Viimeiset lomapäivät ennen töihin palaamista kuluivat Lahdessa kotikotona löhöillen. M oli harrastuksissaan Vierumäellä, joten minä löllin äidin ja isän seurassa. Kävinpä moikkaamassa pitkästä aikaa lapsuudenkaveria, joka on taas pieniinpäin. Huhtikuussa laskettu aika ja nyt taaperoiässä oleva esikoinen mitä hurmaavin pikkumies.
Äiti iski perjantaina käteen Reko ja Tina Lundanin kirjoittaman kirjan Viikkoja, kuukausia. Se peilaa kirjailijoiden elämää vakavan sairauden kanssa. "Ootko lukenu?" "En oo." "Lue."
Ja minähän luin. Perjantai-iltana oli vaikeaa suostua M:n pyyntöön sammuttaa valot, kun kirja vei sivu sivulta kohti väistämätöntä lopputulosta. Aivokasvain on pahanlaatuinen ja sen kanssa on vain opittava olemaan. Miten sen kanssa muka voi oppia olemaan? Ei asiaa ainakaan mitä nähtävimmin koko kirjan kertomuksen aikana hyväksytä. Vihaa, katkeruutta, surua, ahdistusta... Kirja osui kyllä niin vahvasti omiin kokemuksiin ja tähän hetkeen, että sekä perjantai että lauantai päättyi yli laidan lyöviin itkun ja surun nyyhkäyksiin. Perjantaina itkin ensimmäistä kertaa isäni veljen kuolemaa. Hän oli varmasti käynyt läpi juuri kirjan kuvaamia tunnelmia viimeisten kahden kuukauden aikana. Lauantaina surin sekä veljeä että omaa elämääni. Lundanit kuvaavat sairauden kanssa elämistä niin kovin tutulla tavalla. Vasta silloin yöllä havahduin siihen tosiasiaan, että olen itsekin käynyt läpi syöpään kuolevan kanssa elämisen. Viidesluokkalaisena saatu koira sairastui parhaassa iässään sairauteen, joka todettiin haimasyöväksi (eli samaksi johon setäni kuoli) aivan liian myöhään. Koira oli jo joutunut kärsimään hirveitä tuskia ehkä tarpeettomankin paljon.
Kirjassa perheen arki muuttuu pikkuhiljaa yhä käsittämättömämmäksi. Aviomiehen vessaan raahaaminen, pukeminen ja kortisonitablettien syöttäminen muuttuu päivittäiseksi. Oksentelua, kaatuilua, epilepsiakohtauksia.. Kaikki ne ovat sitä ihan tavallista elämää, jota kirjan henkilöt (ja Lundanit?) elivät. Kauheista asioista tulee luonnollinen osa arkea ja objektiivisuus asioiden järkyttyvyyteen katoaa.
Samalla tavalla minäkin muistan piikittäneeni morfiinia, laittaneeni koiran tippaan, siivonneeni oksennuksia, syöttänyt epilepsialääkkeitä, siivonnut epilepsiakohtausta seuranneita sotkuja, raportoinut eläinlääkärille morfiinimääristä - yksityiskohtaisista tiedoista, joita seitsemäntoistavuotiaan ei pitänyt mitenkään tietää, kantanut koiran ulos aurinkoon viltin päälle seuraamaan makuuasennosta perheensä elämää, katsellut miten ystäväni hiipuu pois.. Loputtomasti toimintoja, joista tuli osa elämää. Ja se ahdistus. Olisin tehnyt mitä tahansa, että olisin hetkeksi päässyt pakoon kärsimyksen seuraamisesta aiheutuvaa ahdistusta. Vihasin koiraa. Rakastin sitä. Surin. Olin vihainen. Suljin lopulta koiralta pääsyn huoneeseeni, jossa sen sänky oli, koska en enää jaksanut. En jaksanut sitä hiljaista kynsien raapinaa lattiaa vasten, kun se etsi tuskatonta asentoa. En jaksanut kärsivää läähätystä. Vihasin itseäni sen takia. Edelleen pelkään, että tein väärin. Minun olisi pitänyt jaksaa kumartua silittämään kärsivää. Mutta voimani loppuivat kesken. Lopulta kuolema oli tavallaan helpotus. Ei enää kärsimystä, tuskaa eikä ahdistusta. Kumpikin osapuoli on vapautunut.
Itkin pitkästä aikaa koirani kohtaloa. Silloin aikoinaan vertasin koiran kuolemaa oman lapsen menetykseen. Jotain sellaista varmasti koinkin, enkä ole ihan varma ymmärsivätkö edes vanhempani, miten ahdistava tuo kokemus oli.
Yöllä kirjan tultua päätökseensä olisin voinut huutaa. Sisällä kihelmöi aivan valtava tunne. Surua. Katkeruutta. Miksi minä? Miksi sen piti sattua minulle? ..ja miten ihmeessä täysin vieras ihminen on pystynytkään elämään niin kokemuksiltaan, tuntemuksiltaan ja ajatuksiltaan omani kaltaista elämää?
