surua, murhetta ja onnen murusia.

Tänään on ollut päivä, jonka aikana fiilikset ovat vähän hajoilleet suuntaan jos toiseenkin. Aamupäivän odotin jännittyneenä illalla koittavaa koirarotuun tutustumista. Vähän ennen lähtöä soitti iskä: "Ikäviä uutisia.." Niin. 22.10. eli vain vähän yli kaksi kuukautta sitten isäni veljelle luvattiin neljästä kuukaudesta kahteen vuoteen elinaikaa. Eipä riittänyt aikaa sitäkään vähää. Tänään klo 13:50 isäni veli lopetti hengittämisen ja uupui pois. Jotenkin käsittämätöntä. En osaa itkemällä surra, koska isän veli oli kuitenkin kaukaisesta asuinpaikastaan johtuen yksi harvimmin näkemiäni sukulaisia. Silti on vaikeaa ymmärtää asian lopullisuutta. Varmaan murheen määrää jotenkin on tasannut myös se tieto, että kuolema on edessä melko pian. Kahden kuukauden ajan ehti totutella ajatukseen.

Ja mitä ihmettä pitäisi sitten tuntea, kun oikeastaan puhkuu iloa, jännitystä ja intoa, koska edessä on ensimmäinen kunnon tapaaminen niiden koirien ja sen kennelin tädin kanssa, josta mitä luultavimmin ensi kesänä noutaa uuden perheenjäsenen. Ja toisaalta ajatukset karkaavat siihen terveyskeskuksen sänkyyn, jossa isän veli juuri veti viimeiset vaivalloiset hengenvetonsa aivan liian aikaisin. Saanko iloita? Saanko höpistä jännittyneenä? Pitäisikö hiljentyä ja murehtia? Muistan pohtineeni tätä samaa silloin, kun läheinen serkkuni yritti riistää hengen itseltään. Mitä pitäisi tuntea? Kuka kertoisi?

"Jatketaan eteenpäin" sanoi isä ja lopetti puhelun. Niin on kai tehtävä.

Ja siksi olenkin niin kovin kovin kovin iloinen, että M suhtautui hienosti koiriin ja koirat M:ään. Sain tietää, että M:n mielestä tummanharmaa koira oli söpöin. Näin M:n rapsuttelevan koiraa rauhallisesti ja lörpöttelevän kenneliin jäljelle jääneelle koiravaaville. Olen aika varma, että M:stä kasvaa vielä hyvä koiranomistaja. Ensi kesänä sen toivottavasti sitten näkee. Maaliskuussa on mitä luultavimmin sen koiran astutus, jonka vaaveista yhden me tuomme osaksi perhettämme.