tyttöjä ja poikia

"Multa on lähteny 16 hammasta.."
"Multa on lähteny 9 hammasta. Pojilta lähtee vähemmän hampaita."
 "Mullakin on lähteny 16 hammasta!"
"Multa vaan yheksän, mut se on siks, ku pojilta lähtee vaikeemmin hampaat."
"Mä olin kerran mun kaverilla yötä, ni multa lähti hammas.."
"AI KU SÄ SÖIT SEN KAVERIN?!!!"
"..ni kun mä olin sillä mun kaverillä yötä.."
"NI SÄ SÖIT SEN!"
"..ni.. ni sit mun kaveri näytti mulle kännykällä yöllä valoa, kun oltiin menossa nukkumaan.."
"JA SIT SÄ SÖIT SEN!"
"..ni.. ni sit kun se näytti sitä valoa, niin siinä tyynyllä oli verta.."
"JA SÄ SÖIT SEN!!"
"eiku sit mä olin, että mulla lähti hammas!"
"JA SIT SÄ MUUTUIT ZOMBIEKS JA SÖIT SEN??"

Tässä kohdassa repesin nauramaan ääneen täysin järjetöntä keskustelua.

Poikien ja tyttöjen välinen kommunikointi on erittäin luontevaa ja keskinäiseen yhteisymmärrykseen tähtäävää aina lapsuuden vuosista lähtien.

tietokonesukupolven ihminen

Edellisen tekstin kirjoitin tylsääkin tylsemmän koulutuspäivän aivolepohetkinä uudella iPadillani. Ja sen totta totisesti huomaa. Ei siis niinkään sitä, että kirjoitin tekstin aivolepohetkinä vaan sen, että kirjoitin tekstin iPadilla, jonka käyttö on minulle vierasta ja outoa. Tekstin tuottaminen tuntui lievästi samalta kuin olisin yrittänyt kertoa asiasta itselleni melko vieraalla kielellä, vaikkapa englanniksi. Pystyin kyllä sanomaan sen, minkä halusinkin sanoa, mutta ulkoasu ja tekstin muoto jäivät ihan oudoiksi.

Olen käyttänyt tietokonetta ihmisten väliseen viestimiseen kai jo parikymmentä vuotta. Minulle on melkein yhtä luontevaa kirjoittaa asiani kuin sanoa se ääneen. Tai oikeastaan tuntuu, että välillä on paljon luontevampaa kirjoittaa kuin puhua. Pystyn kirjoittamaan täysin keskittymättä sormiini. Teksti vain ilmestyy näytölle sitä mukaa, kun sitä ajattelen. Ja tämä ominaisuus katosi kirjoittamisesta täysin, kun yritin iPadilla avata eilistä menneisyyteen sukeltamistani. Minulle ei muodostunut mitään kokonaiskuvaa kirjoituksestani ja ajatus takkusi. Se tuntui ihan yllättävän turhauttavalta ja kirjoittamisesta katosi kaikki vaivattomuus ja helppous.

Tänään koulutuspäivässä puhuttiin siitä, miten vanhempainillat alkavat vaikuttaa jollakin tavalla aikansa eläneiltä. Vanhemmat eivät enää juurikaan vaivaudu paikalle, vaan odottavat saavansa tarpeelliset tiedot lapsensa koulunkäynnistä netitse. Ja niinhän he kyllä saavatkin. Omalta osaltani ja omasta näkökulmastani ymmärrän sen täysin. Minä koen olevani vanhempien kanssa oikeastaan ihan samalla tavalla yhteistyössä netin välityksellä kuin että näkisin heidät kasvotusten. Suoraan sanottuna on helpompaa olla heidän kanssaan tekemisissä netin välityksellä. Tällöin saan miettiä, mitä haluan sanoa ja muokata sanomaani tarvittaessa ennen viestin lähettämistä. Jos saisin päättää, hoitaisin kaiken viestinnän vanhempien kanssa tekstinä. Outoa kai. Toki tämä edellyttäisi sitä, että vanhemmilta jollakin tulevaisuuden kehittyneellä menetelmällä estettäisiin mahdollisuus irrottaa tekstiäni asiayhteydestään ja käyttää tekstejä minua vastaan. Yritän aina asettaa sanani kirjoitetussa muodossa niin, että väärinymmärryksiä sattuisi mahdollisimman vähän, mutta aina se ei ole mahdollista - ja siitä syystä minäkin käytän edelleen ajoittain puhelinsoittoa tai vanhempaintapaamisia. Luokkani vanhemmat ovat onneksi itsekin erittäin aktiivisia tietokoneihmisiä, joten purnausta nettipitoisesta yhteydenpidosta ei ole kaikunut korviini vielä koskaan.

Eilinen yömyöhään jatkunut retki menneisyyden kirjoituksiin aiheutti sen verran vahvan väsymyksen tunteen tähän maanantaihin, että taidan siirtää seuraavan itsetutkiskeluhetken johonkin tulevaisuuden päivään. Ehdottomasti kuitenkin aion hommaa jatkaa - ja ehkä jossain kohtaa uskaltaudun kohtaamaan myös ne pisteotsikot.

Ennen ja nyt

Sukelsin eilen elämääni. Ihan sattumalta ryhdyin lueskelemaan menneitä tekstejä. Pelkäsin törmääväni niihin kirjoituksiin, joiden otsikot olivat pelkkiä pisteitä. En onneksi törmännyt. Tiettyjä otsikkoja en uskaltanut avata, sillä en halunnut nähdä, mitä nuo ahdistavilta kuulostavat otsikot pitävät sisällään.

Luin joitakin tekstejä elämästä M:n kanssa. Jo vuosia, vuosia sitten tietyt asiat ottivat päähän suhteessamme. Ja lopulta ne ottivat päähän niin paljon, että etsin itselleni oman kodin ja oman elämän. Luin tekstejä, joiden kirjoittamisesta on nyt pari vuotta. Ajattelin tuolloin, että haluaisin pysyä M:n ystävänä. Se osoittautui sittemmin täysin epärealistiseksi ajatukseksi. Siinä tilanteessa olin vain vielä niin kiinni elämässä, jossa en viihtynyt. Niinpä pidin turvallisena ajatuksena,että M:n säilyttäminen elämässäni olisi mukavaa. Nyt en kaipaa häntä enää lainkaan elämääni. En välitä, mitä hänelle kuuluu tai missä hän menee. Kiva, jos hänellä on kaikki kunnossa ja hyvin, mutta sen asian pohtiminen ei tunnu missään määrin merkitykselliseltä.

Luin tekstejä opiskeluajalta. Olin tuolloin 10 vuotta nuorempi, mutta monet tekstit kuulostivat ihan minulta. Siis siltä, mitä olen nyt. Seison edelleen noiden lukemieni tekstien takana.

Aika kului kuin siivillä. Välillä nauratti. Välillä suututti. Joidenkin tekstien taustoja en enää muistanut. Palasin jälleen kerran myös viime jouluun. Luin jopa sähköposteja, joita jouluna lähetin. Loppujen lopuksi luulen, että ehkä kukaan muu ei lopulta ymmärtänyt, miksi väsyin. Mutta olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että hoidin tilanteen sen hetkisillä voimavaroillani niin hyvin kuin se minun taidoillani on mahdollista hoitaa. Halusin selvittää tilanteen avoimesti, enkä jäänyt hiljaa kärsimään tai puhumaan ainoastaan selän takana.

Luin koiriini liittyviä tekstejä. Vanhemman koiran kanssa on käyty pitkä yhteinen tie. Olen oppinut sen kautta itsestäni ja koirista yleisesti.

Taidan palata menneisiin vuosiin vielä uudelleen. Sukellus menneisiin vuosiin oli viihdyttävä ja jäi ihan kesken, kun eilen yhtäkkiä tajusin kellon olevan reilusti yli puolenyön. Onneksi menneisyyteni ei karkaa mihinkään, vaan tekstit odottavat minua kiltisti bittiavaruudessa. :)

Loman loppu lähenee

Tein sen, mitä juuri kielsin juuri koskaan tekeväni. Luin menneitä kirjoituksia.

Ajelin illalla kotikotoa omaan kotiini ja matkalla ehdin miettiä hirmuisen monia asioita. Yhtenä mieleen putkahtaneista asioista oli viime joulu. En vieläkään hahmota viime joulua kunnolla. En tiedä, oliko silloinen kokemukseni ylireagointia vai täysin ymmärrettävää. En ymmärrä, miksi väsyin niin kovasti. Luulisi, että puolen vuoden perspektiivillä näkisin jotain sellaista, mitä en siinä hetkessä nähnyt. Mutta yksinkertaisesti en keksi mitään loogista syytä sille, miksi juuri siinä hetkessä kaikki tuntui käyvän täysin ylivoimaiseksi.