Oletko lukenut? Etkö? Lue.
Äiti iski perjantaina käteen Reko ja Tina Lundanin kirjoittaman kirjan Viikkoja, kuukausia. Se peilaa kirjailijoiden elämää vakavan sairauden kanssa. "Ootko lukenu?" "En oo." "Lue."
Ja minähän luin. Perjantai-iltana oli vaikeaa suostua M:n pyyntöön sammuttaa valot, kun kirja vei sivu sivulta kohti väistämätöntä lopputulosta. Aivokasvain on pahanlaatuinen ja sen kanssa on vain opittava olemaan. Miten sen kanssa muka voi oppia olemaan? Ei asiaa ainakaan mitä nähtävimmin koko kirjan kertomuksen aikana hyväksytä. Vihaa, katkeruutta, surua, ahdistusta... Kirja osui kyllä niin vahvasti omiin kokemuksiin ja tähän hetkeen, että sekä perjantai että lauantai päättyi yli laidan lyöviin itkun ja surun nyyhkäyksiin. Perjantaina itkin ensimmäistä kertaa isäni veljen kuolemaa. Hän oli varmasti käynyt läpi juuri kirjan kuvaamia tunnelmia viimeisten kahden kuukauden aikana. Lauantaina surin sekä veljeä että omaa elämääni. Lundanit kuvaavat sairauden kanssa elämistä niin kovin tutulla tavalla. Vasta silloin yöllä havahduin siihen tosiasiaan, että olen itsekin käynyt läpi syöpään kuolevan kanssa elämisen. Viidesluokkalaisena saatu koira sairastui parhaassa iässään sairauteen, joka todettiin haimasyöväksi (eli samaksi johon setäni kuoli) aivan liian myöhään. Koira oli jo joutunut kärsimään hirveitä tuskia ehkä tarpeettomankin paljon.
Kirjassa perheen arki muuttuu pikkuhiljaa yhä käsittämättömämmäksi. Aviomiehen vessaan raahaaminen, pukeminen ja kortisonitablettien syöttäminen muuttuu päivittäiseksi. Oksentelua, kaatuilua, epilepsiakohtauksia.. Kaikki ne ovat sitä ihan tavallista elämää, jota kirjan henkilöt (ja Lundanit?) elivät. Kauheista asioista tulee luonnollinen osa arkea ja objektiivisuus asioiden järkyttyvyyteen katoaa.
Samalla tavalla minäkin muistan piikittäneeni morfiinia, laittaneeni koiran tippaan, siivonneeni oksennuksia, syöttänyt epilepsialääkkeitä, siivonnut epilepsiakohtausta seuranneita sotkuja, raportoinut eläinlääkärille morfiinimääristä - yksityiskohtaisista tiedoista, joita seitsemäntoistavuotiaan ei pitänyt mitenkään tietää, kantanut koiran ulos aurinkoon viltin päälle seuraamaan makuuasennosta perheensä elämää, katsellut miten ystäväni hiipuu pois.. Loputtomasti toimintoja, joista tuli osa elämää. Ja se ahdistus. Olisin tehnyt mitä tahansa, että olisin hetkeksi päässyt pakoon kärsimyksen seuraamisesta aiheutuvaa ahdistusta. Vihasin koiraa. Rakastin sitä. Surin. Olin vihainen. Suljin lopulta koiralta pääsyn huoneeseeni, jossa sen sänky oli, koska en enää jaksanut. En jaksanut sitä hiljaista kynsien raapinaa lattiaa vasten, kun se etsi tuskatonta asentoa. En jaksanut kärsivää läähätystä. Vihasin itseäni sen takia. Edelleen pelkään, että tein väärin. Minun olisi pitänyt jaksaa kumartua silittämään kärsivää. Mutta voimani loppuivat kesken. Lopulta kuolema oli tavallaan helpotus. Ei enää kärsimystä, tuskaa eikä ahdistusta. Kumpikin osapuoli on vapautunut.
Itkin pitkästä aikaa koirani kohtaloa. Silloin aikoinaan vertasin koiran kuolemaa oman lapsen menetykseen. Jotain sellaista varmasti koinkin, enkä ole ihan varma ymmärsivätkö edes vanhempani, miten ahdistava tuo kokemus oli.
Yöllä kirjan tultua päätökseensä olisin voinut huutaa. Sisällä kihelmöi aivan valtava tunne. Surua. Katkeruutta. Miksi minä? Miksi sen piti sattua minulle? ..ja miten ihmeessä täysin vieras ihminen on pystynytkään elämään niin kokemuksiltaan, tuntemuksiltaan ja ajatuksiltaan omani kaltaista elämää?
Oletko lukenut? Etkö? Lue.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti