jau jou jee jihuu

"Moi! Ni tota halusitsä antaa sun yhteystiedot ja jotain juttuu sun koulutustaustasta vähä, et voisit sitten saada niitä sijaisuuksia?"

"No tota! Jes! Tietty voin! Hei hienoa! Kiitti!"

Ja niin tämä hemuli sai nimensä koulutussihteerille tai jollekin muulle sellaiselle, joka tietää paljon sijaisuuksista ja ohjaa tyyppejä tekemään sijaisuuksia ja sen sellaista. Kannattaa löpistä omista asioistaan suuntaan, toiseen jos kolmanteenkin. Sillä tavalla luodaan yhteyksiä, hyvät ihmiset. Niin se toimii. Minä nuolaisen hivenen sinun pakaroitasi ja hymyilen kauniisti ja sanon 'kiitos' ja 'olkaa hyvä' ja 'oi miten upeaa!' ja muita sellaisia. Ja sitten sinä teet mielihyvin minulle vähän palveluksia. Nyt on sitten luotu alustavia yhteyksiä Espoon kouluihmisiin ja Lahdessa nyt on jo valmiiksikin tuttuja rehtoreita. Ja tietenkin, TIETENKIN, minä käytän yhteyksiäni niin monipuolisesti hyväkseni kuin vain osaan.

Voi miten hurjan mukavalta tuntuukaan vaihteeksi ajatus lasten kanssa työskentelemisestä. Kassatätinä huomaan kiinnittäväni lapsiin erityistä huomiota. Jututan ja höpisen ja hymyilen ja koitan tutustua. Etenkin sellaisiin nuoriin lapsiin. Sanoinkin tuolle yhteystietojen kyselijälle, että tekisin mielummin töitä alemmilla luokilla. Toki voin työskennellä myös yläluokilla, mutta.. Jos saan valita, otan pienet lapset. (Huom, koitan opetella eroon 'yläaste' ja 'ala-aste' -termeistä. Yläluokat ja alaluokat ovat kai ne Oikeat Termit.)

Soitin äitille aiemmin tänään ja iloitsin viikon päästä alkavasta lomasta. "Sä hemuli hankit kuitenkin itselles duunia lomas ajaksi.." äiti-hemuli naureskeli. Kolmisen tuntia myöhemmin soitin taas: "Äiskäääää! Mä sain ehkä sijaisuusduuneja mun lomaks!!" "Mitä minä sanoin.." äiti-hemuli tokaisi hymyä äänessään ja onnitteli luoduista yhteyksistä :) Ja oikeassahan tuo on. On kovin vaikeaa lomailla. Jotenkin. Tai siis jos joku tarjoaa töitä, niin en osaa oikein sanoa "Ei." Enkä tällä kertaa oikeastaan halunnutkaan sanoa.

Ainiin, runoni julkaistiin myös netissä. Täytyypä singota itsensä netin syövereihin etsimään runoa, joka yllätys yllätys käsittelee työn ja lomailun tärkeyttä. Molemmat ovat tärkeitä, tietää hemuli, eikä silti muista aina lomailla.

Päivän loppufiilinki: ++++.

fiiliksiä

Töihin lähdössä. En osaa mitenkään nukkua, kun tiedän, että aamulla (?) pitäisi herätä tiettyyn aikaan töihin. Viime yönä heräilin seitsemästä eteenpäin kerran tunnissa, vaikka herätyskello soitti vasta yhdeltätoista. Rasittavaa sellainen. Oletuksena kun on aina, että nukun pommiin. Tästä syystä nukun kevyttä koiranunta. Onneksi sentään nukuin riittävän monta tuntia kevyesti, ettei nyt tunnu kovin rasittavalta lähteä töihin.

Parina viimepäivänä mielen on vallannut koti-ikävä. Pitäisi päästä Lahteen vanhempia ja pikkuveljiä ja koiraa moikkaamaan. Onneksi töitä on enää viikko jäljellä. Sen jälkeen suuntaan kyllä kulkuni oitis kotikotiin ja nautin täyden jääkaapin antimista pari päivää.

Mjaa.. Töihin olisi mentävä. Työparina tänään merimiesmäisesti kiroileva eläkeikäinen. Urfhhh tästä tulee kiireinen päivä.

kirottua

Eilen sain vihdoin ja viimein uusimman Potterin käsiini. Sitten ilta vilahti ohi ilman, että pääsin ollenkaan aloittamaan luku-urakkaa. Ilmeisesti aivoja kuitenkin jännitti kovasti tuo uusi opus, sillä vietin viime yön karjuen hurjana "AVADA KEDAVRA!" Joku paha seurasi minua unessa ja koitti tappaa. Minä ja muut hyvikset koitimme selviytyä ja voittaa pahan. Unessa oli murenevia muumioita, ilmastointikäytäviä, marsun kokoisia otuksia, jotka vilistivät hyvisten puolella ja paljon paljon jännitystä. Kaikeksi onneksi uni ei kuitenkaan ollut painajainen. Pieni vinksahdus aivoille oli kuitenkin käynyt, sillä avada kedavra -kirous ei tappanut pahiksia, vaan kidutti heitä. Enkä minä millään muistanut kirouksen vastakirousta. (Ei ihme, eihän tuohon ole vastakirousta.) Tästä syystä karjuin kiduttuville pahiksille: "LEPO!" Mutta ei se lopettanut kirousta.

Nyt sormet syyhyävät päästä tuon järkäleen kimppuun, joten Potter, täältä tullaan.

selviytymistarina

Selvisin elossa eilisestä. Siinäpä se, tiiviissä paketissa. Hirveä olo. Ei henkistä krapulaa silti, ihme kyllä. Ehkä tämä siksi, että fyysinen krapula oli niin hirveä. Kuvottaa ajatuskin oluesta, boolista, punaviinistä ja niin edespäin.

Väsyttää.

Miten ihmeessä homma karkasi niin teinimäisesti käsistä? Illan mielikuvat katkeavat kuin seinään. Boolimansikat, kiroan teidät syvinpään helvettiin.

Huomenna saan käsiini uuden Potterin. Tulipa kerrankin avattua sanainen arkku oikeassa kohtaa, sillä näin pian julkistamisen jälkeen saan käsiini jo kerran luetun kirjan, joten säästän puhdasta rahaa.

voi tätä elämää

Voi voi ja ai ai. Homma karkasi ihan täysin käsistä. Lauantaina pidettiin hauskaa Lahden kaverin kanssa. Silloin hanska oli täynnä hommaa eli homma hanskassa. Eilen? Ai oliko eilen homma hoidossa ja sitä rataa? No ei ollut. Tiedättekö sen Discoveryn ohjelman Myth Busters? Siinä rikotaan /yritetään rikkoa myyttejä. Lähdinpä minäkin siis rohkein mielin rikkomaan erästä myyttiä. "Boolin mansikat sisältävät paljon alkoholia ja niitä syömällä voi tulla humalaan." Sellainen myytti. Syömällä mukamas humalaan. Ei voi uskoa. Myytti rikotaan. Tai yritetään rikkoa. Oksennushan siitä lopulta tuli. Ja niin mahtava humala hetkessä, etten voi uskoa. En ole ikinä ikinä koskaan milloinkaan oksentanut humalassa. Nyt sen tein. M:n työkaverin kämpän lattialle. Hienoa, hyvä minä. Työkaveri oli onneksi yksi niitä Älyttömän Kivoja Ihmisiä, joka kuulemma olisi ottanut minut tyttöystäväkseen, ellen olisi varattu. Mukava mies. Kohtelias ja muutenkin hyvätapainen.

Krapulasta koitan selvitä hengissä. Tai sitten kuolla tähän mielellään nopeasti. Voi elämä.

kohtuutta ja muuta

Olen onnistunut. Kauan siihen vaadittiinkin. Alle viisitoistavuotiaasta lähes 25-vuotiaaksi. Kymmenen vuotta. Niin on todistettu vääräksi, että vanhan koiran uudet temput olisivat utopiaa. Sillä onhan se täysin uusi temppu hemulille, että hän osaa ottaa kohtuudella, nauttii illasta, pitää hauskaa ja herää seuraavana aamuna täysin ilman ajatustakaan mistään krapulasta. Ei morkkista. Ei mitään. Hyvä olo ainoastaan hyvin menneestä illasta. Eikä siinä vielä kaikki. Ilta ei siis ollut mikään "lähdetään yksille olusille" -tyyppinen, vaan roikuimme baarissa iltakymmenestä aamuun asti. Vasta kuuden aikoihin pääsin omaan sänkyyn köllimään. Ja silti kykenin malttamaan mieleni. Eikä oikeastaan tarvinnut edes mitenkään tieten tahtoen malttaa mieltä, vaan kohtuus pysyi hanskassa ihan huomaamatta. Olen ylpeä itsestäni. Tästä alkaa Aikuisen Naisen elämä. ;)

Peukalo meni eilen rikki. Viskottiin frisbeetä M:n kanssa, kuten niin monena iltana tänä kesänä. Ja sitten muks. Peukalo turposi ja on tällä hetkellä sininen. M sanoi, että siinä on kuolio. Tippuu pois, turha kapine. hihi Ehkä selviän kuitenkin elossa. Tosin kassatäteily on mahdollisesti vähän hankalaa, kun peukalo tuntuu puudutetulta turpealta möhkäleeltä.

Huomenna saankin vieraan Lahdesta. Kaveri, jonka kanssa olemme puhuneet jo pari vuotta siitä, miten baaritamme joskus Helsingissä. Ystäväni vain on sen verran arka (en pysty kyllä ihan täydellisesti soveltamaan tuota sanaa kyseiseen henkilöön), ettei hän ole uskaltautunut matkustamaan Helsinkiin saati, että lähtisi baariin pääkaupungissa. "Siellä on vaarallista. Saa turpiinsa." No pöh, sanon minä. Ennemmin Lahdessa turpiinsa saa kuin täällä. Kovasti huvittaa sekin ystävän ajatus, että Helsinki on täynnä julkkiksia. Että niitä vain jatkuvasti vaeltelee kaikkialla ja koko ajan. Sama ajatus oli Kiteeltä kotoisin olleella tutullani Lahdesta. "Siellä niitä julkkiksia kävelee kaduilla Lahdessa! Ootko sie nähny, hemuli?! Julkkiksia! Voutilainen! Ahonen! Vaikka ketä!" Hehehe, itse en jotenkin osaa suhtautua niin suurella antaumuksella JULKKIKSIIN. Ihmisiä nekin on. Ja työpaikalla ei oikein ehdi jäädä ihmettelemään jokaista jonkin juorulehden palstalta bongattua pientä tai suurempaa julkkua, joka ostaa jugurttia ja banaanin.

työtä työtä

Väsyttää. Työpäivä oli rasittava ja väsyttävä. Eilen lötköiltiin työkaverin kanssa niin pahasti, että pomo tuli rähisemään tekemättömistä töistä. Aiheesta tuo rähisi, ei siinä mitään. Ja olin itsestäni kovin ylpeä, kun osasin ottaa palautteen hyvin vastaan. Tosin ensimmäinen reaktio oli kimittävä ja hätääntynyt: "Mitä mitä mutku mutku ei oo mun syy!" Sittemmin sanoin pomolle, että olisin voinut tehdä hommat eilen paremmin. Ja ihan hyvillä mielin pomo tänään huikkasi moro lähtiessään töistä. Hyvä pomo tuollainen. Kitisee vain kun on aihetta, eikä sillonkaan jää märehtimään.

Eilen oli töissä huvittava välikohtaus päivää piristämässä. Ehkä korkeintaan viisitoistavuotias poika kaverinsa kanssa osti limua ja nokkeluuksissaan poika keksi lukea nimeni nimilapusta. Ja vielä nokkelampana hän kysyi minulta: "Mitä kuuluu, hemuli?" (Hemulin tilalle tietenkin oma nimeni.) "Eipä kummempia. Mitäs sinulle, asiakas?" Poika vetäisi äijäilmeen kasvoilleen, ja sanoi: "Se nimi on Niko.. Sulle." Kommentoin vielä jotain, että asiakkaillakin voisi olla nimilaput, niin voisi heitä puhutella nimellä. Poika kai vähän hämmentyi puheliaisuudestani, mutta jollain tasolla olin kai vaikutuksen tehnyt, kun poika poistuessaan kysyi kaveriltaan: "Hei Kalle, mitä mieltä sä olit tosta mun iskuyrityksestä?!" EHHAHAHHAHAHAH. Ihana. Onneksi ketään ei seissyt jonossa, koska repesin nauramaan pojan poistuttua. Ei tainnut poika ehkä ihan tajuta, että meillä oli ikäeroa noin 10 vuotta. Eikä siinä ikäerossa kai yleisellä tasolla mitään, mutta jotenkin vain kaavoihini kangistuneena ja mistään mitään tajuamattomana noin 15v. kolli tuntuu liian nuorelta.

julkistamistilaisuus

Se julkistamistilaisuus meni jotenkin näin.

Hemuli alasti vessassa. Puhelin soi. Hemuli juoksee vastaamaan ja kiirehtii takaisin vessaan, koska M nukkuu vielä.

Hemulin Äiti: "Moi, en kai herättäny?"
Hemuli: "Et.. (minua, M:n luultavasti)"
HÄ: "Nyt se runo on julkaistu. Tuhansien painos. Sellaista ei jokainen saakaan ensimmäiselle julkaistulle runolleen."
H: "Heheh. Joo ai niin on päässyt käymään."
HÄ: "Joo-o! Ostanko sinullekin tämän kirjasen?"
H: "No osta vaan."
HÄ: "No ei tässä sitten muuta! Sää on kaunis ja sukulaisia riittää. Pikkuveljesi asuu jossain koululla ja me maatalon pihassa. Kukko herätti aamulla. Hauskaa työpäivää, me jatketaan LOMAILUA!"

