hiljaisuus

Ahdistuksen määrä elämässäni on syystä tai toisesta taas lisääntynyt "hyvän" kauden jälkeen. Tylsä selitys olisi, että kevät aiheuttaa mielialaan muutoksia. Mutta ärsyttää ajatuskin, että olisin jonkun typerän (oikeasti rakastan kevättä) vuodenajan vietävissä. Se kuulostaa kliseiseltä ja jotenkin ihan liian naiselliselta kotkotukselta ollakseen minua.

Kuitenkin ahdistaa.

Vanhempi koirani on mikä on ja aiheuttaa piirteineen päänvaivaa. Välillä mietin, riittävätkö omat taitoni sen pitämiseen. Ja jos ne eivät riittäisi, pitäisi tehdä lopullinen päätös viedä koira piikille, sillä minun luotani se ei tule koskaan muuttamaan mihinkään. Minä olen sen ensimmäinen, viimeinen ja ainoa koti ja omistaja. En voisi kuvitellakaan eläväni tietäen, että koirani on jossain muualla. Kukaan muu ei osaa sitä hoitaa, tätä mieltä olen ihan rehellisesti. Kukaan muu ei tunne sen omituisuuksia eikä osaa kohdella sitä niin kuin sitä pitää kohdella.

Nuorempi koiranikin aiheuttaa päänvaivaa rapsutteluineen. Salaa olen ihan varma, että taustalla on joku hengenvaarallinen syy. Joku sellainen, että joudun luopumaan koirastani ennen kolmen vuoden ikää. Ja se olisi kauheaa. Se olisi kauheaa siitä itsekkäästä syystä, että olisin saanut koiran kasvatettua juuri aikuiseksi ja sitten siitä pitäisi luopua.

Äiti aiheuttaa ahdistusta. Olen vasta vähä vähältä suostunut tajuamaan, mitä uusiutunut syöpä tarkoittaa. Se tarkoittaa kai sitä, että kyse on kroonisesta taudista. Se ei tule paranemaan. En ajattele asiaa joka päivä (tai ehkä kuitenkin joka päivä, en ole ihan varma), mutta taustalla ahdistus on edelleen.

Olen lukenut Leenan blogia siitä asti kun Leen@ ensimmäisen kerran kommentoi blogissani. Ja jokseenkin järkyttyneenä olen viime päivinä käynyt vierailemassa blogissa useita kertoja päivässä. En mahda mitään sille ajatukselle, että kirjoittaja voisi olla oma äitini. Jollain tavalla kirjoitukset ovat erittäin lohdullisia ja täynnä voimaa - niin absurdilta kuin se kuulostaakin - mutta silti tekstien lukeminen ahdistaa ja aktivoi sellaisia ajatuksia, joita olen ihan tietoisestikin pyrkinyt painamaan jonnekin syvälle pois mielestä.

Olen yrittänyt kirjoittaa Leenalle kommenttia, mutta en pysty siihen. En tiedä, mitä voisi kirjoittaa. En ole uskonnollinen ihminen tippaakaan, joten en millään pysty toivottamaan siunausta tai jotain muuta taivaisiin ja jumaliin liittyvää. Pitäisi kai kirjoittaa silti. Ehkä ajatukset riittävät. En tiedä. Ainakin olen hänen tekstiensä kautta saanut "harjoitella" elämää. Jotenkin ironista ja kauheaa, että elämää oppii toisen kuoleman kautta.

Ahdistuksen määrää lisää takuulla myös se, että työviikkoja on jäljellä kahdeksan ennen kesälomaa. Tuntuu siltä, että tekemistä olisi enemmän kuin aikaa sen tekemiseen. Vaikka oikeasti tänä vuonna ei kai tule olemaan mikään kiire ja eihän oppikirjoja olekaan tarkoitus tehdä tekemisen vuoksi kannesta kanteen. Silti ahdistaa.

Työmatkat kotia kohti ovat niitä hetkiä päivästä, kun ahdistus tuntuu pahimmin. Tuolloin olen kai työpäivän jäljiltä väsynyt ja ajatuksille on aikaa. On aikaa ajatella, että kotona on ne koirat, Lahdessa on äiti, blogissa on Leen@, työviikkoja on liian vähän tai toisaalta liian paljon.

Onneksi työmatka kestää vain 25 minuuttia ja onneksi kotona odottavat NE koirat. Niiden kanssa ulkoillessa unohtaa sen, että ahdistaa. Onneksi.