seitsemän viikkoa

Ensimmäistä kertaa työurani aikana kevät ei tule todennäköisesti olemaan juuri lainkaan kiireinen. Kaiken ehtii kyllä tehdä. Kevätjuhlissa vastuullamme on kukkien jakaminen, joten mitään esitystäkään ei ole pakko kehittää ja harjoitella. Todistukset saan kirjoittaa vaikka vasta viimeisenä iltana, koska numeroita ei anneta.

Kuulostaa helpolta ja mukavalta.

Miksi minua silti ahdistaa ja heräilen neljän aikaan toteamaan, etten taaskaan nukkunut aamuun asti kunnolla? Miksi olen ihan varma, että jotakin tärkeää on unohtunut?

"Toi on outoo, kun sähän rakastat kevättä ja silti se vaikuttaa suhun noin", sanoi ystävä L.

Kai se on sitten kevään syy. Tai sitten kyse on siitä että deadlinet ja kaiken maailman eräpäivät ahdistavat ylipäätään. Ne eivät kertakaikkiaan sovi luonteelleni.

hiljaisuus

Ahdistuksen määrä elämässäni on syystä tai toisesta taas lisääntynyt "hyvän" kauden jälkeen. Tylsä selitys olisi, että kevät aiheuttaa mielialaan muutoksia. Mutta ärsyttää ajatuskin, että olisin jonkun typerän (oikeasti rakastan kevättä) vuodenajan vietävissä. Se kuulostaa kliseiseltä ja jotenkin ihan liian naiselliselta kotkotukselta ollakseen minua.

Kuitenkin ahdistaa.

Vanhempi koirani on mikä on ja aiheuttaa piirteineen päänvaivaa. Välillä mietin, riittävätkö omat taitoni sen pitämiseen. Ja jos ne eivät riittäisi, pitäisi tehdä lopullinen päätös viedä koira piikille, sillä minun luotani se ei tule koskaan muuttamaan mihinkään. Minä olen sen ensimmäinen, viimeinen ja ainoa koti ja omistaja. En voisi kuvitellakaan eläväni tietäen, että koirani on jossain muualla. Kukaan muu ei osaa sitä hoitaa, tätä mieltä olen ihan rehellisesti. Kukaan muu ei tunne sen omituisuuksia eikä osaa kohdella sitä niin kuin sitä pitää kohdella.

Nuorempi koiranikin aiheuttaa päänvaivaa rapsutteluineen. Salaa olen ihan varma, että taustalla on joku hengenvaarallinen syy. Joku sellainen, että joudun luopumaan koirastani ennen kolmen vuoden ikää. Ja se olisi kauheaa. Se olisi kauheaa siitä itsekkäästä syystä, että olisin saanut koiran kasvatettua juuri aikuiseksi ja sitten siitä pitäisi luopua.

Äiti aiheuttaa ahdistusta. Olen vasta vähä vähältä suostunut tajuamaan, mitä uusiutunut syöpä tarkoittaa. Se tarkoittaa kai sitä, että kyse on kroonisesta taudista. Se ei tule paranemaan. En ajattele asiaa joka päivä (tai ehkä kuitenkin joka päivä, en ole ihan varma), mutta taustalla ahdistus on edelleen.

Olen lukenut Leenan blogia siitä asti kun Leen@ ensimmäisen kerran kommentoi blogissani. Ja jokseenkin järkyttyneenä olen viime päivinä käynyt vierailemassa blogissa useita kertoja päivässä. En mahda mitään sille ajatukselle, että kirjoittaja voisi olla oma äitini. Jollain tavalla kirjoitukset ovat erittäin lohdullisia ja täynnä voimaa - niin absurdilta kuin se kuulostaakin - mutta silti tekstien lukeminen ahdistaa ja aktivoi sellaisia ajatuksia, joita olen ihan tietoisestikin pyrkinyt painamaan jonnekin syvälle pois mielestä.

Olen yrittänyt kirjoittaa Leenalle kommenttia, mutta en pysty siihen. En tiedä, mitä voisi kirjoittaa. En ole uskonnollinen ihminen tippaakaan, joten en millään pysty toivottamaan siunausta tai jotain muuta taivaisiin ja jumaliin liittyvää. Pitäisi kai kirjoittaa silti. Ehkä ajatukset riittävät. En tiedä. Ainakin olen hänen tekstiensä kautta saanut "harjoitella" elämää. Jotenkin ironista ja kauheaa, että elämää oppii toisen kuoleman kautta.

Ahdistuksen määrää lisää takuulla myös se, että työviikkoja on jäljellä kahdeksan ennen kesälomaa. Tuntuu siltä, että tekemistä olisi enemmän kuin aikaa sen tekemiseen. Vaikka oikeasti tänä vuonna ei kai tule olemaan mikään kiire ja eihän oppikirjoja olekaan tarkoitus tehdä tekemisen vuoksi kannesta kanteen. Silti ahdistaa.

Työmatkat kotia kohti ovat niitä hetkiä päivästä, kun ahdistus tuntuu pahimmin. Tuolloin olen kai työpäivän jäljiltä väsynyt ja ajatuksille on aikaa. On aikaa ajatella, että kotona on ne koirat, Lahdessa on äiti, blogissa on Leen@, työviikkoja on liian vähän tai toisaalta liian paljon.

Onneksi työmatka kestää vain 25 minuuttia ja onneksi kotona odottavat NE koirat. Niiden kanssa ulkoillessa unohtaa sen, että ahdistaa. Onneksi.

oudot piirteeni

Facebookin - tuon tieteellisesti luotettavan nettipalvelumme - testi antoi tuloksen, josta en yhtään tunnista itseäni.

"tyyniä, hyväksyviä ja tasapainoisia eikä heillä ole suurta tarvetta korostaa eriäviä mielipiteitään"
* Ulkoisesti näytän varmaankin hyvin tyyneltä. Sisäisesti riitelen usein asiat läpi riitelemättä oikeasti. Käyn läpi riidan ilman toista osapuolta. Miksi ryhtyisin riitaan oikeasti, kun tiedän kuitenkin, miten riita tulee etenemään?
* En mielestäni ole kovinkaan hyväksyvä. Suoraan sanottuna on monia piirteitä, joita en yhtään voi sietää enkä aina halua edes yrittää sietää.
* Mielestäni korostan eriäviä mielipiteitäni välillä liikaakin. Olen varmaankin monen mielestä ärsyttävä besserwisser.

Tämä testi johti pohtimaan omia omituisuuksiani.

Olen sosiaalinen mutta viihdyn erittäin hyvin yksin.
Pidän ihmisten kanssa toimimisesta. Osaan mielestäni toimia ihmisten kanssa hyvin ja olen tunneälykäs. Tunnistan helposti muiden ihmisten tunteita ja pystyn ainakin tietoisella tasolla pohtimaan heidän näkökulmiaan erilaisiin tilanteisiin liittyen. Uskallan esiintyä ja suoraan sanottuna pidän esillä olemisesta. (Minusta on hämmentävää, että on olemassa myös niitä opettajia, jotka inhoavat esiintymistä. Mitä hittoa he tekevät tässä ammatissa?! Tai siis, kuka hakeutuu tieten tahtoen ammattiin, joka on pelkkää esillä olemista, jos ei pidä esiintymisestä..?)

Puran työpäivän ja -viikon aikana kaiken sosiaalisuuden tarpeeni oppilaisiin ja työtovereihini. Työpäivän jälkeen jaksan olla sosiaalinen vain koiraharrastusten puitteissa. Muuten viihdyn erittäin mielelläni vain koirat seuranani. En siis käy kylässä. En kutsu ihmisiä kylään. En käy kahvilla tai pelailemassa lautapelejä. Ahdistaa ajatuskin, että päivä menisi sellaiseen. Outoa, kuvittelisin. Mutta minä en halua käyttää lauantai-iltaa kavereiden kanssa - tai en ainakaan joka lauantai (tai edes joka toinen). Haluan olla itsekseni ja... Ja vain olla?

Haluan herätä aikaisin.
Arvelen tämän olevan äitini peruja. Lapsena meille opetettiin, että myöhään nukkuminen on jotenkin huono juttu. Viikonloppuisin ihan vihoviimeistään kymmeneltä huudeltiin hereille ja silloin kello olikin jo vanhempieni mielestä ihan hirveän paljon. Nykyään voin viikonloppuisinkin herätä oleilemaan ja nauttimaan yksinäisyydestä jo vaikka puoli seitsemältä. Toki voin torkkua koirien kanssa sohvalla vaikka yhdeksään, mutta enpä muista, koska olisin viimeksi nukkunut yli yhdeksään heräämättä nousemaan välillä ylös.

Syyllistän itseäni koirieni vuoksi.
Koirani elävät kai oikeasti erittäin aktiivista elämää. Ne käyvät harrastuksissa pari-kolme kertaa viikossa, ulkoilevat joka päivä vapaana metsässä ja ovat yksin arkipäivisin maksimissaan kuutisen tuntia. Ne pääsevät ulos päivittäin 4-5 kertaa. Silti tunnen makuuttavani niitä ihan liikaa. Inhimillistän niitä tässä suhteessa aivan järjettömän paljon. Tiedän, että oikeasti ne viettävät aktiivista elämää ja ovat kai tyytyväisiä. Tunteen tasolla ajattelen, että koirani varmaan viiltäisivät ranteet auki tylsyyksissään, jos niillä olisi peukalo ja ne saisivat veitsestä hyvän otteen. Ne makaavat työpäiväni ajan kotona, joten tuntuu pahalta, että niiden pitäisi maata vielä työpäiväni jälkeenkin.

Ahdistun päivämääristä.
Rakastan piirtämistä, maalaamista, askartelemista, kirjoittamista... Ja jos joku kehtaa toivoa, että johonkin tiettyyn tarkoitukseen maalaisin/piirtäisin/kirjoittaisin jotain, ahdistun. Melkein heti ahdistuksen jälkeen inspiraatio iskee ja saatan istua koko loppupäivän maalauksen edessä hykertelemässä. Silti joka ikinen kerta, kun joku ahdistaa minua maalaustoiveillaan, joihin on liitetty joku päivämäärä ("voitko maalata mun äidin synttärilahjaksi taulun? Ei kiirettä, synttärit on vasta kuukauden päästä!" argh.), ahdistun hetkellisesti hirmuisesti. Myös laskujen eräpäivät ahdistavat. Mikseivät laskut voi vain mennä suoraan velotukseen ilman suoravelotuksen tekemistä? Maksan lähes kaikki laskuni myöhässä tai monien muistutuslaskujen jälkeen. Inhoan tätä piirrettä, mutta en ole silti edes yrittänyt aktiivisesti muuttua.