Voin vain kuvitella, miten tyyriinä tyllerönä äitini kulkee kirjanen käsissään ja julistaa ilosanomaa Kielellisesti Lahjakkaan Tyttärensä (tm) runosta. Halleluja.

Haha, onhan se oikeasti mukava tuottaa iloa vanhemmilleen. Siellä ne sauhuavat pitkin Savoa. Ja tuntenevat suuuurta ylpeyttä meistä kakaroistaan. Yksi julkaisee runonsa (ilman mainintaa runon tekijän nimestä;), toinen on solisti ja Suuri Taiteilija, kolmas on sellainen käsistään taitava monitoimimies, jota kiinnostaa studiotekniikka ja sitä kautta videoiden ja äänen editointi.

umph

Kesätyö alkaa pikkuhiljaa tuntua rasittavalta. En enää jaksaisi millään raahautua töihin. Vain 4,5 tuntia tänään, ja silti se tuntuu pitkältä ajalta. Tänään työparina jälleen kiroileva merimiesrouva. Saa nähdä joudunko taas komentamaan sitä punahiuksista rottamaista pikkujätkää, joka luulen olevansa kylän kuningas, jolla on kylän suurin kypärä ja letku letkeä. Pistän sen housut tutisemaan, jos vielä jatkaa rasittavaa käyttäytymistään.

Eilen (tai tänään) käytiin kahden jälkeen yöllä katsastamassa yhtä Helsingin baareista. Itse olisin vanhana ja väsyneenä ja kaavoihini kangistuneena ollut ihan valmis jäämään kotiin, kun lähtö viivästyi noinkin myöhäiselle, mutta maltoinpas pitää suuni kerrankin kiinni. M ja M:n kaveri S seuranani käytiin tuhoamassa iltaoluet. Katselin poikien biljardimatsailua. M vain on niin suunnattoman ylivoimainen, ettei S:llä ollut mitään mahdollisuuksia.

En oikein tiedä mitä tunnen. Välillä ahdistaa oleminen ja eläminen M:n kanssa. Tai ei niinkään M:n kanssa, vaan itseni kanssa. Jos M on hetkenkin vakava tai jotenkin sellainen, että naisenvaistoni suorastaan kirkuu hälytysmerkkiä, niin olen henkisesti hajalla. Naisenvaisto on sellainen kapistus, josta voisin haluta eroon. Naisenvaistoni hälyttää mitä ihmeellisimmistä asioista ja se tekee elämästäni jotenkin epävarmaa ja epäluotettavaa. En uskalla luottaa siihen, että M oikeasti OIKEASTI viihtyisi kanssani. Rasittavaa sellainen. Enkä tietenkään voi uskoa M:n vakuuttelua siitä, että hän viihtyy kanssani. "Ne ovat vain sanoja. Ei voi uskoa." Loogista päättelyä, eikö?

puuuuh

Pitkä päivä. Hirveä kiire, vaikkei oikeasti ollut mitään tekemistä. Työparini.. Oh, työparini. UHRAUTUVA työntekijä. Se on jokseenkin rasittavaa. Nainen, joka kiroilee kuin merimies ja ikää on jotain eläkeiän ja melkein-eläkeiän välillä. Töihin tullessa odottelin jo sitä perinteistä lausahdusta. Sain kuitenkin odottaa iltaan asti. Vasta silloin hän tokaisi sen tutun. "Tulin tänne jo PUOLI tuntia ennen työajan alkua. On se jumalauta perkele, jos pomo huomenna valittaa. Mutta vittu valittakoon. Siinähän perkele valittaa. Töitä olen tehnyt niin että lihaksia särkee, vittu." Hämmentävää, eikö totta. Ylitse vuotava marttyyrius yhdistettynä kiroiluun. Siinä on sitä jotain, perkele. Hän tuo töihin ruokaa kotoaan. Tarjoaa muille työntekijöille lämpimän makkarakeiton ja salaatin. Hän tuo lattianpesuvälineitä, jotka muut (vittu perkele) jättävät likaisina lojumaan pitkin lattioita. Roskiin meni. Hyvä lattialuuttu. (Perkele.) Se marttyyrius on lähes humoristisuuden puolelle menevää. Tosin rajansa kaikella. Alkaa pikkuhiljaa rasittaa se, kun tuntuu siltä, ettei mikään minun tekemäni ole juuri mitään. Tulen ajoissa töihin, mutta en sentään puoli tuntia aikaisemmin. Teen sen, mitä täytyy, enkä näe mitään järkeä tehdä ilmaisiksi sen enempää. Jos palkasta sovitaan, niin mikä jottei. Pesen vaikka hammasharjalla myymälän lattian. JOS hinnasta sovitaan.

Tänään komensin lapsiasiakasta kuin oppilasta. Möykkäsin ja rähisin. Lapsi ramppasi kaupassa ehkä noin 15 kertaa tänään. Ajattelin vetäistä tiukan linjan päälle. Tiedän ulkonäöltä hänen äitinsä, ja taidan kysyä häneltä pojan ikää. Jos sitä ei ole vaadittavat 15 vuotta, niin siihen loppuu pojan hedelmäpelitouhu. Ja jos jatkuu tuo sama mekkalointi ja häiriköinti ja minun ja asiakkaiden pilkkaaminen, niin järjestän porttikiellon. Ei tiedä poika, ettei kannata tätä muurahaispesää ihan loputtomasti sohia.

Ja sitten asiasta hiirenloukkuun. Janne kuvasi lähes täydellisesti "O tempora, o mores" -pätkässään sen tavan elää ja olla, johon minä pyrin. Ei ihmisiin voi lähtökohtaisesti suhtautua negatiivisilla ajatuksilla varustettuna. Eihän? Uutta ihmistä suojaa ns. varautumattomuus. Ei negatiivista varausta eikä sen kummemmin positiivistakaan. Neutraalia, tiedättehän? Ihminen saa tilaisuuden itse luoda itselleen varauksen. Inhoan yli kaiken sellaista, että minuun suhtaudutaan negatiivisesti, vaikken ole ehtinyt vielä tehdä tai sanoa mitään. Asiakkaissa kyseiseen ihmismuotoon törmää toisinaan. Tympeää, tympeää, tympeää. Ja minä olen täysin syytön kassatäti. Ja toisaalta. Mikä kumma pistää asiakkaan kuvittelemaan, että minä tarjoaisin hänelle parasta palvelutaitoani ja -halukkuuttani, jos hän kohtelee minua kuin kasaa paskaa. Hoidan työni kunnolla asiakkaan asenteesta huolimatta, mutta hänen on täysin turha toivoa iloista palveluasennetta. Hän on luonut itselleen niin negatiivisen varauksen, että parhaimmillaan pystyn suhtautumaan siihen ainoastaan neutraalisti. En positiivisesti, kuten yleensä pyrin asiakkaisiin suhtautumaan. Reilu peli, minusta.

PIDETÄÄN PELI REILUNA, HEI!

kassatätiyttä vai mitä

Välillä sitä on niin vaikea valita rooliaan. Tänään töissä pariinkin otteeseen jouduin pinnistelemään, ettei opettajaroolini (en uskalla nimittää sitä roolia kasvattajarooliksi, kuulostaa liikaa eläinten kasvatukselta, enkä muutenkaan koe olevani vielä mikään kasvattaja) puske päälle. Asiakaskuntaan kuuluu monia monia nuoria ja lapsia, jotka käyvät keskimäärin pari kertaa päivässä ostoksilla. Tikkareita à 15snt. Lakuja à 20snt. Jäätelöitä. Mehua. Jne jne jne. Ja välillä nämä lapsukaiset eivät malta käyttäytyä niin hyvin kuin tiedän heidän osaavan käyttäytyä. Tänään pari noin viisitoistavuotiasta poikalasta koitti kovasti hoputtaa minua vaihtamaan rahoja pelikoneeseen sopiviksi. Minulla sattui juuri olemaan jokin toinen asia kesken, joten suustani karkasi opettajamaisen tiukahkoon sävyyn: "Maltat kyllä varmasti odottaa." Oli pakko huomauttaa kyseiselle pojalle myös hänen suunnattomasta halustaan hävitä kaikki rahansa (, mikäli tätä pelkoa rikkaan alueen lapsilla on,) RAY:lle. Ja tiedostan kyllä, ettei kassatädin rooliin todellakaan kuulu moisen huomauttaminen, tai muutenkaan asiakkaan komentelu.

Toisella kertaa suusta lipsahti, että "Oletteko huomanneet miten paljon te meluatte?", kun yli kymmenpäinen nuorisolauma saapui futisottelun voittaneiden intoa puhkuen kauppaan möykkäämään. Hyväntahtoisesti nuo mellastivat, mutta äänikynnys ylitti opettajankorvani.

Olen myös huomannut, että minun on kohtalaisen helppoa kieltää peruskouluikäisiä lapsia. Jos kyse olisi aikuisesta, en takuulla kieltäisi häntä viemästä pulloa palautukseen, vaikka kello onkin jo yli kaupan sulkemisajan. Ja mankumisesta huolimatta pysyin tiukasti kannassani. Pulloa ei palautettu, koska kauppa oli suljettu ja minä olin päättänyt, ettei pullokonetta tälle päivälle enää käytetä. Jotenkin vain hämärtyy se, miten lapsia kohtaan täysin vieras palveluammatissa työskentelevä ihminen voi käyttäytyä. Kai kassatätikin voi pyrkiä kasvattamaan (nnnngh tuota sanaa) nuorisoa?

Ja voi, miten tekikään mieli säälivästi taputtaa päälaelle sitä poikaa, joka ehkä noin neljätoistavuotiaan tarmolla halusi ostaa tupakkaa. Jotain sellasta teki mieli täysin hyväntahtoisesti sanoa, että "Ei ei ei.. Kasvata ensin parta ja elä nuoruutta, ja aloita sitten vasta tupakointi, jos sitten vielä koet tarpeelliseksi." Pohdin ennen tupakka-askin viemistä lukijaan, että kuinkahan pitkään kehtaan vedättää ennen kuin kysyn papereita. Jos pyytäisin rahat ja vasta SITTEN kysyisin.. No, en kehdannut kiusata, kun lapsi oli niin jotenkin jännittynyt. Olihan se jännää, varmasti. Ja voi voi VOI sitä lähes teatterikorkeakouluun oikeuttavaa luonneroolisuorituksen laatua ja määrää, kun lapsukainen etsi ja etsi.. Ja ETSI ja etsi vielä henkkareita. Taputuksia joka taskulle. Tiedättehän? Sillä tavalla hämmästyneesti, että "Missäs ne henkkarit nyt onkaan.. Odotas kun etsin.. Mitä ihmettä, missä ne ovat...?" Ja sitten se tuttu tokaisu: "Kun ei just tulleet näköjään mukaan.. Taisivat jäädä kotiin.. Kai sä SILTI voit myydä?" Ja tietysti rohkeimmat toteavat ajokortin unohtuneen autoon, joka on ihan kulman takana, mutta kuitenkin niin kaukana, ettei niitä voi lähteä hakemaan.

Jos minä saisin päättää siitä, miten henkkarittomuudesta/liian nuoresta iästä kassatädin kysyessä ilmoitetaan, se olisi jotain tälläistä: "Minulla ei ole henkkareita/ikää." Kassatäti kun ei tarvitse sitä taskujen taputtelua ja hämmästynyttä ilmettä. Kassatäti tarvitsee vain ja ainoastaan sen tiedon, ettei papereita ole. Häntä ei juurikaan kiinnosta paperittomuuden syyt ja taustat. Ja jos papereita ei ole, on aivan turha odottaa saavansa ostaa tupakkaa/olutta. Ei kukaan järkevä kassatäti myy, jos on ehtinyt kysyä papereita, eikä niitä asiakkaalla ole.

Ja voi sitä vm.87 poikaa, joka tuhisten ja vihaisesti päätään pudistellen kaivoi repustaan paperit oluen ostoa varten. Ilme ja eleet suorastaan läimivät minua vasten kasvoja: "Miten toi KEHTAA kysyä multa paperit?!! Mä oon ollu 18 jo jotain ainaki jotai kolme kuukautta. Onks toi akka SOKEE TAI JOTAI... Perkele.."

huh.

Miten paljon kahviloista ja kahvilaterasseista käyttääkin ylisanoja, se ei voi olla liikaa. Rakastan kahviloita. Rakastan. Tämä jumalaton ihminen pitää kahviloita jumalaisina paikkoina. Ihania. Rakastan. Yksin kahvilassa. Ympärillä ihmisiä vilistämässä kuka minnekin. Jos mieli on huono, kuten tänään aikaisemmin, suosittelen kahvilaa. Cafe latte -jääkahvi ja iltapäivälehti. Ja oma rauha. Voi sitä tunnelmaa. Nautittavaa oleskelua ja vapaapäivä parhaimmillaan. Ei omaa aikaa tuon paremmin voisi käyttää.

Herra Karjulan setä jonotti Citymarketissa minun perässäni. En kyllä sitä ensin edes huomannut, kun niin vain seurailin minun edessäni olevan asiakkaan puuhastelua. Ja sitten tuli minun vuoroni. Ja epähuomiossa kassatäti otti seuraavankin (Herra Karjulan sedän) ostoksia minun ostosteni sekaan kassahihnalta. Huomattuani asian totesin ystävällisesti, etteivät mansikat ole minun ostoksiani. Olin kahvilan jäljiltä kuin äiti aurinkoinen. Herra Karjulan setä sitä vastoin oli kuin pieni tulivuori, joka kitkerästi syöksi sanoja. "En VIITSI MUIDEN ostoksiin puuttua. Siinä välikapulassa lukee SEURAAVA ASIAKAS, joten se ei LIENE MINUN asiani pistää edellisen asiakkaan ostosten perään kyseistä kapulaa. Siinä kun ei lue EDELLINEN asiakas." Voi kun minulle vain on jo jäänyt päälle kassatätiasenne, joten iloisesti hymyillen totesin Karjulan sedälle, että "Onneksi mitään sen suurempaa vahinkoa ei tapahtunut." ja hymyilin aurinkoisesti. Herra Karjula murisi ja oli hyvin myrtyneen näköinen. Hän olisi varmaan innostunut tappelemaan, jos olisin ollut Neiti Karjula. Mutta koska olin ennemminkin Neiti Aurinko, hän ei kaiketi kehdannut avautua huonokäytöksisistä nuorista.

Myöhemmin ajattelin, että olisin vallan mainiosti voinut avautua hymy kasvoillani herra Karjulalle. En nimittäin ymmärrä kuka kehtaa olla tuolla asenteella liikkeellä. Hän huomasi, että kassatäti pistää minun ostosteni sekaan hänen ostoksiaan. Silti hän ei sanonut mitään. Mitä ihmeetä?! Kuka noin tekee? :D hahahahah. Uskomatonta idiotismia. Olisi pitänyt sanoa jotain tuon suuntaista sille sedälle. "Etkö tosiaan voinut sanoa, että nyt menee ostokset sekaisin? Mitä olisit menettänyt, jos olisit pistänyt sen kapulan siihen, kun itse en huomannut, että perässäni on joku jonottamassa?" Jotenkin se kassatätiasenne vain esti avautumasta asiakkaalle. Harmillista, melkein. Olinhan itsekin asiakas sillä hetkellä. Niin sanotusti samalla viivalla siis. Olisi kerrankin ollut tilaisuus valistaa paskamaisesti käyttäytyvää asiakasta. Hemmetti, hyvä tilaisuus meni sivu suun.

No. Saipahan sentään setä nenilleen sen verran, etten lähtenyt mukaan karjulamaiseen nyrpistelyyn. Harmitti vain kassatädin puolesta, joka jäi pyytelemään anteeksi herra Karjulalta. Onneksi kahvituokio oli päivän kruunaava hetki. Simo Salminenkin tupsahti samaan kahvilaan. Ilmeisesti kyseinen kahvila on Salmisen kantapaikka, sillä tämä on jo toinen kerta kun törmään häneen siellä.

M tuiskahti aamulla minulle siitä, että otan käyttööni uuden lasin, vaikka edellinenkin on vielä pöydällä. Sanoin, että "Minähän täällä yleensä tiskaan, joten sen ei pitäisi sinua juuri häiritä?" Keksin ratkaisun pulmaan. M saa joka toinen kerta tiskata ja minä pyrin käyttämään vain yhtä lasia kerrallaan. Reilua, vai kuinka?

äääh

Jotenkin rasittaa M. En tiedä miksi ja miten, mutta rasittaa. Hän ei halua puhua asioista, joista pitäisi puhua. Pitäisi puhua siitä, mitä tehdään kun valmistun alle puolen vuoden päästä. Kerran asiasta mainitsin. "Minua ahdistaa se, mitä tulee tapahtumaan." Hetki hiljaisuutta. "Hyvää yötä." Joo. Justiinsa. Ihanaa. En oikein tiedä pitääkö M minua niin itsestäänselvyytenä, ettei häntä pelota yhtään jos vaikka päättäisinkin vaihtaa maisemaa ilman M:ää ensi jouluna. Kai hän olettaa minun olevan muuttamassa yhteen ja kaikki on kiinni vain M:n mielihalusta. Mutta kun ei asia ole niin. Miten ihmeessä minä voisin olla muuttamassa yhteen ihmisen kanssa, joka on niin epävarma tai epätietoinen tai epähalukas puhumaan asiasta kuin M on. Kysyin eilen M:ltä onko hänestä mukava asua minun kanssani. "On." Ja rutistus. Mutta kun. Minä haluaisin puhua enemmän. Minusta tuntuu, ettei M puhu koskaan juuri mitään. Se olen minä joka puhuu ja höpisee. Ja kun olen sanottavani sanonut, olemme hiljaa.

En tiedä. Kai tästä(kin) pitäisi puhua M:n kanssa. En vain osaa, kun tiedän ettei M halua puhua. BLAH.

seuraton saaressa

Seuraton Seurasaaressa. Sellaiseksi tämä meinaa ihan tuota pikaa heittäytyä. Menen yksin köllimään ja löllimään merenrantaan. Ja se on jumalattoman mukavaa. Rauhallista. Ympärillä satoja muita, mutta ei samalla tavalla kuin Hietsussa. Eilen oltiin sielläkin, enkä voi sanoa arvostavani sitä paikkaa kovinkaan pitkälle. Lasinsiruja. Hirmuisesti ihmisiä ihan vieri vieressä. Radio huutaa. No, kyllä siellä sillä tavalla viihtyy. Ei siinä mitään. Mutta enemmän arvostan Seurasaaren luontoa ja ilmapiiriä. Ei bodattuja ihmisvartaloita, jotka hylkivät muhkumpia ja pehmoisempia ihmisvartaloita. Ei tikkumaisia naisvartaloita, jotka upealla rusketuksellaan ahdistavat painumaan kasaan. Seurasaaressa on ihmisiä ja silti omaa rauhaa. Ja mikäpä sen mukavampaa tällä säällä. Rakastan tätä säätä. Yö on kuuma, mutta sen kestää. Päivä on vielä kuumempi. En tohdi valittaa.

röyh

Syöty on niin että napa rutisee. Santa Fé:n combo kahdelle tai useammalle. Paljon paljon paljon ja lisää pöperöä. Niin paljon kuin jaksaa syödä. Ja jälkkäriksi suklaajäde. Ja voi miten paljon tyttöjen löpinää ja höpinää ja naurua ja pöpinää. Kolme ja puoli tuntia hurhati hetkessä jutellessa tulevaisuudesta, miehistä, elämästä. Mukavaa mukavaa. Ja lämmin kuin mikä.

Töissä meinasi hermo kiristyä, kun jouduin olemaan puoli tuntia pidempään kuin piti. No, huomenna pääsen vastaavasti puoli tuntia aikaisemmin. Ja M:kin tulee kotiin takaisin. Sitä ressua oli kuulemma purrut punkki, mistä syystä M on kuumeillut neljä päivää ja ollut rättipoikki väsynyt. Oli laivalla saanut lääkäriltä antibiootteja. Toivottavasti niillä menee ohi se punkin pöpö.

Vatsaan koskee vieläkin se kahden tunnin ruokailusessio. Hui kamala miten paljon söin. No, eipä ihmekään, kun en ollut sinä päivänä syönyt mitään pientä kakkupalaa lukuun ottamatta. Ja kello oli kuitenkin jo yli kuusi illalla.

Tällä hetkellä väsyttää niin rutkasti, että saa nähdä jaksanko edes kahteentoista asti. Enpä ihan juuri muista milloin olisin viimeksi käynyt ennen yhtä nukkumaan. Tai ennen kahta. Ehkä kerran tai kaksi tänä kesänä. Tänään tajusin myös sen, etten ole nukkunut päiväunia tänne muuttamiseni jälkeen. Kohta 2kk ilman päiväunia. Hui.

mielikuvia

Tämän mielikuvan minä olen luonut Helsingin yhdestä köyhästä asuinalueesta. Nämä ihmiset luovat katsauksen mielikuvaani, jonka olen rakentanut kahden kassatätipäivän aikana.

Mummo, jolla on toppatakki ja baskeri. Ulkona on ~30 asteen helle.
Nainen, jolta puuttuvat hänen oman kertomuksensa mukaan kaikki varpaat.
Mies, joka on juonut (ehkä jo vuosia) rähinäviinaa.
Nainen, jonka ravinto koostuu lähinnä nesteistä.
Vanha mies, joka kertoo minun olevan juuri kuin äitini - vien kaikki hänen rahansa.
Nuorehko poika, joka vie leipäveitsi maksuvälineenä kasan tupakkaa. (Tämä tapaus takasi jännittävän työpäivän, sillä saavuin töihin yhtä matkaa poliisien kanssa.)
Ei lapsia.

Muita hyvin kuvaavia piirteitä:

Pullonpalautuslappuja. Vielä pullonpalautuslappuja. Lisää pullonpalautuslappuja.
Ja loputtomasti Visa Electroneja. Olen jotenkin tottunut ajattelemaan sitä lasten luottokorttina. Asia ei näköjään ole niin.
Likaisia hiuksia ja pesemättömiä vaatteita.
Paljon tatuointeja.
He eivät vaadi palveluasennetta, joten ihmeissäni illan mittaan jätin tervehtimiset vähemmälle, koska aiheutin tervehdyksellä lähinnä hämmennystä.

Tämä mielikuvani on lähes puhtaan vääristynyt. Olen aivan varma siitä. Tuolla asuinalueella asuu varmasti myös lapsiperheitä ja hyvin ansaitsevia ns. "normaalin" kansalaisen mitat täyttäviä suomalaisia ja ulkomaalaisia ihmisiä. Silti olen täysin varma myös siitä jollain tapaa vaikeasti myönnettävästä asiasta, että tuon alueen ihmiset eroavat oman työpaikkani asuinalueen ihmisistä.

Vertailun vuoksi kirjaan tähän vielä listan niistä piirteistä, jotka mielestäni kuvaavat oman työpaikkani kanta-asiakasta.

Tyylikkäät (?) - luultavasti designia - vaatteet. Huiveja. Hattuja. Olkatoppauksia. Pukuja. Kravatteja.
Maksuvälineenä Visa, MasterCard, AmEx tai pankkikortti.
Puheliaita. Tottuneet saamaan henkilökohtaisesti hyvää palvelua ja osaavat vaatia sitä.
Lapsia, joista mielestäni suurin osa sosiaalisiksi ja kohtalaisen kohteliaiksi kasvatettuja.
Och naturligtvis människor som talar svenska.

mukavaa

Mukava päivä. Pikkuisen pelottavaa vieraassa kaupassa kassatätinä - etenkin kun alue, jolla kauppa sijaitsee, on Helsingin ei-niin-rikasta aluetta. Asiakaskunta oli erilainen kuin omassa työpaikassani. Ei uskoisi, mutta näin vain on. Enemmän vanhuksia. Enemmän humalaisia. Enemmän nuorisoa, joka näyttäisi olevan jota kuinkin rappiolla. En edes oikeastaan tajunnut eroa ensin, koska päivä oli hiljaistakin hiljaisempi. Vasta, kun työparini sanoi: "Täällä on hälytyskello. Menen käymään takana, ja jos tähän tulee hörhöjä, niin tuota hälytyskelloa soittamalla saat mut paikalle. Ja tästä menee kutsu suoraan poliisille." Mmmm okei. Rupesi jännittämään. Rauhallinen työpäivä silti. Ei hörhöjä, ainoastaan tavallisia alkoholisteja. Toinen kerta, kun teen töitä muualla kuin omassa työpaikassani. Ja jo toinen kerta, kun minä tiedän enemmän kassatäteilystä kuin vakityötä tekevä työparini. Kummallista. No, jotenkin imartelevaa, mutta kummallista silti.

Ilta kuluikin kotona pyörähtämisen kautta elokuvissa. Batman. Ihan mukava. Seura oli kivaa. Ulkona oli hurjan hurjan lämmintä, vaikka kello oli yli yhdeksän. Tuskaisen kuuma rautatieasemalla. Ulos sieltä. Ulkonakin kuuma kuuma kuuma. Elokuvateatteri sentään oli kylmä kuin jääkaappi. Ja tämän vuoksi elokuva kuluikin itseä haliessa, kun kädet meinasivat jäätyä jälleen kerran. Niin käy elokuvissa aina.

Ulos elokuvista. Lämmintä edelleen. Mitä ihmettä. Kuin ulkomailla olisi. Katumusiikkia. Paljon ihmisiä minihameissa ja shortseissa. Ihmisiä. Kaikkialla. Melua. Jonoja baareihin. Terassit auki. Toisaalta halu jonottaa baariin. Toisaalta hyvä olo sen takia, ettei huomenna takuulla ole krapulaa tai morkkista.

M tulee yöllä kotiin. Kuumetta kuulemma. Ja laivareissu huomenna. Tiedän, että hän lähtee sinne kipeänäkin. Toivottavasti ei siellä sairastuta itseään kovin pahasti lisää. Mukavaa, että M tulee takaisin jo tänä yönä. Ei tarvitse herätä yksin.

Mukava mukava mukava päivä. Tykkään.

pohdintaa

Välillä en pidä itsestäni. Tai siis pidän, mutta toisaalta en. En pidä siitä, miten käyttäydyn ja mitä tunnen. Inhoan sitä, että tunnen M:n menoista jollain tapaa mustasukkaisuutta. Olen kohtalaisen epävarma ihmissuhdeasioissa ja olen sen kyllä kertonutkin joskus M:lle. En ole niin kokenut ja kaiken nähnyt poikaystäväasioissa, että pystyisin vieläkään täysin varmasti luottamaan siihen, että joku aivan varmasti haluaa seurustella juuri minun kanssani. Jos antaisin mielihaluilleni vallan, saattaisi homma karata hanskasta. Minusta tulisi kyttäävä kauhutyttöystävä, joka tarkkailee kenkien asentoa poissaoloni jälkeen. Lähettää yksityisetsivät liikkeelle ja tarkastaa puhelimen. (No ehkä sentään ei ihan noin pahasti karkaisi.)

Kaikeksi onneksi tiedostan itse ajatusteni hölmöyden, joten olen pyrkinyt pääsemään niistä eroon. Ja mielestäni olen onnistunutkin tässä jokseenkin hyvin. En vedä hernettä nenään, kun M on viikon kestävän kesälomansa pois minun luotani. (Itse olin kyseisen ajan töissä.) Kykenen selviämään ajatuksesta, että M lähtee viikonlopuksi mökkeilemään, vaikka itse en pääse mukaan. Ja ilman pohjamutia myöten myllertävää tunnekuohua voin käsitellä sen, että M lähtee mökiltä lähes suoraan työkavereidensa kanssa laivalle.

Jossain taustalla koputtelee takaraivoon silti pieni peikko. Entä jos muutun täysin välinpitämättömäksi M:n suhteen? Entä jos hänen elämänsä tapahtumat eivät liikuta minua enää millään tavalla, jos en koe mustasukkaisuutta? Kokemukseni ihmissuhdeasioissa ovat sen verran kevyitä, etten oikein tiedä mitä minun "pitäisi" tuntea. Miten minun "pitäisi" suhtautua siihen, että M haluaa viettää myös itsenäistä elämää. Toki minäkin haluan. Ja juuri tällä olenkin pyrkinyt perustelemaan omalle tyhmälle itselleni, miksi minun ei pitäisi tuntea mustasukkaisuutta M:n omasta elämästä. Tahdonhan minäkin joskus viettää itsenäistä aikaa Lahden kotikotona tai vaikkapa kavereiden kanssa. Ei M ole menoistani koskaan osoittanut vähäistäkään mustasukkaisuutta. Tai no. Kerran sentään sanoi, kun kerroin pussanneeni erästä poikaa (, joka pussaili siinä sivussa kaikkia läsnäolevia tyttöjä ja poikia), että "Jos vaikka pussailisit vain mua." No, se sopii minulle paremmin kuin hyvin.

Luulisin, että minun on tämän kesän aikana ollut helpompi olla tässä suhteessa, kun olen pyrkinyt aktiivisesti itse vaikuttamaan omiin typeriin ajatuksiini. Eipä niihin kai kukaan muu voisikaan vaikuttaa. M ei sanomisillaan mitenkään voi helpottaa tilannetta. Enkä oikeasti oikeasti edes halua, että hän ryhtyisi viettämään ainoastaan kotielämää minun mielihalujeni vuoksi. Välillä kaipaan M:ltä enemmän huomiota kuin M on valmis antamaan. Asiasta on otettu matsia pari kertaa ja luulen, että pikkuhiljaa pystymme löytämään sen kompromissitilan, joka tyydyttää molempia. Uskon ja toivon niin. Tahtoisin niin kovasti olla itsenäisempi ja vähemmän kiinni M:ssä. Siis hyvässä mielessä itsenäisempi. Ja hyvässä mielessä vähemmän kiinni. Uskon osaavani jo vähän. Hyvä minä. Hyvä minä, koita oppia! Tsemppiä, minä.

Edit: Niin, olenhan minä keksinyt ehkä jotain syytäkin tunteilleni. Nimittäin. Syksyisin ja keväisin kun tapaan M:ää vain viikonloppuisin, olen jotenkin kai totuttautunut siihen, että M on vain minua varten. Toisin sanoen tulen tänne tapaamaan M:ää, en viettämään aikaa yksin. Tämän vuoksi on melko vaikea oppia muuttamaan ajatusmaailmaansa siihen, että nyt kun asun täällä, vietän toisinaan elämääni myös ilman M:ää. Tähän pitää vain oppia. Se on normaalia elämää. Ja tätä normaalia elämää kaukosuhteessa on niin kovin harvoin.

tapahtuu ja sattuu

Mitenpä muutenkaan olisin saanut tietää Lontoon tämänpäiväisestä pommirytinästä kuin irkitse. Niinpä niin. Kuulin asiasta melko pian uutisten levittyä Suomeen. Silti sillä kanavalla, jolla irkkaan, todettiin uutiseen: "wanha". Nopeaa tiedonkulkua. Ja rasittavan rasittavan rasittavan välinpitämätöntä suhtautumista.

Jään mielenkiinnolla seuraamaan, kuinka nopeasti blogistan reagoi päivän tapahtumiin.

möh

Olisi voinut mennä viikonloppuna mökille kaveriporukan kanssa. Vaan luulin, että M on menossa Ruisrockiin. Ja kaverit ovat enemmänkin M:n kavereita, joten otin työvuorot lauantaiksi ja sunnuntaiksi. Nyt M ei menekään ruissiin vaan mökkeilemään. Nyyh. No, saahan sunnuntaivuorosta ihan kiitettävästi rahaa.

M:n kaverit naureskellen kysyivät, että "Päästätkö M:n kuitenkin mökille, vaikket itse tule?" Voin uskoa, että joissain suhteissa menemisen kieltäminen on normaalia. Kyllä minuakin välillä houkuttaisi kieltää, mutta toisaalta.. Jos rehellisiä ollaan, en henkilökohtaisesti arvostaisi kovinkaan pitkälle, jos M kieltäisi minua menemästä johonkin. Tämän vuoksi minäkään en koskaan koskaan ole kieltänyt M:ää menemästä. Joskus kerran pyysin, ettei hän menisi ex-tyttöystävänsä sukujuhliin (, mikä on outo tarina, enkä jaksa sitä nyt kertoa). Ja toki olen pari kertaa hermostunut jostain aamuun asti kestäneestä biletyksestä. Mutta että kieltäisin menemästä.. Siitä tulisi vain riita. Mikä minä olen aikuista ihmistä kieltämään.

Yskä on ruvennut häiritsemään yöunia, joten vihdoin hain yskänlääkettä. Mittamukia ei tietenkään ole, joten ryystän suoraan pullonsuusta. Äänikin on ihmeellisen käheä. Asiakaspalveluhommassa se vaikeuttaa duunia yllättävänkin paljon. Onneksi on hyvä sää ja tuntuu vihdoinkin kesältä. Olkoonkin, että näin kuumalla on koko ajan hiki. Silti tämä tuntuu enemmän sellaiselta kesältä, joita kesät (tietenkin) olivat lapsuusvuosina. Ei sellainen alle 20 asteen lämpö tunnu oikealta ihan ihan oikealta kesältä.

Hassua mennä vasta puoli viideksi töihin. Ja vielä hassumpaa olla töissä vain vähän päälle 4 tuntia. Viimeksi sellaisia vuoroja tein Euromarket-kesinä. Silloin 6h työpäivät tuntuivat ikuisuutta pidemmiltä. Pikkukaupassa 7h työpäivän jaksaa ja se tuntuu ihan kohtuulliselta työpäivän pituudelta.

ei ole todellista

Sinne menivät juoksevan miehen mukaan tupakat ja olut. Eipä jäänyt maksamaan, vaan kirmasi kuin aropupu pitkin asfalttia. Näin kävi eilen iltavuorolaisille. Jännitystä elämään, etten sanoisi. Ja mikä asiasta tekee niin huvittavan, että minua vieläkin naurattaa? Ihana työtoverini - hän, joka tahtoo ehtiä 10min ennen työpäivän loppua lähtevään bussiin - oli eilen töissä tuohon aikaan. Ja vasta tänään hän ilmoitti asiasta varapomolle. Ja mikä olikaan selitys, ettei poliisille ollut ilmoitettu asiasta? Hmm.. Mietitäänhän.. En kyllä itse keksisi syytä jättää soittamatta noin ilmiselvässä tilanteessa poliisille. Hmm.. Mikä ihme voisi olla syynä. No, sen kertoi meille ystävämme "minulla-on-kiire-bussiin":

Varapomo: "Siis mitäääääää! Siis ette soittaneet poliisia?! Mitä ihmettä?!! TÄH?"
Bussi-ihminen: "No, kellohan alkoi siinä vaiheessa olla jo yhdeksän...."
Varapomo (silmät pullistuneina lähes päästä): "NO MIKÄ HEMMETIN SYY TUO MUKA ON?! EI NOIN VAIN TEHDÄ. TÄH! NYT VASTA KERROT TÄLLÄSESTÄ ASIASTA!!! Aaaaaaaaaaaaaaaaargh."

Hahahaahahhaha. Poistuin kaupasta ulos nauramaan. HEhhahah. Vieläkin naurattaa. Melkoinen koomikko tuo työtoverini. Ehtii mielummin bussiin kuin soittaa poliisit. Jep jep. On siinä asennetta kerrakseen.

nuha

Voi kurjuus tätä oloa. Nenä on ihan tukossa. Yskittää. Ääni on ihan kummallinen ja käheä. Tuntuu voimattomalta. Korvat ovat tukossa. Ja asiakkaat joutuvat katselemaan niiskuttavaa, yskivää ja kähisevää kassatätiä. Pitäisi melkein asiakkaiden vuoksi olla saikulla, mutta kukapa mulle pelkän nuhan takia mitään saikkua kirjottaisi. Vähän kuin ois hidastetulla nopeudella tämä elämä, kun helpoimmat työtehtävätkin tulee tehtyä kovin kankeasti.

Kesäflunssa on kohtalaisen kurja tapaus. Ulkona on ihana sää. Tiedän, että oikeasti tahtoisin olla nyt pihalla lueskelemassa ja katselemassa ihmisiä ja elämää. Kuunnella merta ja sulkea silmät. Mutta en jaksa. En pysty lähtemään mihinkään. Yääääh. Olisi edes kuumetta, jos on pakko sairastaa, niin voisi hyvällä omallatunnolla hakeutua saikulle.

niiskutusta ja rautalankaa

Viikonloppu meni mukavaakin mukavammin. Rentoilua, löhöilyä, mölkkyä. Ja ennen kaikkea Nastolan perinteikkäät Rautalankafestarit. Niinpä niin. Sitä minäkin, että mitkä hemmetin perinteiset rautalankafestarit. No kun en tiedä yhtään. Jotenkin vain iskän opastuksella me sinne suunnattiin. Juu. Ei ole edelleenkään mun musaa se rautalanka. Kyllähän sitä sillä tavalla kuunnella voi, ettei korvista verta tule tai muuta vastaavaa. Mutta en siitä kovinkaan paljon irti saa. Lähinnä istuttiin olutteltassa. Katsottiin siinä sivussa yksi tyttötappelukin. Tai mikä tyttötappelu, ennemminkin catfight tytön ja naisen välillä. Tyttö ehkä juuri sen 18 täyttänyt, nainen ehkä juuri sen 50 täyttänyt. Oli sekin katseltavaa.

M:n kanssa suunnattiin Lahden yöhön jatkoille erään tuttavan luokse. Ilmaista viinaa ja niin edespäin, joten humalaanhan siinä tuli. Ja perjantaina alkanut flunssakin alkoi muistutella olemassa olostaan. Baarissa ja festareilla huutamisen jälkeen aamuyöllä ääntä ei sitten enää irronnutkaan käytännössä kuiskausta enempää. Nyt ääntä kyllä taas irtoaa, mutta keuhkoputket itkee suuria kyyneliä pelkästä nielaisemisesta yskimisestä nyt puhumattakaan.

Viikonlopusta mieleen jäänyt tokaisu: "Onhan toi teidän koira fiksu, kun ei se hauku." Näin totesi M, koiria (päätelmieni perusteella) pelkäävä ihminen. Ja miten meinasikaan naurattaa, kun M huuteli koiraa, kun oltiin lähdössä jäätelöä ostamaan: "Koiraaa.. Tuus tänne.. Nii, haluisiksä lähteä lenkille? Miten ois, lähetäänkö?" hihi. Ei M aikaisemmin ole todellakaan puhunut koirallemme. Ja houkuttelipa koiran omatoimisesti frisbeellä leikkimään ja kehui kiltiksi, kun koira innosta täristen juoksi noutamaan frisbeetä ja kiikutti sen lähes poikkeuksetta M:lle takaisin, vaikka minäkin koitin koiraa pyytää tuomaan kiekkoa.

Koira-parka. Sitä niin masentaa se, että perheemme jäsenet ovat hajaantuneet kuka minnekin. Lauma karkaa. Sinne jäi koira lähes itkuun purskahtamaisillaan katsomaan, kun minä ja M katosimme horisonttiin ja aloitimme paluumatkan kohti Espoota.

ÄTSIUH. Voi olon kurjuutta. Kesäflunssa.

rokkenrollia

Siivousinto iski suurella nuijallaan. Eilen pesin ikkunat. Tänään pesin peilikaapin oven. (Olenko sekaisin?) Imuroin. Pyyhin pölyjä. Keräsin vaatteita, jota olivat valloittaneet koko kämpän. Järjestelin tavaroita. Pakkasin. Hikihän siinä tuli. Ja kaikki tämä (tai osa siitä) siksi, että M tekee paluun kotiin. (Jee.) Todellisuudessa mennään ensin Lahteen viettämään koti-/anoppila -viikonloppua. Tämä tarkoittaa sitä, että pääsemme nukkumaan matkailuvaunuun, jossa on viileää. Lisäksi pääsemme isukin innostamana rokkenrollifestareille johonkin perähikiän takamutkaan. Varmaan paljon keski-ikäisiä farkkumiehiä ja -naisia. Ja sitten minä ja M. Nooo. Elämyksiä, elämyksiä. Iskälle koitin vähän perustella sitä, miksen välttämättä ehdoin tahdoin itse lähtisi rokkenrollifestareille: "Iskä kuule, se musa on sellasta, että jos tulee radiosta, niin mitä luultavimmin vaihdan kanavaa.." "Niin mutta! Ne soittaa siellä EMMAA! EMMAA!" "Mutta.. Kun en mä kuuntele sellasta musiikkia.." "Mutta ne soittaa EMMAA! Oi Emma Emma oi Emma Emma!!" "Niin mutta iskä..."

Ja saahan sieltä olutta.