Miten tuntuukin kasaantuvan tähän tammikuuhun asioita, jotka pistävät pohtimaan vakavia.. Ensin isän veljen kuolema ja nyt koulumme oppilaan kohdalle osui isän menetys onnettomuudessa ja samassa rytäkässä isoveli sai niin vakavia vammoja, ettei luultavasti tule toipumaan, jos selviää edes elossa. Koko koulun tunnelma on ollut pari viimeistä päivää vaisu. Tai alakuloinen. Tai ehkä se olen vain minä.
Tieto tapahtumasta levisi tietenkin kulovalkean tavoin muutamassa tunnissa lähes jokaisen oppilaan korviin. Ja vaikka opettajien olettamus oli, että läheisensä menettänyt oppilas palaa kouluun vasta hamassa tulevaisuudessa, saapui hän kouluun jo tänään. Ja mitä tekeekään osa oppilaista? Ilkkuvat. Höhöttävät. Kertovat, miten ovat nähneet onnettomuuden paikanpäällä. Kuvailevat kuvottavia yksityiskohtia. Mykistyneen järkyttyneenä mieleen tulee vain, että missäköhän kohtaa tuonkin lapsen kasvatus on mennyt todella pahasti metsään. Jos peruskouluikäiseltä lapselta puuttuu niinkin pahasti empatiakyky, ettei hän osaa tälläisessä tilanteessa hillitä suutaan, niin miten ihmeessä hän ikinä kykenisi tuntemaan empatiaa eläimiä, kärsiviä, vanhuksia, kiusattuja tai ketään heikompaansa kohtaan? Sairasta.
Tietysti on mahdollista ajatella myös, etteivät lapset yksinkertaisesti tiedä, miten tilanteeseen suhtautuisivat ja valitsevat siksi täysin käsittämättömän tavan toimia. Ja niinhän minun kai opettajana pitää yrittää ajatella. Minun tehtäväni on opettaa lapsia suhtautumaan oikein ja osoittamaan empatiaa. Vai onko se minun tehtäväni? Toki ainakin osittain, mutta voi hyvä jumala jos vastuu on yksin minun. Jos en saa kodeilta mitään tukea tämän asian opettamisessa, niin odotan kauhulla sitä hetkeä, kun lapsista kasvaa aikuisia. Minä en ikävä kyllä mitenkään kykene yksin tuota taitoa lapsille opettamaan. Jos vanhemmat kaatavat vastuun pelkän koulun niskaan, he tekevät itselleenkin karhunpalveluksen. Miten he ikinä kuvittelevat vanhuksina saavansa keneltäkään mitään tukea, jos lapset ovat kotona oppineet ajattelemaan vain omaa napaansa..
Paljoon uskon kykeneväni, mutta kaikkeen en sentään minäkään pysty.
Tieto tapahtumasta levisi tietenkin kulovalkean tavoin muutamassa tunnissa lähes jokaisen oppilaan korviin. Ja vaikka opettajien olettamus oli, että läheisensä menettänyt oppilas palaa kouluun vasta hamassa tulevaisuudessa, saapui hän kouluun jo tänään. Ja mitä tekeekään osa oppilaista? Ilkkuvat. Höhöttävät. Kertovat, miten ovat nähneet onnettomuuden paikanpäällä. Kuvailevat kuvottavia yksityiskohtia. Mykistyneen järkyttyneenä mieleen tulee vain, että missäköhän kohtaa tuonkin lapsen kasvatus on mennyt todella pahasti metsään. Jos peruskouluikäiseltä lapselta puuttuu niinkin pahasti empatiakyky, ettei hän osaa tälläisessä tilanteessa hillitä suutaan, niin miten ihmeessä hän ikinä kykenisi tuntemaan empatiaa eläimiä, kärsiviä, vanhuksia, kiusattuja tai ketään heikompaansa kohtaan? Sairasta.
Tietysti on mahdollista ajatella myös, etteivät lapset yksinkertaisesti tiedä, miten tilanteeseen suhtautuisivat ja valitsevat siksi täysin käsittämättömän tavan toimia. Ja niinhän minun kai opettajana pitää yrittää ajatella. Minun tehtäväni on opettaa lapsia suhtautumaan oikein ja osoittamaan empatiaa. Vai onko se minun tehtäväni? Toki ainakin osittain, mutta voi hyvä jumala jos vastuu on yksin minun. Jos en saa kodeilta mitään tukea tämän asian opettamisessa, niin odotan kauhulla sitä hetkeä, kun lapsista kasvaa aikuisia. Minä en ikävä kyllä mitenkään kykene yksin tuota taitoa lapsille opettamaan. Jos vanhemmat kaatavat vastuun pelkän koulun niskaan, he tekevät itselleenkin karhunpalveluksen. Miten he ikinä kuvittelevat vanhuksina saavansa keneltäkään mitään tukea, jos lapset ovat kotona oppineet ajattelemaan vain omaa napaansa..
Paljoon uskon kykeneväni, mutta kaikkeen en sentään minäkään pysty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti