joo.

Oppilashuoltoryhmä hymisi yksimielisenä: "Jotain on tehtävä. Oppilashan on ihan kaaoksessa." Kai minäkin hymisin. Tehtävä on. Pakko. Silti tuntuu siltä, että tässähän hymistään ja kaiken rikkomiseen riittää se, että äiti sanoo ei. "Ei tutkimuksia." Se olisi siinä sitten. Sanoisikohan vielä, että "emme muuta sittenkään mihinkään", niin saattaisin vähän repiä peliverkkareitani. Ei minua ole koulutettu pitämään kuin lastentarhassa muksua, joka sotkee koko luokan toiminnan. En minä ole sen lapsen äiti enkä edes haluaisi olla.

Laskin eilen nukkumaan käydessäni lampaiden sijasta oppilaita, jotka luokallani kaipaisivat jonkinlaista apua. Kymmenen. Kahdestakymmenestäneljästä kymmenen. Ei edes erityisluokassa ole yleensä noin montaa oppilasta.

Tänään töissä oli joukkotappelu. Lapset vetivät kukkulan kuningas -leikin niin ylikierroksille, että asiaa oli setvimässä neljä aikuista. Jouduin ottamaan käyttöön kaiken auktoriteettini, kun karjuin lapsia pysymään paikoillaan. Tilanne saattoi olla aika hurja, sillä ilma tihkui adrenaliinia ja nyrkkitappelumieltä. Niinpä minä äänen ja avoimien käsien avulla häädin omat poikani luokkaan ja äänen avulla käskytin kaikki paikalleen. Poistuin luokasta ja ilmeisesti huudostani kuulsi läpi, että nyt kannattaa totella. Kaikki istuivat paikoillaan.

Tunti siihen meni. Yksi tytöistä itki hylätyksi tulemista. Siihen ei meinannut enää kärsivällisyys riittää. Kaikki olivat hiirenhiljaa ja pyysivät puheenvuoroa viittaamalla - kerrankin.

Kukkulan kuningas -leikistä tuli kertaheitolla jälki-istunnon arvoinen leikki. Täysin kiellettyjen listalla. Ja nyt luulen, että oppilaatkin ymmärtävät syyn tähän päätökseen.

ääh.

Miksi hitossa pitää tulla tälläsiä itkuhetkiä. L oli kärtsännyt mut varareksille tästä asiasta, kun vähän niin kuin sivulauseessa annoin siihen kärtsäämiseen luvan. Varareksi laukkasi koko päivän mun perässä ja viimein iltapäivästä nappasi puhutteluunsa. "Miten menee?" Plääh. Ihan hirveetä nieleskelyä ja itsensä kasailua. Yhden lauseen sain asiasta sanottua. Onneksi sillä hetkellä oppilas koputti ovelle, sain hetken hengittää ja huomaavaisesti pomo vaihtoikin heti aiheen töissä jaksamiseen. Kaksi oppilasta lisää poistuu muutamaksi viikoksi pienryhmätyöskentelyyn ja tuntuu siltä, että saan tukea niin paljon kuin kukaan ikinä voi saada.

Miten ihmeessä pystyn vastaamaan äidin puheluun, kun hän ehkä tänään tai huomenna ilmoittaa ohutneulanäytteen tulokset? Minun pitäisi olla jo kasassa.

Mutta en ole.

ajatus kiertoradalla.

Onneksi uni tuli viime yönä. Olin järjettömän väsynyt. En ehkä uninen, mutta pohjattoman väsynyt. Kysyin M:ltä, että ymmärtääkö hän etten ole vihainen. En vain jaksa. "Mä tiedän. Mä tunnen sut." Itketti. "Jos en tuntisi, luulisin että olet vihainen. Mutta mä tunnen sut." Onneksi tunteekin. Musta ei nyt jotenkin olisi näyttelemään kotona. Töissä maskin pitäminen vielä onnistuu. Nostan kasvoilleni jotain hymyn tapaista ja katson silmiin. Kotona en enää jaksa. Katson ohi kasvoista.

Välillä pystyn ajattelemaan muutakin. Mutta hyvin nopeasti asia palaa mieleen. Ajatukset kiertävät kehää. Mietin ihan hetken työasioita. Sitten: syöpä. Äiti. Työasiat. Mitä ruuaksi tänään? Syöpä. Äiti. Nukuttaa. Äiti.

Ajatukset ovat päässeet nyt sikäli valloilleen, että pohdin tulevaa lähtökohdasta "entä jos". Entä jos iskä jää yksin? Ei hän pärjää. Äiti ja isä ovat yksikkö. Lapsenlapset. Kohtuuton ajatus, ettei ... ettei olisi mummia. Ok, tuo ajatus oli vaikea pistää kirjoitettuun muotoon. Joulu? Äiti sen tekee. Ei ole joulua ilman äitiä. Ja miten minun muka olisi tarkoitus pärjätä yksin? Turvaan niin kovin monessa asiassa äidin mielipiteeseen, tukeen ja turvaan. 26 vuotta, enkä silti halua ryhtyä huolehtimaan kokonaan itsestäni. Tarvitsen vielä äitiä.

Olkaa niin hyvät ja peruuttakaa tämä sairaus.

en jaksa.

Aamu alkoi isommassa väsymyksessä kuin ehkä ikinä. Naama turvoksissa yritin pitää itseni kasassa. Töihin vaan, vaikka en millään kykenisi. 8:10 viisi minuuttia ennen oppilaiden saapumista ystävä L tuli halaamaan. Se oli ensimmäinen kurkistus reunan yli. Olin varma etten selviä.

Muksut tulivat. Suustani tuli puhetta. Sain itseni jotenkin haltuun. Mutta koko päivä on mennyt reunalla. Välillä tulee aalto, joka heilauttaa kohti reunaa. Syöpä. Ei voi olla. Kasaan itseni. Nieleskelen ja tuijotan lattiaa, etteivät vastaantulijat huomaisi. Vältän L:n katsetta etten sortuisi. Hetki tyyntä ja sitten taas aalto. Syöpä. Ei voi olla. Kasaan itseni.

Olin varmasti kohtuuton lapsia kohtaan tänään. En jaksanut ymmärtää tai hyväksyä. Sain eteeni paheksuvia ja pahastuneita katseita. Vaan enpä voi selittääkään. Jokainen ajatuskin aiheen pukemisesta sanoiksi aiheuttaa kuristavan tunteen.

"Selvisit elossa", L sanoi päivän päätteeksi.
Minä en vastannut. En pystynyt, koska olisin alkanut itkeä. Puhutaan vaan työasioista. Puhutaan vaan työasioista. Ja onneksi puhuttiinkin. Kotimatka kului kotiovelle pääsyä odotellessa. Sitten on lupa hajota.

Hajoan.

päätä särkee.

Ei tästä itkemisestä tule millään loppua. Miten ihmeessä huomenna kestän töissä? Naama turvoksissa ja valmiina sortumaan pienestäkin. Haluaisin olla kotona äidin luona. Haluaisin ensi yönä istua hiljaa ja ihan salaa olohuoneessa kuuntelemassa, pystyykö äiti nukkumaan. Jos ei pysty, haluaisin tietää. Haluaisin näyttää, että minä jaksan. Haluaisin osan hänen taakastaan. Minä voin ottaa masentavat ajatukset, jos äiti hoitaa ruumiillisen työn. Saisinko? Mistä voisin pyytää lupaa? Haluaisin itselleni sen taakan. Siinä on ihan tarpeeksi, että saa itsensä fyysisesti terveeksi. Enkö minä voisi saada sen ahdistuspuolen kantaakseni? Lupaan kantaa kaiken sen, jos äitini ei tarvitse. Lupaan pelätä äitini puolesta tervehtymisen jälkeen vuosittaisia tarkastuksia. Lupaan valvoa ensi yön ja sitä seuraavan, jos se saisi äidin nukkumaan rauhallista unta. Miten ihmeessä voin nukkua, kun aivan varmasti uskon ja tiedän, että kotona ei nukuta rauhallisesti?

Päätä särkee.

VOI VITTU

haista paska. haista paska. HAISTA VITTU SAATANA PASKA. Miten vitun epäreilua. Oon saanu jo ihan tarpeeks. Oon nähny jo kuolemaan aivan tarpeeks. Ketä saa vetää turpiin?

"No mitä sinä?" ok rupes vähän pelottaa
"Ootko yksin kotona?" ok tässä kohtaa olin jo ihan paskana
"Missä M on?" älä
"Ois ikäviä uutisia." ei. eikä. iskä kuollut? sano. älä sano. eikä.
"Rintasyöpä." ihan vitun riittävästi ollut tätä jo. pitää vittu näppinne irti mun äitistä. viekää ne vitun syöpäsolut helvettiin. mulle riitti. tule tänne ja tuu mulle aukoo. mä en jaksa. haista vittu.

elämä koettelee.

Miten tuntuukin kasaantuvan tähän tammikuuhun asioita, jotka pistävät pohtimaan vakavia.. Ensin isän veljen kuolema ja nyt koulumme oppilaan kohdalle osui isän menetys onnettomuudessa ja samassa rytäkässä isoveli sai niin vakavia vammoja, ettei luultavasti tule toipumaan, jos selviää edes elossa. Koko koulun tunnelma on ollut pari viimeistä päivää vaisu. Tai alakuloinen. Tai ehkä se olen vain minä.

Tieto tapahtumasta levisi tietenkin kulovalkean tavoin muutamassa tunnissa lähes jokaisen oppilaan korviin. Ja vaikka opettajien olettamus oli, että läheisensä menettänyt oppilas palaa kouluun vasta hamassa tulevaisuudessa, saapui hän kouluun jo tänään. Ja mitä tekeekään osa oppilaista? Ilkkuvat. Höhöttävät. Kertovat, miten ovat nähneet onnettomuuden paikanpäällä. Kuvailevat kuvottavia yksityiskohtia. Mykistyneen järkyttyneenä mieleen tulee vain, että missäköhän kohtaa tuonkin lapsen kasvatus on mennyt todella pahasti metsään. Jos peruskouluikäiseltä lapselta puuttuu niinkin pahasti empatiakyky, ettei hän osaa tälläisessä tilanteessa hillitä suutaan, niin miten ihmeessä hän ikinä kykenisi tuntemaan empatiaa eläimiä, kärsiviä, vanhuksia, kiusattuja tai ketään heikompaansa kohtaan? Sairasta.

Tietysti on mahdollista ajatella myös, etteivät lapset yksinkertaisesti tiedä, miten tilanteeseen suhtautuisivat ja valitsevat siksi täysin käsittämättömän tavan toimia. Ja niinhän minun kai opettajana pitää yrittää ajatella. Minun tehtäväni on opettaa lapsia suhtautumaan oikein ja osoittamaan empatiaa. Vai onko se minun tehtäväni? Toki ainakin osittain, mutta voi hyvä jumala jos vastuu on yksin minun. Jos en saa kodeilta mitään tukea tämän asian opettamisessa, niin odotan kauhulla sitä hetkeä, kun lapsista kasvaa aikuisia. Minä en ikävä kyllä mitenkään kykene yksin tuota taitoa lapsille opettamaan. Jos vanhemmat kaatavat vastuun pelkän koulun niskaan, he tekevät itselleenkin karhunpalveluksen. Miten he ikinä kuvittelevat vanhuksina saavansa keneltäkään mitään tukea, jos lapset ovat kotona oppineet ajattelemaan vain omaa napaansa..

Paljoon uskon kykeneväni, mutta kaikkeen en sentään minäkään pysty.

..Maan korvessa kulkevi lapsosen tie..

Niin se pikkuveli oli kuulemma sellollaan kappelissa soittanut.

Ja miehet olivat peittäneet haudan.

Puhelu loputtua äidin kuvaus hautajaisista sai itkemään. Mitenköhän olisin ikinä selvinnyt, jos olisin ollut mukana.

Puristava tunne on nytkin niin suuri.

itkua.

Viimeiset lomapäivät ennen töihin palaamista kuluivat Lahdessa kotikotona löhöillen. M oli harrastuksissaan Vierumäellä, joten minä löllin äidin ja isän seurassa. Kävinpä moikkaamassa pitkästä aikaa lapsuudenkaveria, joka on taas pieniinpäin. Huhtikuussa laskettu aika ja nyt taaperoiässä oleva esikoinen mitä hurmaavin pikkumies.

Äiti iski perjantaina käteen Reko ja Tina Lundanin kirjoittaman kirjan Viikkoja, kuukausia. Se peilaa kirjailijoiden elämää vakavan sairauden kanssa. "Ootko lukenu?" "En oo." "Lue."

Ja minähän luin. Perjantai-iltana oli vaikeaa suostua M:n pyyntöön sammuttaa valot, kun kirja vei sivu sivulta kohti väistämätöntä lopputulosta. Aivokasvain on pahanlaatuinen ja sen kanssa on vain opittava olemaan. Miten sen kanssa muka voi oppia olemaan? Ei asiaa ainakaan mitä nähtävimmin koko kirjan kertomuksen aikana hyväksytä. Vihaa, katkeruutta, surua, ahdistusta... Kirja osui kyllä niin vahvasti omiin kokemuksiin ja tähän hetkeen, että sekä perjantai että lauantai päättyi yli laidan lyöviin itkun ja surun nyyhkäyksiin. Perjantaina itkin ensimmäistä kertaa isäni veljen kuolemaa. Hän oli varmasti käynyt läpi juuri kirjan kuvaamia tunnelmia viimeisten kahden kuukauden aikana. Lauantaina surin sekä veljeä että omaa elämääni. Lundanit kuvaavat sairauden kanssa elämistä niin kovin tutulla tavalla. Vasta silloin yöllä havahduin siihen tosiasiaan, että olen itsekin käynyt läpi syöpään kuolevan kanssa elämisen. Viidesluokkalaisena saatu koira sairastui parhaassa iässään sairauteen, joka todettiin haimasyöväksi (eli samaksi johon setäni kuoli) aivan liian myöhään. Koira oli jo joutunut kärsimään hirveitä tuskia ehkä tarpeettomankin paljon.

Kirjassa perheen arki muuttuu pikkuhiljaa yhä käsittämättömämmäksi. Aviomiehen vessaan raahaaminen, pukeminen ja kortisonitablettien syöttäminen muuttuu päivittäiseksi. Oksentelua, kaatuilua, epilepsiakohtauksia.. Kaikki ne ovat sitä ihan tavallista elämää, jota kirjan henkilöt (ja Lundanit?) elivät. Kauheista asioista tulee luonnollinen osa arkea ja objektiivisuus asioiden järkyttyvyyteen katoaa.

Samalla tavalla minäkin muistan piikittäneeni morfiinia, laittaneeni koiran tippaan, siivonneeni oksennuksia, syöttänyt epilepsialääkkeitä, siivonnut epilepsiakohtausta seuranneita sotkuja, raportoinut eläinlääkärille morfiinimääristä - yksityiskohtaisista tiedoista, joita seitsemäntoistavuotiaan ei pitänyt mitenkään tietää, kantanut koiran ulos aurinkoon viltin päälle seuraamaan makuuasennosta perheensä elämää, katsellut miten ystäväni hiipuu pois.. Loputtomasti toimintoja, joista tuli osa elämää. Ja se ahdistus. Olisin tehnyt mitä tahansa, että olisin hetkeksi päässyt pakoon kärsimyksen seuraamisesta aiheutuvaa ahdistusta. Vihasin koiraa. Rakastin sitä. Surin. Olin vihainen. Suljin lopulta koiralta pääsyn huoneeseeni, jossa sen sänky oli, koska en enää jaksanut. En jaksanut sitä hiljaista kynsien raapinaa lattiaa vasten, kun se etsi tuskatonta asentoa. En jaksanut kärsivää läähätystä. Vihasin itseäni sen takia. Edelleen pelkään, että tein väärin. Minun olisi pitänyt jaksaa kumartua silittämään kärsivää. Mutta voimani loppuivat kesken. Lopulta kuolema oli tavallaan helpotus. Ei enää kärsimystä, tuskaa eikä ahdistusta. Kumpikin osapuoli on vapautunut.

Itkin pitkästä aikaa koirani kohtaloa. Silloin aikoinaan vertasin koiran kuolemaa oman lapsen menetykseen. Jotain sellaista varmasti koinkin, enkä ole ihan varma ymmärsivätkö edes vanhempani, miten ahdistava tuo kokemus oli.

Yöllä kirjan tultua päätökseensä olisin voinut huutaa. Sisällä kihelmöi aivan valtava tunne. Surua. Katkeruutta. Miksi minä? Miksi sen piti sattua minulle? ..ja miten ihmeessä täysin vieras ihminen on pystynytkään elämään niin kokemuksiltaan, tuntemuksiltaan ja ajatuksiltaan omani kaltaista elämää?

Oletko lukenut? Etkö? Lue.

surua, murhetta ja onnen murusia.

Tänään on ollut päivä, jonka aikana fiilikset ovat vähän hajoilleet suuntaan jos toiseenkin. Aamupäivän odotin jännittyneenä illalla koittavaa koirarotuun tutustumista. Vähän ennen lähtöä soitti iskä: "Ikäviä uutisia.." Niin. 22.10. eli vain vähän yli kaksi kuukautta sitten isäni veljelle luvattiin neljästä kuukaudesta kahteen vuoteen elinaikaa. Eipä riittänyt aikaa sitäkään vähää. Tänään klo 13:50 isäni veli lopetti hengittämisen ja uupui pois. Jotenkin käsittämätöntä. En osaa itkemällä surra, koska isän veli oli kuitenkin kaukaisesta asuinpaikastaan johtuen yksi harvimmin näkemiäni sukulaisia. Silti on vaikeaa ymmärtää asian lopullisuutta. Varmaan murheen määrää jotenkin on tasannut myös se tieto, että kuolema on edessä melko pian. Kahden kuukauden ajan ehti totutella ajatukseen.

Ja mitä ihmettä pitäisi sitten tuntea, kun oikeastaan puhkuu iloa, jännitystä ja intoa, koska edessä on ensimmäinen kunnon tapaaminen niiden koirien ja sen kennelin tädin kanssa, josta mitä luultavimmin ensi kesänä noutaa uuden perheenjäsenen. Ja toisaalta ajatukset karkaavat siihen terveyskeskuksen sänkyyn, jossa isän veli juuri veti viimeiset vaivalloiset hengenvetonsa aivan liian aikaisin. Saanko iloita? Saanko höpistä jännittyneenä? Pitäisikö hiljentyä ja murehtia? Muistan pohtineeni tätä samaa silloin, kun läheinen serkkuni yritti riistää hengen itseltään. Mitä pitäisi tuntea? Kuka kertoisi?

"Jatketaan eteenpäin" sanoi isä ja lopetti puhelun. Niin on kai tehtävä.

Ja siksi olenkin niin kovin kovin kovin iloinen, että M suhtautui hienosti koiriin ja koirat M:ään. Sain tietää, että M:n mielestä tummanharmaa koira oli söpöin. Näin M:n rapsuttelevan koiraa rauhallisesti ja lörpöttelevän kenneliin jäljelle jääneelle koiravaaville. Olen aika varma, että M:stä kasvaa vielä hyvä koiranomistaja. Ensi kesänä sen toivottavasti sitten näkee. Maaliskuussa on mitä luultavimmin sen koiran astutus, jonka vaaveista yhden me tuomme osaksi perhettämme.