Kyynelet kohosivat silmiini, kun luin joulukuun blogauksia. Itketti. Kävin joulukuussa ihan kauheaa vääntöä sen suhteen, mitä pitäisi tehdä ja mitä haluaisin tehdä ja mitä jaksan tehdä ja mitä en jaksa tehdä. Olisin halunnut jäädä sairaslomalle. Olisin halunnut olla oppilaiden kanssa normaalisti. Olisin halunnut saada ymmärrystä. Olisin halunnut olla rauhassa. Olisin halunnut luopua kaikesta vastuusta, mutta samaan aikaan halusin ehdottomasti hoitaa kaikki vastuutehtäväni, jotta voisin olla rauhassa.

Olen edelleen surullinen (en tietenkään sillä tavalla aktiivisesti surullinen), etten saanut kollegaani ymmärtämään, että hän oli toiminut väärin. Olen surullinen siitä, että hän on ihmisenä niin sosiaalisesti rajoittunut, ettei hän edes keskustelutilaisuudessa kokenut tarpeelliseksi vilpittömästi pahoitella minun tilannettani. Luulisi jotenkin, että jos ihminen opiskelee opettajaksi, hän on ensinnäkin halukas tekemään ihmisten kanssa töitä ja toisekseen kykenevä tuntemaan ja osoittamaan empatiaa muita ihmisiä kohtaan. Ei kai sitten.

Viikon päästä loma on todellakin loppumassa. On kivaa mennä töihin. Varmasti tulen kaipaamaan lomasta rauhallisia aamuja, valoisia iltoja, vapautta. Mutta ei loma tunnu lomalta, jos ei välillä mene töihin.

Tulevana lukuvuonna en ole todennäköisesti millään tavalla vastuussa joulujuhlasta. Nelosluokkalaisten vastuulla on itsenäisyysjuhlissa tanssiminen - ja sen valmisteleminen viekin viikkoja ja taas viikkoja. En kuitenkaan ole asiasta yhtään huolissani. En osaa itsenäisyyspäivän tansseja, enkä ole niitä koskaan yksin opettanut. Mutta enpä joudu niitä yksin opettamaan tänäkään vuonna. Kolme vuotta rinnakkaisluokanopena työskennellyt ope jatkaa hommassaan ja hän on liikunnanopettajana ja vastuuntuntoisena puurtajana erittäin hyvä yhteistyökumppani tanssiproggikseen.

Muutoin en ole suonut alkavalle lukuvuodelle oikeastaan paljonkaan ajatuksia. Uniin työt ovat tulleet jo moneen kertaan, mutta itse opetuspuolen juttuja en ole työstänyt vielä lainkaan. Kyllä sitä ehtii sitten viikon päästäkin. Alkava lukuvuosi pitää sisällään tiiminvetäjän hommia, joten todennäköisesti pääsen harjoittelemaan delegoimista ja ihmisten "johtamista". Ei pomottamista, mutta nyt minulla on oikeasti perusteet delegoida ja pitää kokonaiskuvan narut käsissäni. Joulukuussa olin riviopettaja siinä missä kaikki muutkin juhlasta vastuussa olleet, joten olisi ollut asiatonta lähteä delegoimaan ja johtamaan.

Lupaan itselleni, että tänä lukuvuonna en enää suostu sanomaan liian usein "minä voin hoitaa", vaan nostan kissan rehellisesti pöydälle ja valtuutan muutkin tekemään ja ottamaan vastuuta. (Senkin voi - niin uskon - tehdä asiallisesti, ystävällisesti ja huumorilla.:)

helppo elämä..

..rikas isä ja koira, koira.

Niin laulaa Juliet Jonesin sydän.

Ja jotenkin se pitää paikkansa. Olen joskus pohtinut, miten helpolla olen aina kaikesta päässyt. Oikeastaan elämäni suurin paha ja kauheus on ollut äidin sairastuminen. Mitään muita suuria vastoinkäymisiä ei ole ollut.

Tai sitten elämän sujuvuus johtuu kasvatuksesta. Minulle on aina muistettu kertoa, miten taitava ja osaava olen. Miten hyvin osaan asioita ja miten nätisti tuokin vaate sopii tai miten hienon kortin osasin piirtää tai miten hienosti soitin viulua. Yhä edelleen toistuvasti äiti ja isä saavat tuntemaan minut erityiseksi ja taitavaksi siinä, mihin ikinä keksinkään ryhtyä.

Olen tässä vanhettuessani pohtinut sitä aina vain enemmän. En ole missään määrin kaunis tai rohkea tai supertaiteellinen tai erikoisen erityinen. Siis maailman mittakaavassa. Mutta minut on saatu uskomaan, että osaan ja pystyn.

Olen aina ollut hyvä koulussa. Arvosanojen eteen ei ole tarvinnut tehdä töitä kuin vasta yliopiston matematiikan cumua suorittaessa. Silloinkaan työmäärä ei tuntunut kohtuuttomalta.

Olen myös aina ollut taitava sosiaalisesti. Minulla on ollut ystäviä koulussa ja olen kuulunut siihen luokan "suosittujen" ryhmään, jolla on ollut vaikutusvaltaa. Saan ihmiset nauramaan ja osaan käyttäytyä asiallisesti haasteellisissakin tilanteissa. En silti ole hymyilevä mukautuja, joka suostuu kaikkeen vain miellyttääkseen muita. Pystyn miellyttämään, mutta tarvittaessa kykenen puolustamaan omia ajatuksiani kynsin ja hampain.

"Jos haluaisit, sinusta tulisi huippuviulisti", sanoi viulunsoitonopettajani joskus nuoruudessa. "Mutta sinä et halua." Enkä halunnutkaan. Harjoittelin minimaalisen vähän ja olin silti ihan kelpoviulisti yli kymmenen vuotta.

"Oletko sä harrastanut telinevoimistelua, kun olet tässä niin hyvä", kysyi liikunnanopettaja yläasteella. En ole ikinä harrastanut mitään liikuntaa. Silti sain liikunnasta muistaakseni parikin kertaa kympin. Ihan vain siksi, että olin mukana positiivisella mielellä, tein parhaani, kannustin muita  - ja kai olin sitten keskivertoa parempi joissakin lajeissa. 

Olen kirjoittanut runoja. Maalannut tauluja. Kirjoittanut satuja. Soittanut. Laulanut. Laskenut matematiikkaa. Harrastanut agilityä (- ja päässyt vuodessa siihen pisteeseen, että tänä vuonna olimme koirani kanssa SM-edustajia). Ja kaikissa niissä olen saanut kuulla, että "sepä sujui hyvin" tai "onpa mainio tuotos". Tuntuu, että mihin vain ryhdyn, opin nopeasti ja etenen.

Nuoruudessa sain joka kesä kesätöitä ilman ongelmia. Lukion jälkeen en päässyt OKL:ään, mutta sekin osoittautui vain hyväksi jutuksi. Sain töitä koulunkäyntiavustajana ja opin elämää ja koulumaailman kiemuroita. Seuraavana vuonna pääsin opiskelemaan. Opiskelujen aikana sain töitä, enkä joutunut koskaan ottamaan opintolainaa - enkä myöskään KOSKAAN elänyt vanhempieni rahoilla, vaan itse tienaamillani koulunkäyntiavustajavuoden rahoilla ja kaupan kassalla tienatuilla rahoilla. Siitä huolimatta en koe koskaan joutuneeni elämään vähillä rahoilla, vaan olen aina pystynyt ostamaan sen, mitä haluan. (Ehkä sitten en halua kovinkaan paljon?)

OKL:stä valmistuttuani sain välittömästi seuraavan kuun alusta oman alani töitä. Ja kaksi vuotta myöhemmin tuo työpaikka muutettiin viraksi - enkä koskaan joutunut taistelemaan viran saadakseni. Nyt keväällä rehtori tarjosi minulle "ylennystä". Minusta tulee tiiminvetäjä. En pyrkinyt tiiminvetäjäksi eikä koko ajatus käynyt pienessä mielessänikään ennen kuin rehtori soitti ja tarjosi vastuutehtävää.

M:sta eroaminen sujui riidattomasti ja helposti ja eron jälkeen hain pankista lainan ja ostin oman asunnon.

Ja tässä kohtaa alkaa tulla omituinen fiilis. Olenko päässyt jotenkin ihan liian helpolla? Tiedän, etten ihan oikeasti ole lainkaan erityislahjakas. Miksi silti kaikki sujuu niin vaivattomasti?

Vanhempani ovat aivan tavallisia työläisiä, jotka ovat rakentaneet yksityisyrittäjinä omaisuutensa. Sukuni on vielä tavallistakin tavallisempi savolaisista koostuva suulas, huumorintajuinen joukko, jossa yliopistossa opiskelleita taitaa minun lisäkseni olla vain ihan muutama. Voiko kasvatuksella ihan oikeasti saada luotua ihmisen, joka uskoo itseensä ja sitä kautta myös menestyy ja onnistuu?

hetkiä, joihin en halua palata

Joskus sukellan tämän blogin menneisiin kirjoituksiin. Teen sitä kylläkin ihan äärimmäisen harvoin (ja siitä syystä en ihan aina huomaa aikaisempiin postauksiin kirjoitettuja kommentteja, pahoittelut siitä!:). Joskus kuitenkin käyn läpi esimerkiksi sitä, mitä ajattelin silloin, kun kolme vuotta sitten jäin kesälomalle ja taakse jäi ensimmäinen oma oppilaskatraani.Kevään mittaan palasin myös usein viime joulun tunteisiin ja onnekseni olen todennut päässeeni täydellisesti yli joulun pohjakosketuksesta.

Mutta on tiettyjä hetkiä, joiden olemassaolo käy mielessä aika ajoin, mutta joihin en halua tai uskalla palata.

Ensinnäkin en halua palata juurikaan niihin vuosiin, jotka vietin M:n kanssa. Ei niissä vuosissa varsinaisesti mitään kammottavaa tai hirveää ole, mutta tämä nykyinen elämäni on niin paljon parempaa, ja näin kahden vuoden perspektiivillä silloinen elämäni jotenkin niin ei-sitä-mitä-haluan-oikeasti, että en halua lukea niitä tekstejä. En halua palata siihen ahdistukseen, mikä loppua kohden vahvistui päivä päivältä. En halua lukea sitä, miten minua ärsyttivät ja suututtivat niin monet jutut M:ssa. En halua lukea, mitä tunteita M:n itsekeskeisyys aiheutti.

Ehkä haluan palata niihin sitten joskus. Ehkä haluan jossain vaiheessa katsella, millainen olin hieman yli parikymppisestä melkein kolmekymppiseksi asti. Nyt se kaikki on vielä liian lähellä. En ole innostunut näkemään M:a livenäkään - tosin pystyn siihen kyllä, jos tilanne niin vaatii ja on hänen kanssaan tullut oltua samoissa kekkereissä useampaankin otteeseen, kun yhteisiä kavereita on runsain mitoin. Joka tapauksessa, jos en koe tärkeäksi palata niihin vuosiin tapaamalla M:a, miksi vapaaehtoisesti palaisin niihin vuosiin bloginkaan kautta?

Toiseksi on se hetki, jonka kirjoittamista koko alkupätkän tekstillä välttelin. (Olisin voinut todeta tuon alun lyhyesti ja kirjoittaa sitten heti sen, mitä oikeasti ihan tietoisestikin välttelen.)

Muistan, että sen tekstin otsikko on "." En muista tarkalleen vuotta enkä muista edes vuodenaikaa. Hassua, etten muista vuotta enkä vuodenaikaa. Se on outoa. Mutta muistan sen otsikon. Pelkkiä pisteitä. En muista sisällöstä oikeastaan mitään, mutta sen muistan, että peräkkäin taisi olla useampikin bloggaus, jonka otsikko oli pelkkiä pisteitä.

Se on hetki, jonka jälkeen pelkäsin puhelinsoittoja useamman vuoden ajan. Nykyään en onneksi enää pelkää. (Tai sitten "tällä hetkellä en onneksi pelkää". Miten sen nyt sitten sanoisi..)

Se on hetki, kun olin juuri saanut äidiltä puhelun kautta tiedon rintasyövästä.

Joskus ajattelen, että minun pitäisi lukea sen päivän bloggaukset läpi. Jostain syystä se ajatus käy silloin tällöin mielessä. Että pitäisi ehkä lukea ne. Ja ne sitä seuraavatkin bloggaukset. Mutta en uskalla. En halua. En pysty. Ehkä sitten joskus. Milloin? En tosiaankaan tiedä. Enkä tiedä sitäkään, miksi tuntuu siltä, että minun pitäisi lukea ne tekstit.

Äiti voi oikein hyvin tällä hetkellä ja tauti on tällä hetkellä selätetty. En suoraan sanottuna ole kovinkaan kärryillä kaikissa sairaalakäynneissä ja tutkimuksissa ja hoidoissa ja piikityksissä.. Mutta tiedän, että tällä hetkellä kaikki on hyvin. Muistan, että silloin kaikista mustimpana hetkenä kirjoitin, että tauti tulee olemaan osa elämääni ikuisesti (tai mitenköhän sen ilmaisin..) Että aina tulee jälkitarkastuksia ja sen sellaisia, joten tämä tilanne ei tule enää koskaan poistumaan. Että paluuta menneeseen ei enää koskaan ole.

Nyt (tai tällä hetkellä?) olen asian kanssa jo sen verran sinut, että voin puhua äidin sairaudesta ilman suuria tunnevyöryjä. Siitä huolimatta en tahdo lukea niitä sanoja, jotka varmasti välittömästi palauttavat mieleen sen puhelun, jonka jälkeen monet asiat eivät enää olleet ennallaan.

En siis ihan aina tiedä, miksi tätä blogia kirjoitan. Kirjoittaminen on ehdottomasti minulle tärkeä tapa ilmaista itseäni, mutta jos en palaa koskaan lukemaan menneitä, miksi vaivaudun kirjoittamaan? En tiedä. En edes harkitse blogin lopettamista tai kirjoittamisesta luopumista ylipäätään, mutta silti mietityttää, että miksi tallennan elämääni tekstiksi, jos en lue tekstejä.

Ehkä blogi on jonkinlainen viemäristö, johon kaadan hyviä ja pahoja juttuja ja sinne ne sitten valuvat. Bittiavaruuden viemäristöön.

lomalla

Olenkohan siitä tänne joskus kirjoittanut.. Siitä, että parasta kaikessa on se, kun ensin tehdään ikävät jutut alta pois / syödään pahimmat karkit / jne. jotta sitten jäljellä on enää se paras ja ihanin? Että oikeastaan parasta ei olekaan se paras ja ihanin vaan se, että se paras ja ihanin on ihan kohta saavutettu.

Siksi olo on nyt vähän ristiriitainen. Jee, olen lomalla! Paras on nyt saavutettu. Mutta parhaassa on se vika, että kun se on saavutettu, se tulee myös jossain kohtaa loppumaan. Parhaat karkit loppuvat. Loma loppuu. Jep. Se ajatus on täysin älytön, koska karkkeja saa aina lisää ja lomiakin tulee tämän jälkeen - ja tietysti se fakta, että kehtaankin kitistä, kun lomaa on edessä yli yhdeksän viikkoa. Mutta silti. Toukokuussa jokainen päivä oli kohti lomaa. Nyt jokainen päivä on kohti syksyä.

Yritän sivuuttaa tämän ajatuksen ja elää ennemminkin tässä hetkessä.

Kesässä parasta on se, että saan elää omassa tahdissani ja tehdä ihan mitä haluan. Saan laiskotella, jos laiskottaa tai järjestää kiireitä, jos haluan. En kestäisi ollenkaan sellaista lomaa, että kaikki päivät olisi suunniteltu etukäteen ja tietäisin jo toukokuussa, mitä tulen tekemään heinäkuun viimeisenä viikonloppuna tai kesäkuun 16. päivä. Se olisi ihan painajaismainen loma. Ei se olisi loma. Loma on minulle jotain sellaista, milloin elämä etenee omalla painollaan ja melkein jokainen päivä on yllätys. Toki olen sopinut kesälle muutamia päiviä, joiden sisällön tiedän jo nyt. Mutta noin keskimäärin pyrin tälläisiä aikataulutuksia välttämään.

Ensimmäisten neljän lomapäivän aikana olen puuhannut mm. seuraavia asioita:
* Syönyt rauhallisia ja pitkiä aamiaisia parvekkeella löhöillen.
* Nukkunut joka päivä ainakin yhdet päiväunet.
* Treenannut ja kouluttanut agilityä.
* Kisannut agilityssä.
* Ulkoillut yksin ja seurassa.
* Nähnyt pikkuveljeä päivällisen merkeissä.

En siis mitään suurta tai ihmeellistä. Mutta ihan parasta on tämä, mitä nyt teen täällä Lahdessa vanhempieni luona. Toinen koirista tuijottaa minua juuri nyt ja haluaisi ulos puuhailemaan. Voin kantaa läppärin nurmikolle, pitää yhteyttä kavereihin netitse, juoda kupposen lämmintä kahvia auringonpaisteesta nauttien, syödä banaanin, heitellä koirille palloa ja halkoa ja hätistellä itikoita. Voisin tehdä myös paljon muuta: mennä kaupungille, sopia tapaavani Lahden ystäviä, ulkoiluttaa koiria... Mutta ei ole pakko, jos juuri nyt ei tee mieli.

Loma. :)

ensivaikutelmasta

Viikonloppuna olin koiratapahtumassa, jossa leiripaikalle kokoontui parisenkymmentä ihmistä koirineen ympäri Suomen. Tähän asti olen tottunut siihen, että koiraporukoissa tavalla tai toisella jengi huomioi ympärillä olevat ihmiset, koska yhteinen harrastus sitoo ja luo puheenaiheita.

Tarkoitus oli tehdä yhdessä treenipisteessä tokotreeniä ja paikalla oli hommaan hankittu vetäjäkin. Suurin osa väestä marssi muille treenipisteille, joten tokopisteelle jäi vain minä ja kaksi muuta ihmistä koirineen. Odottelin homman alkua, mutta käden (tai tassun) käänteessä homma olikin kääntynyt niin, että kaksi muuta koiran omistajaa ryhtyi puuhaamaan keskenään ja latelivat listan asioista, joita he aikovat tehdä. Seisoimme treenipisteen kouluttajan kanssa silmät pyöreinä, kun tämä touhukas kaksikko ryhtyi puuhiin. He eivät kiinnittäneet minuun tai kouluttajaan oikeastaan mitään huomiota. Olimme kai hetkellisesti näkymättömiä.

Siinä kohtaa rupesi tympäisemään rankalla kädellä. Sanoin näille kahdelle, että oliko ehkä kuitenkin tarkoitus tehdä yhdessä jotain ja että minäkin olisin halukas osallistumaan tekemiseen. Sain epämääräisen vastauksen, joka ei millään tavalla viestinyt, että kaksikko olisi pahoillaan siitä, että jäin heti alusta täysin homman ulkopuolelle. "Meillä on ensi viikonloppuna tokon SM-kisat, ni..." Selitys hiipui eikä minulle auennut, miksen voisi osallistua tästä huolimatta treenaamiseen. Kaksikko jatkoi omaa treeniään ja minä seisoskelin sivussa. Lopulta sain tarpeekseni ja vein koirani juomaan. Hakeuduin tuttujen ihmisten luo ja jätin tokoilematta.

"Mulkut."

Sellainen ensivaikutelma tästä kaksikosta jäi.

Kyse ei ollut mistään tokoleiristä tai sm-kisoihin valmentavasta tapahtumasta vaan puhtaasti tutustumisen ja hauskan ajanvieton merkeissä vietettävästä viikonlopusta. Pääpointti siis nimenomaan oli, että rodun kanssa puuhaavat ihmiset tutustuisivat toisiinsa.

Tapahtumassa oli mukana myös useita muita minulle vieraita ihmisiä. Kukaan muu ei herättänyt ärtymisen tunteita, sillä kaikki muut suhtautuivat toisiinsa ystävällisen huomioivasti. Sillä tavoin, miten vieraaseen ihmiseen nyt on kohteliasta suhtautua. 

Siinä päivän edetessä ehdin pohtia, että ensivaikutelmasta on todella vaikea päästä irti. En enää ollut kiinnostunut tutustumaan tähän kaksikkoon eikä houkuttanut pätkääkään hakeutua heidän seuraansa, että voisin muuttaa ensivaikutelmaa. Ihan parissa minuutissa nämä kaksi ihmistä onnistuivat luomaan mielikuvan, että minä olen vähäpätöinen häiriötekijä, jota ei tarvitse huomioida. Sittemmin kävi ilmi, että toinen on rodun yhdistyksen puheenjohtaja. Voi kiesus. Eipä ole tarvetta hakeutua tuon yhdistyksen jäseneksi jatkossakaan.

Onneksi tapahtuma oli tästä ensivaikutelmapohdinnasta huolimatta erittäin onnistunut ja naurua riitti yön tunteihin asti. :)

mitä helvettiä.

En ymmärrä, mikä saa ihmiset suhtautumaan epäasiallisesti - ja suorastaan täysin asiattomasti - käyttäytyviin ihmisiin nöyrän hiljaisesti ja anna-tulla-vaan-minä-kuuntelen-kiltisti -tyylillä. Joku törppö tulee, rikkoo kaikkia soveliaisuuden rajoja, toimii sosiaalisesti täysin taitamattomasti, vaatii täysin käsittämättömiä asioita. Ja sitten siihen vastataan, että "Ymmärrän. Yritän tehdä asialle jotain."

Mitä helvettiä? Noin niin kuin oikeasti.

Jos joku vaatii asiattomia, käyttäytyy epäkohteliaasti, hyppii törkeästi nenille, niin eihän siihen nyt todellakaan vastata, että "yritän tehdä asialle jotain". Siihen vastataan ystävällisen asiallisesti ja kaunistelematta, että

"Kiitos mielipiteestäsi, mutta ikävä kyllä asiat on jo päätetty. Sinun mielipidettäsi kysyttiin ennen tapahtumaa ja mielipiteesi huomioitiin täysin. Ikävä kyllä emme enää jälkikäteen muuta jo päätettyjä asioita. Ymmärrät varmasti, että jos ottaisimme sinun muuttuneen mielipiteesi huomioon, joutuisimme ottamaan huomioon kaikkien muidenkin 150 ihmisen muuttuneen mielipiteen - ja kuten varmasti ymmärrät, se ei mitenkään ole mahdollista. Lisäksi varmasti ymmärrät, että nyt tehtyyn työhön on käytetty lähes viikon verran työtunteja, joten sikälikin on täysin mahdotonta ryhtyä tekemään samaa työtä enää uudelleen alusta etenkin, kun uudelleen tekemistä vaativan kirjallinen mielipide on huomioitu etukäteiskyselyssä. Kiitos yhteydenotostasi."

Lupauduin hoitamaan kyseisen homman ensi syksynä päävastuullisena. Saa nähdä, annetaanko lupa minulle, vai pidetäänkö minua "liian suorapuheisena". Työhön lupautuessani nimittäin ilmoitin, että minä en päävastuussa ollessani aio ottaa kyseisenlaista nenille hyppimistä vastaan, vaan jokaisen mielipide on yhtä arvokas ja jokaista kuunnellaan päätöksen teon jälkeen yhtä paljon.

Tälle nenille hyppijälle ei varmaan kukaan ole koskaan sanonut, että "et voi toimia noin" tai "lopeta" tai "ikävä kyllä sinun mielipiteelläsi ei ole mitään merkitystä" tai "tuo on kiellettyä". Tämä ihminen on todennäköisesti saanut kaikkialta ympäristöstään erittäin röyhkeästä käytöksestään johtuen palautetta, joka suorastaan karjuu, että "OLE RÖYHKEÄ! NIIN SAAT SANASI KUULUVIIN JA SINUA TOTELLAAN! VOIT VAIKUTTAA IHAN MIHIN TAHANSA, VAIKKEI ASIA SINULLE MITENKÄÄN KUULUISI!"

Erään henkilön kohdalla nettimaailmassa alle vuosi sitten ilmoitin yhteisössä ihan julkisesti, että nyt riitti. Ilmoitin, että käytös on erittäin epätoivottavaa ja epäkohteliasta. Ilmoitin, että jos aikuinen ihminen ei ole kykenevä kertomaan mielipiteitään tarkoitushakuisesti loukkaamatta ja provosoimatta, niin silloin on ikävä kyllä vain jätettävä kyseinen yhteisö ja siirryttävä jonnekin muualle. Kerroin, että aikuisen ihmisen on kyettävä kontrolloimaan omaa toimintaansa ja rajaamaan epäasiallinen käytös pois. Onneksi pystyin tämän ilmoituksen tekemään, sillä olen kyseisen yhteisön ylläpitäjä.

Ja mikä parasta ja uskoa opettajuuteeni lisäävää on se, että kyseinen ihminen piti muutamien kuukausien yhteisötauon ihan omasta päätöksestään ja sen jälkeen palasi - ja on tämän jäljiltä käyttäytynyt paremmin kuin koskaan aiemmin. Ehkä hänelle ei oikeasti kukaan ollut aiemmin sanonut, että kyseinen käytös on loukkaavaa ja että aikuisen ihmisen on kyettävä omaa käytöstään säätelemään.

Huh. Vihaisuuteni alkaa lauhtua. Toivon, että oikeasti saan kyseisen työtehtävän ensi syksynä vastuulleni, sillä mielestäni tämän öykkärin on aika saada rajoja toiminnalleen.

!kevät!

Aivan mieletön sää.

Nämä tälläiset päivät ovat niitä, kun jotenkin ymmärrän, millaista olisi olla maanis-depressiivisyyden maanisessa vaiheessa. Tulee mieleen paljon asioita ja sensuuri tai itsehillintä tai joku sen tapainen ei oikein toimi. Voisin hyvin kuvitella tuhlaavani rahani tälläisessä mielialassa tai kertovani julkisesti jonkin salaisuuksistani, jota ei todellakaan ole tarkoitettu kerrottavaksi.

Parvekkeen lasit ovat niin likaiset, ettei niistä oikein näe läpi, mutta ei haittaa. Lian näkeminen tarkoittaa, että aurinko paistaa. :)

hetki, joka pitää muistaa

Tänään koin töissä taas niitä hetkiä, jotka ansaitsevat tulla kirjatuksi muistiin. Nämä ovat niitä hetkiä, jotka pitäisi pystyä säilömään pulloon pahan päivän varalle. Sieltä voisi sitten teelusikallisittain nautiskella kaaoksen tai ahdistuksen hetkellä hyvää mieltä.

Aamulla oli tarkoitus kerrata uskonnon kokeeseen kolmosten kanssa. Sen olivatkin kai melkein kaikki ehtineet tehdä. Osa oli alkanut valmistella jo ystävänpäiväkorttejakin. Ihan pikkuhiljaa luokkaan hiipi myhäilyn, kuiskuttelun, salaisten katseiden ja hihittelyn ilmapiiri. Luokkani takaosassa on kooorkea sermi, jonka taakse vähitellen katosivat lähes kaikki oppilaani. Kahden neliön tilaan mahtuu yllättävän monta lasta, kun tarve iskee.. ;) En aluksi edes huomannut, mitä ympärilläni tapahtuu. Vähitellen "HYS SE KUULEE!" -kuiskaushuomautukset kävivät niin äänekkäiksi, että vihdoin tajusin, että jotainhan tässä nyt on menossa. Oppilaat hihittelivät vielä enemmän ja vähitellen sermin luo alkoi muodostua jono, jossa seisoivat kaikki luokan oppilaat kynä kädessään.

Siinä vaiheessa oppilaat alkoivat myös aktiivisesti itse hämätä minua. "Ope kirjastossa on joku poika, sun tarvii mennä katsomaan sitä HIHIHIHIHI!" "Ope tulosta jotain tai kopioi, jooko?! HIHHIHIHIHI!" Menin tietenkin leikkiin mukaan. Kävelin ulos luokasta ja oli täysin selvää, etten mitenkään voi katkaista alkanutta tapahtumaketjua käskemällä oppilaita tekemään sitä, mitä heidän oikeasti piti tehdä. Luokan yhteishenki pursuili ovista ja ikkunoista ja kaikki olivat salamyhkäilyssä mukana. Oli pakko luopua suunnitelmista, ja seurata, mitä oppilaat oikein meinaavat. :)

Osa luokasta ei mahtunut sermin taakse, joten he hakivat itselleen hiljaista puuhaa. Välillä joku kovaäänisimmistä tytöistä kutsui käsiä yhteen hakaten kaikki luokan ulkopuolelle "LUOKKAKOKOUKSEEEEEEN!" Ja sinne ne menivät. Hihitellen. Minä jäin luokkaan yksin pöytäni ääreen, kun hihityksen säestämänä oppilaat pahoittelivat tilannetta ja läimäisivät luokan oven perässään kiinni. Kellot soivat välitunnille, kun salaisia puuhia oli jatkunut jo puolisen tuntia.

Olin osan välitunnista pihalla valvojana. Tuona aikana neljä oppilasta kävi kertomassa, että minulla on lupa pitää vartin pidempi kahvitauko kuin normaalisti. Että olen tervetullut luokkaan kyllä, mutta vasta vartti tunnin alun jälkeen. He puhkuivat salailua ja yhteishenkeä. Nauroin ja kiitin ylimääräisestä tauosta.

Välitunnin jälkeen en ikävä kyllä velvollisuudentunnossani voinut käyttää oppilaiden minulle antamaan ylimääräistä taukoa, vaan tassuttelin takaisin kohti luokkaa. Kuulin, miten eräs luokan ulkopuolella seissyt oppilas sai muilta luokassa jo seisovilta käskyn hämätä minua. Tämä oppilas oli ikävä kyllä tehtävään huono, eikä keksinyt siinä hetkessä mitään, millä minua hämäisi. Niinpä hämäsin itse itseäni ja kävelin naapuriluokkaan muutamaksi sekunniksi seisomaan.

Kun astuin naapuriluokasta ulos, käytävällä makasi itkua tihrustava jalkansa telonut oppilaani. "Mun nilkka väänty!" Lähdin hakemaan kylmäpussia ja virittelin sen oppilaan nilkan ympärille. Sitten vihdoin lähdettiin kohti luokkaa. Luokassa oli pimeää ja perässäni tullut oppilas pisti valot päälle (ja kävi ilmi, että erittäin aidolta näyttänyt itku oli tekoitkua ja erittäin tunteella vedettyä näytelmää). Siinä samassa jokaisen pulpetin ja pöydän ja tuolin takaa pomppasi ilmaan virnisteleviä oppilaita, jotka kiljuivat ja karjuivat HYVÄÄÄÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄÄÄÄ! ja yhteistuumin työnsivät käteeni jättimäisen kortin, jonka jokaikinen luokkani oppilas oli allekirjoittanut. Korttiin oli pistetty myös niiden oppilaiden nimet, jotka olivat kipeänä.

"Olet kuin niityn kukka!" luki kortissa. "Olet maailman paras ope!"

Jäin miettimään, että mikähän niityn kukka mahdan olla. Takiainen? Maitohorsma? Tervakukka?

----------

Jälkikäteen kerroin tapahtumakulusta työkavereilleni. Nauratti vielä kotonakin, kun yhtäkkiä siinä opehuoneessa tarinaa kertoessani tajusin, että levein virne kasvoillaan juttua kuunteli aineopettajamies, joka yleensä on erittäin ERITTÄIN teoreettisesti kaikkeen suhtautuva ja sellainen kliseinen tiedemies - ja joka muutenkin käyttäytyy sosiaalisissa tilanteissa aika eriskummallisesti. Tämä mies suorastaan imi itseensä tarinaani ja näytti onnelliselta. :D En olisi ikimaailmassa uskonut, että juuri hän näkisi ja kokisi tarinani oikeastaan juuri niin kuin sen itsekin koin: ihan mieletön, ihana, hassu, hihityttävä tapahtumaketju. :)

pystyin siihen.

Tänään piti lähettää Kevätpörriäiseen materiaalit. Vuosi vuoden perään homma on ollut aina vähän hankalampaa. Kukaan ei oikein innostu. Ketään ei nappaa. Minä olin pörrivastaavana useamman vuoden ja kypsyin täysin siihen materiaalin haalimiseen ja myyntivaiheessa kolikoiden kinuamiseen. Summa ei koskaan täsmännyt myytyjen lehtien kanssa ja aina oli niitä, jotka ottivat lehden, mutta koskaan rahoja ei kuulunut. Niinpä sitten lopulta ilmoitin, että nyt on jonkun muun vuoro. Vaihdoin pörrivastuutehtävän kirjastotätivastuuseen. Ja hyvä niin.

Tänään tosiaan piti lähettää materiaali. Viimeistään tänään. Ja tokihan kukaan ei ole siitä sitten huolehtinut, koska päävastuuhenkilö on ollut puoli vuotta sairauslomalla ja toisen vastuuhenkilön nimeä en edes tiedä. Juttelin työkaverini kanssa alkuviikosta ja kyselin, että mitenköhän ne pörrit. Hän sanoi kirjoittavansa muistutuksen, että torstaina materiaalin pitää olla opehuoneessa. Ja niin hän kirjoitti valkotaululle tiedon asiasta ja pisti nimensä ilmoituksen alle.

