sydän lyö.

Avasin tänään sunnuntaina työsähköpostin ensimmäistä kertaa joulukuun 22. päivän jälkeen. Sydämeni löi kovempaa. Ihan tavallisia maileja. Seassa oli posti rehtorilta: kevään kehityskeskusteluajat. Sydämen lyönnit tuntuivat selvästi. Pump. Pump. Jotenkin arvasin, että minun kehityskeskusteluaikani on ihan pian. Ei ehkä ihan heti, mutta pian. Ja niin se onkin. Vielä tässä tammikuun aikana.

Yritin äsken nukkua päiväunia. Työ pyöri mielessä. Eilen tuntui ensimmäistä kertaa, että ehkä on .. tuntuu vähän hankalalta kirjoittaa se.. Että ehkä on ihan kiva mennä töihin. Että ehkä jollain tasolla on kiva nähdä työkavereita. En tarkoita, että olisin ajatellut sen olevan tyhmää tai ärsyttävää tai inhottavaa. Vaan lähinnä jännittävää ja aika pelottavaa.

Suoraan sanottuna kyllä ensimmäisenä tänä aamuna, kun kävelin kirpeässä pakkassäässä autolle hakemaan koirien ruokasäkkiä, mietin että moneltakohan olisi "järkevää" mennä töihin. Yleensä olen aina ensimmäisten joukossa työpaikalla. Istun opehuoneessa hörppimässä aamukahvia ja syömässä aamupalaa. Mutta miten huomenna? Haluanko istua opettajanhuoneessa, jos ei tunnukaan siltä, että olen valmis nauramaan ja.. ja kertomaan joululomastani? Mitä voisin kertoa? Että olin ulkomailla ja kotikotona. Sen minä voisin kertoa. Mutta oikeasti joululomasta itselleni päällimmäisenä mieleen jäi, että yritin toipua.. ja ehkä toivuinkin? Ja se, että olen kirjoittanut tästä kaikesta. Olen puhunut kaikkien niiden kanssa, jotka suostuvat kuuntelemaan. Hiljaiset hetket olen ajattelemalla yrittänyt tehdä kaikkeen taas järjestystä ja rakentaa suojamuuriani takaisin. Että olen tajunnut, etteivät muut ehkä tajua minua. Heille tilanne ei näyttäydy yhtään niin kovana paikkana kuin millaisena minä sen koin. Että jollain tasolla olen pahoillani siitä, että otin sen niin raskaasti.

En pystynyt äsken nukahtamaan. Hengitystä salpasi ja sydämeni löi liian lujaa. Ajattelin, että mitä sanoisin kehityskeskustelussa. Haluaisin ehkä sanoa, että olen oppinut tästä. Ensi kerralla toimin varmaankin toisin. Tunnen itseäni nyt paremmin. Jaksamisellani on rajat. Ehkä ensi kerralla tunnistan rajani ennen kuin menen niiden yli.

(Toivottavasti ensi kertaa ei koskaan tule.)

Haluaisin ehkä sanoa, että olen miettinyt tätä kaikkea paljon. Ja että olen ymmärtänyt, ettei tämän olisi ollut välttämätöntä olla näin raskasta. Ja etten tiedä, miksi tämä juuri nyt oli juuri minulle näin raskasta. Ehkä jossain toisessa hetkessä se ei olisi ollut. Ehkä jonain muuna hetkenä olisin nähnyt huumorin tämän kaiken takana. Olisin osannut kääntää vitsiksi.

Juttelin eilen ystävä L:n kanssa puhelimessa. Hän kyseli jaksamistani ja fiiliksiä alkavan lukukauden osalta. En suoraan sanottuna oikein osannut sanoa mitään. Ja jossain määrin tuntui ahdistavalta, kun L ihan hyvää hyvyyttään puhkui ja pullisteli omia suunnitelmiaan. "Ei mulla paljon oo suunnitelmia tehty, mut kuviksessa me aiotaan.." "...ja äikässä sanaluokat..." Teki mieli ottaa puhelin pois korvalta. Mutta enhän minä niin tehnyt. Kuuntelin kiltisti, koska ei se ole missään määrin L:n vika, ettei minulla ihan oikeasti ole mitään käsitystä siitä, mitä alkavalla viikolla tai tämän kuun aikana aion oppilaiden kanssa tehdä. Eihän minulla ole edes lukujärjestystä.. Elämä järjestyy kyllä ja kuuden vuoden rutiinilla pystyn tekemään työni ilman lukujärjestystä ja suunnitelmiakin. Mutta silti se ahdistaa. Aiemmin suunnitelmia on ollut ainakin jonkin verran valmiina. Ja ainakin se lukujärjestys.

Huomenna aamulla pääsen näkemään, miten lähimmät työkaverit reagoivat minuun. Ehkä eivät mitenkään? Todennäköisesti jännitän turhaan ja työkaverit suhtautuvat minuun kuin mitään ei olisi tapahtunut. Suuri osa väestä kyllä tietää, että olen kahlannut sumussa, sillä olen ollut fiilisten suhteen esimerkiksi facebookissa hyvinkin avoin. Olen kertonut useaan kertaan, että yritän kasailla itseäni. En ole syyllistänyt ketään enkä kertonut sen tarkemmin, mistä kaikki johtuu.

Sydän pumppaa edelleen kovempaa kuin olisi tarpeen. Ulkona on vielä valoisaa, joten taidan lähteä pakkassäähän koirien kanssa. Huomenna tiedän kaikesta (ja itsestäni) taas enemmän.