shhh..

Kävimme muksujen kanssa kirjastossa ensimmäistä kertaa. Sopivasti uhkailuja yhdistettynä oikeaan paikkaan osoitettuihin kehuihin = onnistunut kirjastoretki. Ja nyt täällä on hipihipihiljaista. Apua, tunnen itseni turhaksi täällä luokan takana, kun muksut vain lukevat. Tuntuu, että pienikin kolaus voisi rikkoa tämän keskittymisen. Siksi koitan istua paikoillani ja nauttia hetkestä. Silti: apua! Mikseivät muksut huomioi minua! Apua! Olen täällä ihan turhaan! Tai sitten olen onnistunut työssäni. Hmm.

Shh, olkaa hiljaa.

voihan paska.

Kuinka moni tietää sen tunteen, kun niskakarvat nousevat pystyyn? Käsi reippaasti vain ylös. Minä tunnustan. Tänään jouduin kokemaan sen karmaisevan hetken, kun totean etten voi sietää yhtä uutta työtoveriani. En vain voi sietää häntä. Ensimmäinen mielikuva oli jokseenkin hyytävä. Nainen ei hymyile. Hän ei ota osaa keskusteluun. Tai ottaa, kun hänellä on jotain Tärkeää Sanottavaa. Huumori ei mitä ilmeisimmin ole tärkeää. Se on kai jopa epäsuotavaa. Ja kaiken lisäksi kyseinen nainen antoi itsestään joustamattoman kuvan. "Minä sanon näin, joten asia on näin. Minä päätin, että naulakkomme ovat tässä, joten ne ovat tässä. PISTE." Ja mitäpä siinä on sanomista, vaikka nimenomaan olemme L:n kanssa miettineet, että nelosluokkalaiset saisivat vanhempina etuoikeuden tuoda kenkänsä sisään asti. Nainen on päätöksensä tehnyt. Ja juuri sillä hetkellä, kun ilmassa leijui tuo "..ne ovat tässä. PISTE." niin niskakarvani nousivat hirvityksestä pystyyn. En minä kykene tuollaiselle ihmiselle koko vuotta hymyilemään ja luopumaan omista mielipiteistäni. En voi enkä sen paremmin haluakaan. Tuli tunne, että "tuon kanssa minä vielä joudun riitelemään." Teki mieli välittömästi kysyä, että "ai meinasit ihan yksinäsi tehdä tuon päätöksen? Meitä kun on tässä tilassa kuusi luokkaa ja 150 oppilasta. Ja sinä vain menit ja päätit, niinkö?" En kuitenkaan (vielä) kysynyt. Mutta tuli olo, että kovin montaa tuollaista läpi saneltua ja mielipiteeni täysin huomioimatonta päätöstä ei ilman riitaa tule kyseisen ihmisen osalta tehdyksi.

En vain voi sietää tuollaista. En en en. Joku siinä on sellaista, mitä en mitenkään kykene sietämään. Ei noin suuressa työyhteisössä voi sanella päätöksiä. Ei noin suuressa työyhteisössä selviä ilman huumoria. En halua, että nainen tulee ja sanelee minulle miten asiat tehdään. Pelottaa ajatuskin siitä, että joudun hänen puoleltaan kuulemaan huomautteluja huonosti käyttäytyvistä kakaroistani. Muilta voin sen ottaa vastaan kyllä ja itsekin voin sen sanoa. Häneltä en kaipaa nenä solmussa tehtyjä huomautuksia.

"Ehkä se on ihan kiva ihminen kuitenkin. Pitää ajatella positiivisesti", sanoi L, "mutta onhan se pelottava ihminen." Niin. Koitan ajatella positiivisesti. Yritän oikein kovasti, lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon. Mutta pelottavan huumorintajuttomalta se ihminen silti vaikuttaa.

sekopäiden sukua?

Pitävät hulluna. Tai ainakin jotkut. Hulluna tai vähintäänkin erikoisena. Outona. Kummallisena varmaan vähintään. En oikein edes tiedä, mistä ajatus johtuu. En kuule ääniä. En näe näkymättömiä tai huuda vieraille.

Tulimme äsken M:n kanssa Turusta häitä juhlistamasta ja ehdin taas pohtia yhtä jos toistakin. Tietenkin kuvittelin minun ja M:n häitä - kaikkea vieras- ja ruokalistasta lähtien. M:kin otti muutamiin ajatelmiin kantaa. Yhteneviä mielipiteitä kertyi juomista ja muusta. Kenet pyytäisin kaasoksi? Miksi? Laskeskelin, että minun puoleltani kutsuttavia kertyisi ainakin 50.