Olen luokkani kanssa osallistunut joka vuosi tähän tempaukseen, koska homma on etenkin pienistä oppilaista erittäin jännää. Niin tänäkin vuonna. Tulostin muksujen tarinat ja vein ne muistutusviestin allekirjoittaneen opettajan lokeroon. Tänä aamuna hämmästykseni oli suuri, kun lokeron omistaja - ja ilmoituksen allekirjoittaja - oli täysin ihmeissään paperinipustani. Ei hän niitä kuulemma ajatellut kerätä. Sanoin vilpittömän hämmentyneenä, että oletin automaattisesti, että viestin allekirjoittanut on asiassa jotenkin osallisena. Kyseinen opettaja tuijotti minua ja sanoi, ettei hän millään tänään ehdi lähettää töitä eteenpäin. Hän hiljeni ja jatkoi tuijottamistani. Tunsin, miten puristin huuleni yhteen. Painostava hiljaisuus oli juuri niin painostavaa kuin se vain voi olla. Pystyin säilyttämään ystävällisen hymyn kasvoillani ja pitämään silti suuni kiinni. Tämä ei TODELLAKAAN ole minun vastuutehtäväni. Teki mieleni sanoa, että "älä hoida, kyllä se hoitaa kenen vastuulla se on!" mutta jätin sanomatta, koska se olisi ollut vittuilua. (Tosin onhan se jotenkin tragikoomista, että tämä sama ihminen lausahti minulle juurikin nuo sanat vain 2 kuukautta sitten.)

Minullakin oli kiire juosta suoraan muihin juttuihin työpäivän jälkeen, joten en nähnyt mitään syytä tällä kertaa ottaa hommaa vastuulleni. Kohautin harteitani ja totesin, etten osaa ottaa asiaan kantaa. Minua tuijottavat kasvot näyttivät ärtyneiltä.

Lopulta pörreistä yllättäen ja ilmeisen vastentahtoisesti vastuuseen päätynyt opettaja käveli pois ja minua inhotti. Toinen puoli minusta hihkui, että "pystyin siihen!" ja toinen karjui ihan yhtä kovalla äänellä, että "olisin voinut auttaa!". Kuitenkin tiedän, että tuo auttaminen olisi tarkoittanut sitä, että en olisi oikeastaan auttanut, vaan ottanut homman kokonaan itselleni. Ei se ole auttamista - tai ei ainakaan sellaista auttamista, mitä minä auttamisesta ajattelen. Se olisi ollut jonkun muun työn tekemistä.

Myöhemmin iltapäivällä juteltiin kyseisen opettajan kanssa hyvässä hengessä, eikä häntä selvästikään jäänyt mitenkään rassaamaan, etten avannut suutani ja sanonut niitä joulukuun vesittäneitä sanoja "Kyllä mä voin tehdä."

olen hyvä työssäni.

Kai se on jotenkin todella väärin ja epäsuomalaista sanoa sitä, mutta sanon sen silti. Olen hyvä työssäni. Toki on heikkouksia. Sen mennyt joulukuu osoitti. Mutta yritän ottaa siitä opikseni.

Sen sijaan vahvuuteni on erilaisten sosiaalisten tilanteiden lukutaito. Se tuntuu välillä itsestäkin hämmentävältä, että "mistä minä huomasin, että tuo ajatteli noin" tai "mistä tiesin, että tässä tilanteessa uskaltaa toimia näin, mutta jonkun toisen kanssa samassa tilanteessa ei voisi näin toimia". Jotenkin tiedostamattomalla tasolla osaan siis valita toimintatapoja, jotka sopivat sille henkilölle, johon toimintani kohdistan.

Hämmästelin eräänä päivänä jälleen kerran, miten ryhdyin käyttäytymään tavalla, joka on aivan erilainen kuin miten normaalisti toimisin. Uimahallivuorollamme itselleni täysin vieras lapsi alkoi hankalaksi. Uimaopettaja suhtautui lapseen kylmäkiskoisen tiukasti. Napakkaa puhetta ja suoria ohjeita. Päälauseita ja auktoriteettia. Juu. Se olisi toiminut varmaankin valtaosaan lapsista siinä tilanteessa. Niin minäkin olisin toiminut, jos olisi teorian tasolla kysytty, että "miten toimisit, jos oppilas ei tottele uimaopettajaa". Seurasin tilannetta sivusta, koska tiedän, että uimaopettajat eivät juurikaan pidä siitä, että luokanopettaja menee kaikkiin tilanteisiin sekaan sähläämään. Ja ymmärrän sen kyllä. Mutta tällä kertaa toiminta ei näyttänyt johtavan mihinkään. Pikkuhiljaa hivuttauduin lähemmäs ja lopulta lapsi käyttäytyi niin asiattomasti uimaopettajaa kohtaan, että uimaopettaja käski muksun viereeni sivustalle istumaan. Alkoi sellainen show, että oksat pois. Itkua, hammasten kiristelyä, huutoa, rimpuilua... Koko arsenaali. Pysyin täysin tyynenä. En lähtenyt millään tasolla juttuun mukaan vaan kävin omalta puoleltani keskustelua kuin se olisi vain yksi arkinen kahvipöytäkeskustelu. Ja kaikkiin mä-karkaan-täältä-mä-haluun-en-suostu -juttuihin vastasin, että "ikävä kyllä se ei ole mitenkään mahdollista, mutta..." ja tarjosin vaihtoehtoa, joka oli joko minun vieressäni/sylissäni istuminen tai uimaharjoituksiin osallistuminen.

Vähitellen huudosta katosi terä. Lähellä istunut toinen opettajakin tuli tilanteeseen. Hän yritti maanitella ja suostutella lasta. En tiedä, mistä sen tiesin, mutta oli aivan selvää, että maanittelu on aivan väärä reitti. Minä en lähtenyt maanitteluun lainkaan mukaan, vaan kerroin jälleen ystävällisellä toteavan tyynellä äänellä, että voidaan ihan hyvin istua tässä katselemassa uintiharjoituksia, mutta TOKI on mahdollista osallistua, jos haluaa, mutta se ei ole alkuunkaan välttämätöntä. Ihan yhtä hyvä vaihtoehto on vain istua. Lopulta lapsi sujahti huulet edelleen mielenosoituksellisesti mutrulla uimaan, mutta teki joka tapauksessa uimaopettajan ohjeiden mukaisia juttuja. Ja viimein mukaan tuli myös hiven hymyä, kun kävin vinkkaamassa, miten uintia voisi turvallisesti harjoitella.

Myöhemmin muistin, että olen valinnut identtisen tyynen, toteavan ja rauhallisen linjan saman lapsen kanssa kerran aiemminkin kuukausia sitten. En tunnistanut kyseistä lasta uimahallissa kuin vasta raivarien jälkeen. Ja jostain syystä siitä huolimatta valitsin täysin saman tavan reagoida häneen kuin viime hepulikerrallakin.

Tuntuu erittäin hyvältä, kun huomaa, että osaa toimia lasten ja nuorten kanssa. Olen hyvä työssäni ja kaiken lisäksi pidän työni tekemisestä.

parempi olo

Tänään tuntui eilistä paremmalta. Tosin en tänäänkään tuntenut huumorini ja iloisuuteni olevan täysin takaisin, mutta kykenin jo kevyeen vitsailuun, joten on tämä huima loikkaus eteenpäin. Ei vieläkään tee mieli nauraa hekotella eikä edelleenkään ole halua höpötellä vapautuneesti niitä näitä. Mutta kyllä se tulee takaisin, olen siitä ihan varma. Koirien kanssa ulkoillessa tunsin jo hetkellisesti töitä ajatellessa iloisen kuplinnan sisälläni, sillä tästä kaikesta huolimatta rakastan työtäni. Kaiken tämän jälkeenkään en haluaisi tehdä mitään muuta. Pidän työkavereistani. Viihdyn heidän seurassaan. Pidän oppilaistani. Viihdyn heidänkin seurassaan.

(Tosin, rehellisyyden nimissä on sanottava, että harpoin tänään välituntivalvonnassa Sitä Kollegaa karkuun. En yleensäkään juttele hänen kanssaan yhteisellä välituntivalvonnalla juuri lausettakaan, mutta nyt ihan tietoisesti myöskin vältin kontaktia. Tämäkin välttelyn tarpeen tunne varmasti laimenee, sillä en tunne kyseistä ihmistä kohtaan inhoa tai oikeastaan suuttumustakaan enää. Lähinnä hän tuo ahdistavan joulukuun liian lähelle ja konkreettisesti katseltavakseni, enkä halua katsoa joulukuutani vielä silmiin. Ehkä ensi viikolla. Tai joskus.)

Ajattelin koiria ulkoiluttaessani taas kehityskeskustelua. Parin viikon päästä oleva keskustelu on niin kaukana, että uskoisin olevani silloin jo oma itseni. Ainakin haluan kovasti toivoa niin. Ajattelin, että kerron toipuneeni. Kerron, että tosiaankin opin tästä kaikesta paljon. Elän toivossa, että pystyn sanottamaan joulukuuni silloin - jo asiasta etäisyyttä saaneena - jotenkin paremmin. Että vaikken pyydäkään todellakaan mitään tekemisiäni anteeksi, niin olen kuitenkin pahoillani, etten ymmärtänyt pyytää apua aiemmin. Olisi pitänyt.

olotiloja

Nukuin yöni suhteellisen hyvin ennen työpäivää. Ehkä jopa paremmin kuin yleensä loman loppuessa. Aamulla kotona ei tuntunut jännittävälle tai pahalle tai oikein millekään. Ei tuntunut kurjalta, että loma loppuu. Mutta ei kyllä erityisen ihanallekaan.

Ajoin töihin ja avasin ulko-oven. Tätä hetkeä olin käynyt läpi ulkomaan matkalla ja ennen sitä. Yritin tuntea jotain. Katselin portaita ja tunsin vähemmän kuin mitä olin olettanut tuntevani. Kävin pikaisesti luokassa ja lähdin kohti opekokouksen tiloja ja opehuonetta. Hymy oli taas jotenkin liuennut pois. Kävelin kyllä ihan reippaasti opehuoneeseen ja tulostin itselleni työjärjestyksen. Mutta fiilis oli, ettei tehnyt mieli sanoa mitään. Menin muiden opettajien pariin ja lähinnä kuuntelin keskusteluja ympärilläni. Yksi tilanteeni tietävistä kysyi, että joko menee paremmin. Vastasin, että jonkin verran paremmin. Sen jälkeen olin seinäpaperia ja vain seurasin muiden keskusteluja. Hymähtelin ja taisin hymyilläkin hetkittäisesti, mutta se tuntui teennäiseltä. Nauraminen tuntuu tekonaurulta. Tai väärältä.

Lopulta opelauma lähti vaeltamaan kohti opettajankokousta. Istuin lähimpien työkavereiden kanssa samaan pöytään. Työparini moikkasi ja loi minuun pitkän kysyvän katseen keskustellessaan toisen työkaverimme kanssa. Nyökkäsin ja käänsin katseeni pois. Tunsin, miten hän jatkoi tuijottamista. Olin jälleen tapettia. Kuuntelin muiden supinoita ja rehtorin luentoa. En minä ole sellainen. En minä ole tapettia. Jossain kohtaa tuli puhe, että perjantaina kokoontuu kevätjuhlatiimi. Kädet tärisivät. Sanoin työkavereille, että toivon totisesti, etten ole kyseisessä tiimissä. En pysty olemaan siinä tiimissä. En halua olla siinä tiimissä. En näin pian. En nyt perjantaina. Enkä olekaan, se kävi onneksi ilmi.

Opekokouksen lopussa jakaannuimme pienempiin tiimeihin. Tapettia. Taas. Ei tehnyt mieli sanoa mitään tai osallistua. Yleensä seuraan näissä tilanteissa aktiivisesti, hymyilen, katson puhujaa ja pyrin keksimään jotain, millä osallistua keskusteluun. Nyt kuitenkin tuntui siltä, että haluan olla niitä, jotka eivät sano mitään. Niitä, jotka vastaavat vain, jos kysytään. Ajattelin, että minäkin saan välillä olla passiivinen. Jotkut ovat aina, joten miksen minäkin edes joskus.

Ennen oppilaiden saapumista olisi pitänyt löytää lukujärjestyksestä oppitunti, joka sopii sekä minulle että erityisopettajalle. Ei löytynyt. Aikaisemmin olisin lähtenyt heti joustamaan ja muuttamaan tuntejani. Sanonut, että mikä vaan käy. Kaikki käy ja minä mukaudun. Voin muuttaa lukujärjestystä omalta kannaltani huonommaksi ja ei se mitään, kyllä se sopii. Nyt en pystynyt. En ollut ilkeä tai inhottava. Ainakin toivon niin sydämestäni. Mutta en silti pystynyt toteamaan, että ihan miten vaan kaikki käy.

Apulaisrehtori kävi kysymässä, että sainko lomalla nukuttua. Vastasin, että sain. Sen jälkeen vaivuin jälleen tapetiksi ja odotin oppitunnin alkamista.

Oppilaat saapuivat ja tunsin, miten vedän rooliasun päälle. Hymyilinkin kai ihan uskottavan näköisesti. Kyselin kuulumisia ja kerroin omia kuulumisiani. Mutta en tuntenut tekeväni työtä rehellisenä omana itsenäni vaan nimenomaan roolin kautta. Puuhailtiin kaikkea mukavaa ja käytiin läpi lomakuulumisia. Näennäisesti ihan tavallinen ensimmäinen koulupäivä, siis.

Ruokailussa eräs koulunkäyntiavustaja istui kanssani samassa pöydässä ja ryhtyi kyselemään kuulumisia. "Näytät jotenkin surulliselta." Kerroin, että toipuminen on kai vielä jotenkin kesken.

Työpari sanoi, etten ole oma itseni. En niin.

Keskustelin lyhyesti hommansa hoitamatta jättäneen opettajan kanssa nokkahuiluhankinnoista. Kykenin olemaan ihan asiallinen ja katsomaan silmiin.

Tuntuu, että olen saanut edes osan suojamuuristani rakennettua takaisin. Minua ei itkettänyt. Pystyin puhumaan. Katsomaan silmiin. Pystyin olemaan luokassa ja toimimaan empaattisesti. Mutta suojamuurini tai joku on edelleen heiveröinen. Kivimuurin sijasta ympärilläni on läpinäkyvä pehmeä muovisuojus, joka ei oikein pidä kasassa eikä suojaa. Huumorintajuni on jossain määrin kadoksissa ja mukautumiskykyni ja joustamishaluni loistavat poissaolollaan. Mutta en tunne enää olevani vereslihalla tai täysin haavoittuvainen. Tämä on siis ehdottomasti muutos parempaan, kaikesta huolimatta. Toivon, että jo tämän viikon aikana löytäisin rentouden ja huumorini takaisin ja pystyisin suhtautumaan asioihin taas niin kuin olen tottunut niihin suhtautumaan - joustavasti, ymmärtäväisesti, vitsin kautta.

sydän lyö.

Avasin tänään sunnuntaina työsähköpostin ensimmäistä kertaa joulukuun 22. päivän jälkeen. Sydämeni löi kovempaa. Ihan tavallisia maileja. Seassa oli posti rehtorilta: kevään kehityskeskusteluajat. Sydämen lyönnit tuntuivat selvästi. Pump. Pump. Jotenkin arvasin, että minun kehityskeskusteluaikani on ihan pian. Ei ehkä ihan heti, mutta pian. Ja niin se onkin. Vielä tässä tammikuun aikana.

Yritin äsken nukkua päiväunia. Työ pyöri mielessä. Eilen tuntui ensimmäistä kertaa, että ehkä on .. tuntuu vähän hankalalta kirjoittaa se.. Että ehkä on ihan kiva mennä töihin. Että ehkä jollain tasolla on kiva nähdä työkavereita. En tarkoita, että olisin ajatellut sen olevan tyhmää tai ärsyttävää tai inhottavaa. Vaan lähinnä jännittävää ja aika pelottavaa.

Suoraan sanottuna kyllä ensimmäisenä tänä aamuna, kun kävelin kirpeässä pakkassäässä autolle hakemaan koirien ruokasäkkiä, mietin että moneltakohan olisi "järkevää" mennä töihin. Yleensä olen aina ensimmäisten joukossa työpaikalla. Istun opehuoneessa hörppimässä aamukahvia ja syömässä aamupalaa. Mutta miten huomenna? Haluanko istua opettajanhuoneessa, jos ei tunnukaan siltä, että olen valmis nauramaan ja.. ja kertomaan joululomastani? Mitä voisin kertoa? Että olin ulkomailla ja kotikotona. Sen minä voisin kertoa. Mutta oikeasti joululomasta itselleni päällimmäisenä mieleen jäi, että yritin toipua.. ja ehkä toivuinkin? Ja se, että olen kirjoittanut tästä kaikesta. Olen puhunut kaikkien niiden kanssa, jotka suostuvat kuuntelemaan. Hiljaiset hetket olen ajattelemalla yrittänyt tehdä kaikkeen taas järjestystä ja rakentaa suojamuuriani takaisin. Että olen tajunnut, etteivät muut ehkä tajua minua. Heille tilanne ei näyttäydy yhtään niin kovana paikkana kuin millaisena minä sen koin. Että jollain tasolla olen pahoillani siitä, että otin sen niin raskaasti.

En pystynyt äsken nukahtamaan. Hengitystä salpasi ja sydämeni löi liian lujaa. Ajattelin, että mitä sanoisin kehityskeskustelussa. Haluaisin ehkä sanoa, että olen oppinut tästä. Ensi kerralla toimin varmaankin toisin. Tunnen itseäni nyt paremmin. Jaksamisellani on rajat. Ehkä ensi kerralla tunnistan rajani ennen kuin menen niiden yli.

(Toivottavasti ensi kertaa ei koskaan tule.)

Haluaisin ehkä sanoa, että olen miettinyt tätä kaikkea paljon. Ja että olen ymmärtänyt, ettei tämän olisi ollut välttämätöntä olla näin raskasta. Ja etten tiedä, miksi tämä juuri nyt oli juuri minulle näin raskasta. Ehkä jossain toisessa hetkessä se ei olisi ollut. Ehkä jonain muuna hetkenä olisin nähnyt huumorin tämän kaiken takana. Olisin osannut kääntää vitsiksi.

Juttelin eilen ystävä L:n kanssa puhelimessa. Hän kyseli jaksamistani ja fiiliksiä alkavan lukukauden osalta. En suoraan sanottuna oikein osannut sanoa mitään. Ja jossain määrin tuntui ahdistavalta, kun L ihan hyvää hyvyyttään puhkui ja pullisteli omia suunnitelmiaan. "Ei mulla paljon oo suunnitelmia tehty, mut kuviksessa me aiotaan.." "...ja äikässä sanaluokat..." Teki mieli ottaa puhelin pois korvalta. Mutta enhän minä niin tehnyt. Kuuntelin kiltisti, koska ei se ole missään määrin L:n vika, ettei minulla ihan oikeasti ole mitään käsitystä siitä, mitä alkavalla viikolla tai tämän kuun aikana aion oppilaiden kanssa tehdä. Eihän minulla ole edes lukujärjestystä.. Elämä järjestyy kyllä ja kuuden vuoden rutiinilla pystyn tekemään työni ilman lukujärjestystä ja suunnitelmiakin. Mutta silti se ahdistaa. Aiemmin suunnitelmia on ollut ainakin jonkin verran valmiina. Ja ainakin se lukujärjestys.

Huomenna aamulla pääsen näkemään, miten lähimmät työkaverit reagoivat minuun. Ehkä eivät mitenkään? Todennäköisesti jännitän turhaan ja työkaverit suhtautuvat minuun kuin mitään ei olisi tapahtunut. Suuri osa väestä kyllä tietää, että olen kahlannut sumussa, sillä olen ollut fiilisten suhteen esimerkiksi facebookissa hyvinkin avoin. Olen kertonut useaan kertaan, että yritän kasailla itseäni. En ole syyllistänyt ketään enkä kertonut sen tarkemmin, mistä kaikki johtuu.

Sydän pumppaa edelleen kovempaa kuin olisi tarpeen. Ulkona on vielä valoisaa, joten taidan lähteä pakkassäähän koirien kanssa. Huomenna tiedän kaikesta (ja itsestäni) taas enemmän.

1,5 viikkoa lomaa takana

Käväisin viiden päivän päälepolomalla Roomassa kavereiden kanssa. Vuosi vaihtui Beirut-henkisessä paukkeessa ja loukkaantuneita oli uutisten perusteella runsaat 500 juhlinnan jäljiltä. Kuolleitakin taisi olla muutama.

Pää on saanut levätä. Olen saanut nauraa ja olla liikenteessä. Tosin faktaa on, että edelleen töihin palaaminen jännittää ja edelleen työt palaavat nopeasti mieleen, kun liike ja nauru hiljenevät. Puhuimme joulukuustani Roomassa moneen otteeseen. Tuntui, että olisin voinut puhua enemmänkin. Ystävä L ei oikein osannut suhtautua asiaan mitenkään ja sanoikin tilanteen olevan hänelle aivan vieras eikä hänellä ole mitään ratkaisuehdotuksia. Jollain tasolla se hieman hämmensi. Ehkä jopa satutti. L on aina ollut se, jolla on joku ehdotus. Toisaalta olen ajan kuluessa huomannut, ettei L ole kaikkitietävä ja ikuisia totuuksia kertova ylijumala. Hänkin on vain ihminen ja hänen kommenttinsa ovat ajoittain hyvin vahvasti vastoin sitä, mikä lopulta osoittautuu faktaksi. Hän ei muun muassa uskonut, että selviän erosta tai että ero ylipäätään oli hyvä ratkaisu. Ja vasta nyt, Roomassa, L totesi, että ero M:sta oli varmaankin oikea ratkaisu. Nyt vasta? No, parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan..

Tänään kävin istumassa viitisen tuntia ystävä N:n kanssa. Höpöttelimme niitä näitä ja välillä koukkasimme puimaan tilannettani. Sitten nauroimme taas muuta ja kohta jälleen puraisimme pienen palaa käsiteltäväksi. Hetken aikaa itkettikin. Olin odottanut N:n kanssa keskustelua oikeastaan koko loman alun ajan. En saanut häneltäkään mitään ratkaisun avaimia, mutta hänen suhtautumisensa asiaan oli jotenkin luonnollinen ja ymmärtävä. Hän kehotti pariinkin kertaan hakemaan sairaslomaa, jos siltä yhtään tuntuu. Hän pyysi kertomaan, mitä kuuluu, kun palaan töihin. Hän kuunteli. Ehkä tärkeintä oli, että hän tosiaankin kuunteli. Ei edes yrittänyt keksiä mitään käytännön ratkaisuja - eihän sellaisia varmaan oikeasti ole olemassakaan. L ehdotti nukkumista. Ei se huono ehdotus ole, mutta se kuulosti siltä, ettei L oikeasti ymmärrä tilannettani alkuunkaan. N ei ehdottanut mitään, mutta tuntui ymmärtävän. Kyseli. Ei keskeyttänyt. Ei vaihtanut puheenaihetta, jos halusin puhua.

En enää tiedä, miten tulen käyttäytymään, kun palaan töihin. En osaa sanoa, olenko edelleen väsynyt tai hajalla. L sanoi, ettei ehkä pidä analysoida liikaa tai vatvoa tunteessa. En tiedä. Minun pääni sanoo, että tästä asiasta on pakko puhua ja tätä asiaa on pakko miettiä. Haluaisin edelleen puhua tästä ja kirjoittaa tästä. Enkä jotenkin voi uskoa, että tunteeni on virheellinen tai henkisen tasapainoni määrää vähentävä.

Näen nyt jo jossain määrin sen, miksi L ei oikein ymmärrä tilannettani. Onhan se kai jotenkin ihan ylimitoitettua, että yksien joulujuhlien takia olin/olen näin heikoilla. "Mutta eikö kaikki opettajat oo stressaantuneita joululomalla ja ne ei edes oo järjestäneet yksin joulujuhlia? Eikö sulla oo paljon enemmän syytä olla väsynyt?" kysyi N. Onhan se totta. Työkaverini ottivat loman ilolla ja tarpeellisena vastaan, vaikkeivät järjestäneetkään juhlia. Miksen siis voisi olla ihan ymmärrettävästi heitä väsyneempi? Toisaalta. Koulussammekin on opettajia, jotka ovat erinäisten juhlien pääjärjestelyvastuussa joka vuosi. Silti he eivät vietä päänhajoamissairaslomia. Toisaalta, he tietävät, mitä on tulossa. Heillä on rutiini ja ennen kaikkea he tosiaan tietävät, mitä on tulossa.

Näin Roomassa unta, että testasin henkistä kestävyyttäni. Näin unta, että istuin opettajanhuoneessa työkaverini kanssa. Olin jo paljon rennompi kuin ennen lomaa. Mutta en edelleenkään ollut oma itseni. Katselin pöydän pintaa ja puhuin hiljaisella äänellä. Ehkä tässä vielä viikon kestävän loman aikana pääni palapeli tulee jälleen kuntoon.