. Tai jaksan toki, mutta tuntuisi paljon paremmalta jos ei tarvitsisi pitää päätä pystyssä vaan voisi vain maata sängyssä pää tyynyllä leväten. Leukaperien alta lihakset ovat jumissa. Niskat ovat jumissa. Tuntuu kuin puremislihaksetkin olisivat jumissa.

Ja ilta pitäisi pystyä/jaksaa bilettää ystävä L:n kolmekymppisiä.

"Ota puudutus viinillä", sanoi M.
Ei tee mieli. En halua tulla niin humalaan, että aamulla olisi paha olo. On tullut parista överistä sellainen pelko, etten kerta kaikkiaan halua enää juoda enempää, kun nousuhumala meinaa iskeä. En halua menettää kontrollia ja kärsiä huomenna helvetin lieskoja. Humalahakuisuus on muuttunut humalapeloksi. Ja krapulapeloksi.

leppoisaa

Onpa taas kovin leppoisa matematiikan tunti. Kutosluokkalaiset tekevät prosenttilaskuja ja välillä vitsaillaan. Sellaista erittäin erittäin leppoisaa. Tätä minä jään kaipaamaan ensi vuonna. Sarkastista vitsailua ja höpöttelyä. Ja parasta siinä on, että oppilaat itsekin ovat oppineet käyttämään sarkasmia ja pystyvät vitsailemaan itseensä liittyvistä asioista.

Lep-poi-saa.

veni, vidi, vici, alea iacta est, jne

Rooma tuli nähtyä ja koettua. Kevätauringolla käyvään ihmiseen vihreys ja lämpö iskivät kuin metrinen halko. Olisin voinut laulaa, niin mahtava sää oli koko reissun ajan.

Terminin lähellä asumisen hyvä puoli oli se, että kassien kantaminen lentokenttä-junalta hotellille ja takaisin sujui helposti. Myös kaikki kuuluisimmat nähtävyydet olivat kävelyetäisyydellä. Pantheon, Colosseum, Forum Romanum, Circus maximus, Fontana di trevi, Espanjalaiset portaat... Vatikaaniin matkustimme suosiolla metrolla. Olin valmistautunut jonottamaan nähtävyyksiin, mutta esimerkiksi Vatikaanin museoihin emme meinanneet aluksi löytää ollenkaan sisäänkäyntiä, sillä jonoja ei kerta kaikkiaan ollut. Lainkaan. Kävelimme suoraan sisään. Suosittelen lämpimästi Roomaa sesongin ulkopuolella. Ainakin meitä sää suosi ja helli jo näin helmikuun puolivälissä. Roomalaiset olivat kyllä pukeutuneet toppatakkeihin, mutta suomalaisesta +5-+10 asteen lämpötila tuntui lähes kesältä.

Koira säilyi hoitopaikassa elossa. ;) Olin kovin huolestunut, sillä koira ei oikein ole tullut toimeen pikkuveljen tyttöystävän kanssa. Mutta kaikeksi onneksi kaikki sujui hienosti ja tyttöystäväkin oli silminnähden rentoutuneempi koiran seurassa kuin reissuamme ennen. Sain luvan viedä koiran hoitoon heille myöhemminkin - ja lupauduin itse ottamaan koiranpennun hoitoon sitten, kun he sellaisen vihdoin ja viimein ottavat.

Eilen tuntui siltä kuin olisin saapunut pohjoisnavalle neljän päivän kevästelyn jälkeen. Lentokone näytti laskeutuvan keskelle ei-mitään lumihankeen. Pelkäsin, kuten aina lentokoneessa. Mutta hengissä ollaan!

eka kerta.

Pääsin todistamaan elämäni ensimmäistä oikeaa kunnon baaritappelua. Ei mitään perinteistä yksi vastaan yksi, vaan yksi maassa makaava vastaan kolme biljardikeppiä ja potkija. Veri sekä biljardikeppien palaset lensivät ja ihmiset pyrkivät paineella karkuun. Minä menin paineen mukana ja vastakkaiseen suuntaan minua kohtaan pyrki baarin ovimies ja humalainen kanta-asiakaskunta. Tuntui aika hurjalta, kun pelkona oli, että jään ympäriinsä säntäilevien ihmisten jalkoihin poljettavaksi. Näytti siltä, että tappelu leviää koko baariin kuin elokuvissa ikään. Todellisuudessa näin ei kuitenkaan onneksi päässyt käymään, vaikka lähellä oli. Pubissa nimittäin oli henkilökuntaa tasan yhden ovimiehen ja yhden rouva/neiti baarimikon verran. Onneksi ONNEKSI rouva/neiti baarimikolla oli todella vahva ammattimainen ote tilanteen pysäyttämiseen eivätkä biljardikeppien jämiä heilutelleet miehet käyneet naiseen käsiksi.

Jälkikäteen puhuimme kavereiden kanssa, että todennäköisesti naista tilanteessa suojeli nimenomaan pieni koko ja sukupuoli. Mies olisi todennäköisesti saanut itsekin biljardikepistä.

Tappelu pysäytettiin varmasti alle parissa minuutissa. Silti iskuja saanut joutui keikalle sairaalaan ja tappelun jalkoihin jääneet tavaramme oli koristeltu veriroiskeilla. Ammattimaisen tehokkaalta se piekseminen näytti. Ei tainnut porukalla olla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä.

---

Koira kiukutteli pikkuveljen tyttöystävälle. Murinaa. Jäykistelyä. Ilmeisesti tyttöystävä pelkää koiraa ja kyllähän koira sen näkee, kun minäkin aistin pelon jollain tasolla. Ja juuri pikkuveljelleni ja hänen tyttöystävälleen koira on menossa viikon päästä neljäksi päiväksi hoitoon. Minua huolestuttaa. Onneksi vanhempani asuvat suhteellisen lähellä, joten koiran voi viedä sinne, jos sukset menevät ihan ristiin neljän päivän aikana.

katumuksen päivä

Minä tein jotain, jonka seurauksena lapsi sai vanhemmaltaan rankan käsittelyn. Tunsin todella suurta syyllisyyttä. Miksi menin mokaamaan? Miksi ihmeessä mokasin? Jossain vaiheessa tätä viikkoa kävi mielessä, että nyt meni pieleen jotenkin, mutta en mitenkään arvannut että tekemisilläni olisi ollut niin kauaskantoiset vaikutukset. Yritin selvitellä asiaa, mutta tietämättäni olin autuaan myöhässä. Asia oli jo selvitetty - tosin ihan väärin keinoin.

Paha mieli on niin lapsen kuin - yllättäen itsellenikin - vanhemmankin puolesta.

Kävin tunnustamassa syntini kuraattorille. Kuraattori sanoi sen, mitä olin ajatellut tietoisella tasolla. Ei minkään toimintani tai toimimatta jättämiseni pitäisi johtaa siihen mihin se nyt johti. Ja kuulemma kyse ei ollut oikeastaan edes minun tekemisistäni. Suuressa itsekkyydessäni tietenkin ensiajatus on, että "tämä kaikki johtuu minusta". Todellisuus lienee kuitenkin jotain paaaaaaljon monimutkaisempaa.

Koko päivä meni jotenkin ihan sumussa.

Illalla otin yhteen M:n kanssa ja nyt kadun sitäkin, että menin arvioimaan kovin sanoin M:n sosiaalisia taitoja. En ollut aiemmin sanonut asiasta näillä sanoilla ja näin suoraan M:lle. Sanoin kuitenkin, että en halua missään nimessä ryhtyä muuttamaan M:a. Ei kai kenenkään luonteesta voi noin määräävää piirrettä lähteä poistamaan..? En minäkään suostuisi luopumaan sosiaalisuudestani tai vaikkapa huumorintajustani vain siksi, että joku toinen pitäisi niitä ikävänä piirteenä. M haluaisi kuitenkin minun muuttuvan. "Lopeta toi huolimattomuus. Muutu." Eikä se hittovie tajua eikä tiedä - vaikka tämän sanoinkin M:lle ihan suoraan - miten kovasti olenkaan yrittänyt muuttua. Huolimattomuuteni ja tietty suurpiirteisyyteni ahdistaa minua itseänikin. Ja sitten kun asiasta kerrotaan provosoivaan tyyliin "Miten sä VOIT olla TOLLANEN?!" ja pyöritellään silmiä, niin itkuhan siitä tulee.

Tunsin itseni taas tyhmäksi. Ja mitään muuta en inhoa niin paljon kuin tuota tunnetta, sillä koen olevani ihan fiksu ihminen. En hallitse tiettyjä yleissivistykseen kuuluvia knoppitietoja - mutta se ei mielestäni ole kovin olennaista. Voisin opetella nuo tiedot ulkoa, päässäni ei ulkoaoppimisen suhteen ole mitään vikaa. Mutta miksi ihmeessä opettelisin tietoa, jota en koe a) kiinnostavaksi b)olennaiseksi elämäni suhteen..? Vain siksikö, että M pitää jotain Suomen ensimmäinen presidentti oli: ____________ -tyyppisiä faktoja fiksuuden määrittäjinä? Ei käy. Tuolla perusteella en ikävä kyllä ihan oman itsekunnioitukseni, maailmankuvani ja ihmiskäsitykseni vuoksi voi ryhtyä opiskelemaan. Tarvitsen jonkun oikean syyn, jos jotain tuon tyyppisiä knoppioppeja ryhtyisin opiskelemaan. Ja sitä syytä en ole vielä löytänyt.

Paska päivä ja päätä vihloo.

voi jestas.

Näillä näkymin tästä hemulista tulee ensi syksynä ekaluokan opettaja. Voi jestas. Voi jestas.

Kehistyskeskustelun aikana tuli selväksi, että ellei ihmeitä tapahdu, voin valita vapaasti vain seuraavista: 1a:n opettaja, 1b:n opettaja, 1c:n opettaja. Joopa joo. Rehtori sai valettua uskoa minuun sen suhteen, että voin tehdä myös ekaluokan opettajan työtä ja että osaamiseni on laadukasta. Ja että työvuosien vähyyten verrattuna työkokemukseni erilaisista opetustilanteista on huisi. Hienoa saada tuollaista palautetta pomolta. "Olet opettanut alaluokkia kolmosesta kutoseen ja yläluokkia seiskasta ysiin. Sen lisäksi olet opettanut monipuolisesti erilaisia aineita ja koulumme painotusalueen mukaisia erityisaineita." Ei sitä itse ole tullut ajatelleeksi, että tosiaan olen kolmessa vuodessa saanut kokemuksen kaikista luokka-asteista kolmosesta ysiin. Ainoastaan liikunnan vetäminen on minulle ihan vierasta.

"Mä menen nyt kotiin puhkumaan tätä asiaa. Siis ekaluokkalaisia ens vuonna?! Voi jestas."

Rehtori jäi nauramaan ja minä tallustelin ympäri koulua ja etsin ystävä L:aa. En löytänyt, joten en tiennyt, mihin olisin puhkumiseni puhkunut. Parkkipaikalla autoaan putsasi lumesta koulumme yksi erityisopettajista. Siinä oli sopiva kohde. Vartin verran tuuletin ajatuksiani hänelle ja tuon keskustelun jälkeen soitin vielä äidille.

"Äiti moi täällä tuleva ekaluokan ope."
"HAhhahah. Ihanko totta?! Mahtavaa!"

Sekava olotila. Pitäisi päästä puhumaan asiasta L:n kanssa. Kai tämä on mahtavaa. Olettaisin niin.

VAADIN!

Oppilaat vaativat paljon. Heillä on oikeuksia. Ja he tietävät oikeutensa paremmin kuin hyvin. He tietävät ne suorastaan loistavasti. "SULLA EI OLE OIKEUTTA!" Juu, ei minulla ole oikeutta. Mutta heillä on.

Tämän seurauksena pari luokkani näitä aina kaikessa hässäkässä mukana olevaa poikaa on toistuvasti vaatinut saada käyttää oikeuttaan konsultoida jälki-istuntoasiassa rehtoria. "Mä MENEN puhumaa täst reksille!" Ja tähän asti joka kerta olen tyrmännyt asian. Mutta sitten riitti. Välitunnit vietetään koulussamme alaluokkalaisten osalta ulkona. Piste. Mutta eihän se tietystikään sitten enää ole selkeä sääntö, kun asiasta on jaettu näille parille pehmopäälle jälkkää erään toisen opettajan toimesta. "Mä MENEN puhumaa täst reksille! Se ope vääristelee asioit! Mä haluun puhuu reksille!" Sitten se tosiaan riitti. Välitunnilla esitin rehtorille toiveen, että hän tosiaan keskustelisi näiden sankareiden kanssa. Rehtori lupautui vino hymy naamallaan. Voi pojat. Eivät tienneet mitä tahtoivat. Kuinka pahvipää sitä voikaan olla, että kuvittelee saavansa rehtorilta sympatioita tälläisessä asiassa? Ja kuinka pahvipää voi olla, kun kuvittelee, että rehtori mielellään hoitaa oman työnsä lisäksi tälläistä täysin typerää ajankulua? No. Eivät pojat miettineet näitä seikkoja vaan marssivat tyyriin tyllerön oloisina rehtorin kansliaan saattaminani.

"Muistakaa sit olla asiallisia, okei, pojat?"
"Joooooo joooo..."
Myhäillen pojat jäivät odottamaan vuoroaan päästä rehtorin puheille. Ja varmasti vähintään yhtä myhäillen minä käänsin pojille selkäni ja menin jatkamaan tunninpitoa.

Tuntia myöhemmin luokan oveen koputetaan. Olen ehtinyt autuaasti jo unohtaa pojat ja heidän sen hetkisen osoitteensa. Puhumme muiden oppilaiden kanssa välitunnille menemisestä yleisellä tasolla. Olen selittänyt opettajan näkökulmaa asiaan ja yrittänyt raottaa oppilaiden näkökulmaa, jonka pääkohdat seuraavassa:
"* välkällä on tylsää
* epäreilua, että yläkoululaiset ei joudu ulos
* sää
* ei penkkejä"

Olen kumonnut jokaisen perustelun viimeistä lukuunottamatta. Eikä se ollut edes vaikeaa. Tylsää? -> Pihalla voi tehdä kaikkea sitä mitä sisälläkin, joten jos ulkona on tylsää, niin on sisälläkin. Se ei siis ole hyvä perustelu pakoilla sisällä luvattomasti välituntia. Epäreilua? -> Onhan se. Mutta niin on sekin, ettei 13-vuotias voi saada ajokorttia tai että 17-vuotias ei voi ostaa olutta. Elämä on epäreilua. Sää? -> Suomessa myydään hyviä talvivaatteita ja kovien pakkasten varalta koulussamme on pakkasraja.

...Niin se koputus...

Sehän on rehtori. Ja minua pyydetään käytävään keskustelemaan. Rehtoria konsultoineet pojat näyttävät pieniltä maan matosilta. Rehtori kertoo, mitä poikien kanssa on äsken sovittu. Sisäisesti minua myhäilyttää, mutta seison tyynen vakavana ja kuuntelen. Sopimuksen tekeminen on todennäköisesti ollut aika rehtorijohtoista. Sopimuksessa sanotaan mm. että rehtorin puheille saa ja pitääkin tulla, JOS kokee jälki-istunnon epäoikeudenmukaiseksi JA on puhunut asiasta ensin vanhempien kanssa JA myös vanhempi on sitä mieltä, että rehtoria pitää konsultoida. Sopimuksessa sanotaan myös mm., että rehtori ei halua enää IKINÄ keskustella poikien kanssa nyt käsitellyn tasoisista asioista. Tämä ei kerta kaikkiaan kuulu hänen toimialueeseensa, vaan nämä asiat hoitavat opettajat. PISTE. Pojat tuijottelevat varpaitaan. Minä kiitän rehtoria, kehotan poikia hakemaan penaalit ja palaamaan historian tunnille. Päivä jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Välitunnilla kuulen, ettei sopimuksen tekeminen ole sujunut ihan kitkatta. Pojilla on ollut selvitettävänä myös eräs toinen välikohtaus, jonka seurauksena koululle kutsutaan aluepoliisi kertomaan lapsia koskevista säännöistä ja asetuksista. Tämä ei ole mitenkään hillinnyt yhtä pojista, vaan hän on nenäkkäästi jatkanut valitsemallaan linjalla, keskeyttänyt rehtorin toistuvasti ja käyttäytynyt täysin asiattomasti. Eipä olisi itsellä käynyt kakarana mielessäkään kyseenalaistaa rehtorin sanomisia pienimmälläkään poikkipuolisella sanalla. Mutta mikäpä siinä on nykyään kyseenalaistaessa, koska oppias tietää oikeutensa ja niitä hän tuossakin tilanteessa edelleen penää. "Ei se ollu iso juttu mitä mä tein, mut MUN OIKEUKSIA on rikottu!"

Voi huoh.

Ja minua kohtaan nuo sulomurulaiset ovat edelleen erittäin asiallisia, kilttejä ja ahkeria.