Ja toisekseen mietin sitä hulluutta. Että miten kaverini Lahdesta pitääkään minua friikkinä. Sivulauseessa se taas tällä viikolla tuli ilmi. "No se mies on kans vesimies niinku säkin ja sekin on sellanen... Tiiäthän sä? Sellanen.." "Ööö en." "No niinku säkin, että ihailee jotain hiton auringonlaskua tai jotain." "Okei öööö.." Siis sellainen minä olen. Innostun jostain hölmöstä enkä aina jaksa välittää muiden katseista ja ihmettelystä. Ennemminkin nautin saadessani hämmennystä aikaan. Voin piirtää valkoiseen paitaan tinneritussilla kanin ja olla siitä lapsenmielisen iloissani. Ja jopa pitää sitä julkisesti päälläni, voitteko kuvitella. Kirjoitan runoja ja hykertelen riimejä. Maalaan pupuja ja ankkoja tai piirrän sarjakuvia. Ja kehtaan vielä esitellä aikaansaannoksiani. Julkisesti, voitteko kuvitella. Tanssin tarkoituksellisen hölmösti diskossa ja nauran itselleni. Julkisesti, voitteko kuvitella. Nolaan itseni tarkoituksella. Hirmuista. Olen hullu. Tai vähintään omituinen.

En minä itse näe sitä hulluutta. Minun silmiini ja korviini tuo ei ole osoitus outoudesta. Minulle se näyttää terveeltä itsetunnolta. Vaan eikö sitä sanota, että vasta sitten olet oikeasti hullu, kun et enää itse näe omituisuuksiasi.

Mitähän tästä pitäisi ajatella?

duuniin.

Huomenna se taas alkaa. Missä vaiheessa kesä meni pois? Ei se vielä ole mennyt ainakaan säästä päätellen. Aamukahvia hörppiessä hiki virtaa vaikka ovet ja ikkunat ovat auki. Tässä kuumuudessa minua mietityttää vain se, miten saan muksut ensi tiistaista alkaen pysymään pulpeteissaan tälläisellä säällä. Fiilikset vaihtelevat nopeasti laidasta laitaan. Kiva mennä töihin. Voi ei, töihin. Jei, töitä taas! Yöööörgh sitä stressin määrää, minkä syksyiset asiat saavat aikaan. Jee, haasteita! Muksuja! Ei muksuja! Jee! Voi ei.

Työkaverit on kiva nähdä taas huomenna. Aamuherääminen mietityttää hieman, mutta onneksi päivärytmi on ollut lomallakin suhteellisen järkevä. Muutos työrytmiin on vain pari-kolme tuntia. Pahimmillaanhan se voisi olla kahdeksankin tuntia.

Ystävä L etsii asuntoa. Poikaystävä on ajan mittaan muuttunut niin kylmäksi, ettei yhdessä asuminen enää onnistu. Ei kai suurempia riitoja, mutta kemiat eivät vain pelaa. En tiedä mitä sanoisin. "Kyllä se siitä."? Aika kehno heitto. Työt alkavat ja L:n ajatukset ovat takuuvarmasti jossain ihan muualla. Ehkä pidän vain korvani auki ja kuuntelen.

matkustan taas

Nokka kohti pohjoista. Jälleen. Kangasniemelle mökkeilemään suuntaa tämä hemuli ja koittaa pitää aivot irti työasioista vielä nämä pari päivää. Ensi viikolla saatte pohtia työjuttuja sitten ihan kunnolla, sen lupaan aivoseni.

Serkku ja minä palaamme mökiltä maanantaina. Tai serkku palaa jo sunnuntaina Helsinkiin asti, minä jään Lahteen parturoitavaksi. Toivottavasti pitkästä viikonlopusta tulee mukava, lämmin ja rentouttava. Kalastusta, lueskelua ja korttipelejä. Näin toivon.

lääääh.

Hiki on. Tässä ihan lähistöllä kulkee mutkainen ja mäkinen ulkoilureitti. Talvisin lienee varattu hiihtäjille, joten silloin minua ei sinne saa. Mutta näin kesäkautena se on mitä oivallisin tapa koetella pyöräilylihaksia. Kaahari minussa saa vallan, kun edessä on huima alamäki ja heti perään järjetön ylämäki. Aivan huikeaa mutkitella pitkin ja poikin etenkin, kun en vielä juuri lainkaan tunne maastoja ja valitsen eteen tulevasta risteyksestä mukavimmalta näyttävän suunnan. Näin ollen huomaan välillä olevani taas samassa risteyksessä kuin juuri hetki sitten. Sisäistä karttaa ei ole ehtinyt muodostua, joten retki on mitä yllätyksellisin. Miten noin pieneen plänttiin onkin saatu mahdutettua niin monta mäkeä ja mutkaa. Täristelin välillä myös ihan metsäpolkuja. Siinä ei vauhti pääse nousemaan korkeaksi, mutta tasapainoaisti saa kyllä haasteita yksi toisensa jälkeen.

IPod tekee urheilusta ikään kuin helpompaa. Ei kuule omaa läähätystään, kun kiipeää lähes liian jyrkkää ja pitkää mäkeä ylös. Ja mikä sen parempaa kuin että korvissa soi loputtomasti musiikkia, josta itse pitää..

Nyt on niin hiki, että vesi tippuu otsalta solkenaan. Onneksi kohta on saunavuoro.

pertit

Klikkaa nähdäksesi suurempana. Huomatkaa kärsivällinen kuvankäsittelyintoni. ;)

inspiraation isku

Miltä se oikein tuntuu, kun inspiraatio iskee? Mietin sitä itse joskus, kun inspiraatiota ei ole lähimaillakaan. Että tulisi nyt se ja innottaisi tekemään. Silloin ei keksi mitään vaikka kuinka yrittäisi. Ei ideoita. Ei mitään. Ja sitten jostain vain tulee pikkuruinen ideanpoikanen joka paisuu ja kasvaa ja kehittyy ja tulee vahvaksi ja voimakkaaksi tunteeksi joka on pakko saada paperille. Idea voi tulla juuri nukahtamisen hetkellä. Tai irkatessa. Tai koulussa. Missä vain. Yhtäkkiä aivoja kutittaa sellainen idea, joka tuntuu ihan huikealta.

Esimerkiksi kerran elokuvaa katsoessani lähes kirjoitin mielessäni runon siilistä. Ikävä kyllä se pääsi ennen paperille pääsyään unohduksiin. Sama onnettomuus (?) pääsi käymään Seurasaaressa viime kesänä, kun melkein kirjoitin sadun unien synnystä, mutta paperin puutteessa idea suli auringossa unohduksiin kuin jäätelö.

Mistä se tänään lähti liikkeelle? Ai niin. Aloitetaanpas ihan alusta. Jostain tuli idea, että piirrän yksinkertaistetusti mustalla valkoiselle sateenvarjon alle ihmisen, joka on suojassa kissoja ja koiria, joita sataa taivaalta kuin kissoja ja koiria. Idea kutitti aivoja mutta ei näyttänytkään paperilla kovin hyvältä, koska putoavaa koiraa oli vaikea piirtää. Kissa sen sijaan sattui onnistumaan. Sateenvarjo oli helppo. Varjoa pitämään syntyi aivan itsestään jostain Kekkosen näköinen naama, jolle sittemmin muotoutui solmio ja puku vaatteiksi. Yksin putoava kissa ei näyttänyt hyvältä. Jotain piti siis keksiä. Ja aivan jostain pimeydestä paperille tulla tupsahti supermies.

Lopputulos: Pertti pitää sateenvarjosta. Supermies kurottautuu pelastamaan kissaa. Alla teksti: "Pertin aamu sujui täysin normaalisti."

Ja lopputulosta seurasi kaksi muuta Pertin elämää syväluotaavaa kuvaa. Toisessa Pertti ajaa autolla. Toisessa Pertti on uimarannalla karhun hyökätessä kimppuun. Yritän pistää kuvat blogiini. Menee liian monimutkaiseksi selittää.

Vielä pitäisi päättää, tuleeko kuviin väriä vai ei. Ainakin jotain väriä varmasti. Ei mustavalkoiseksi osaa jättää noita.

Joskus haluan tällä tavalla tallentaa myös vaihe vaiheelta runon syntymisen, koska se on myös itselleni aika hämärä ja hektinen tapahtuma. Ei siitä jälkikäteen muista, että miten valmistuminen eteni.

mitä kuuluu kukkuluuruu

Kela maksoi vihdoin ja viimen muutaman satasen peruspäivärahaa. Jee. Ei se paperisota ollutkaan niiiiin hirveä kuin luulin.

Jos minä olisin, niin olisin... (via Wicked Child)

Jos olisin kuukausi, olisin: toukokuu
Jos olisin viikonpäivä, olisin: perjantai
Jos olisin kellonaika, olisin: 15
Jos olisin planeetta, olisin: pluto
Jos olisin merieläin, olisin: joku joka pelkää vähän haita, ehkä delfiini vaikka ei se taida edes pelätä.
Jos olisin suunta, olisin: ylös, ylös, alas, ylös
Jos olisin huonekalu, olisin: sotkuinen työpöytä
Jos olisin synti, olisin: laiskuus

Jos olisin neste, olisin: pieni kahvi
Jos olisin puu, olisin: keväinen koivu
Jos olisin kasvi, olisin: pihlaja
Jos olisin säätila, olisin: vaihteleva
Jos olisin soitin, olisin: piccolo
Jos olisin eläin, olisin: koira
Jos olisin väri, olisin: lämmin punainen
Jos olisin vihannes, olisin: retiisi
Jos olisin ääni, olisin: aaltojen loiske
Jos olisin alkuaine, olisin: vety
Jos olisin auto, olisin: sähköauto
Jos olisin laulu, olisin: Egotripin Matkustaja
Jos olisin elokuva, olisin: lastenelokuva, jossa jännitetään muttei liikaa
Jos olisin kirja, kuka minut olisi kirjoittanut: Roald Dahl
Jos olisin ruoka, olisin: Ratatouille
Jos olisin paikka, olisin: mäennyppylä
Jos olisin numero, olisin: 1