Välillä sitä on niin vaikea valita rooliaan. Tänään töissä pariinkin otteeseen jouduin pinnistelemään, ettei opettajaroolini (en uskalla nimittää sitä roolia kasvattajarooliksi, kuulostaa liikaa eläinten kasvatukselta, enkä muutenkaan koe olevani vielä mikään kasvattaja) puske päälle. Asiakaskuntaan kuuluu monia monia nuoria ja lapsia, jotka käyvät keskimäärin pari kertaa päivässä ostoksilla. Tikkareita à 15snt. Lakuja à 20snt. Jäätelöitä. Mehua. Jne jne jne. Ja välillä nämä lapsukaiset eivät malta käyttäytyä niin hyvin kuin tiedän heidän osaavan käyttäytyä. Tänään pari noin viisitoistavuotiasta poikalasta koitti kovasti hoputtaa minua vaihtamaan rahoja pelikoneeseen sopiviksi. Minulla sattui juuri olemaan jokin toinen asia kesken, joten suustani karkasi opettajamaisen tiukahkoon sävyyn: "Maltat kyllä varmasti odottaa." Oli pakko huomauttaa kyseiselle pojalle myös hänen suunnattomasta halustaan hävitä kaikki rahansa (, mikäli tätä pelkoa rikkaan alueen lapsilla on,) RAY:lle. Ja tiedostan kyllä, ettei kassatädin rooliin todellakaan kuulu moisen huomauttaminen, tai muutenkaan asiakkaan komentelu.
Toisella kertaa suusta lipsahti, että "Oletteko huomanneet miten paljon te meluatte?", kun yli kymmenpäinen nuorisolauma saapui futisottelun voittaneiden intoa puhkuen kauppaan möykkäämään. Hyväntahtoisesti nuo mellastivat, mutta äänikynnys ylitti opettajankorvani.
Olen myös huomannut, että minun on kohtalaisen helppoa kieltää peruskouluikäisiä lapsia. Jos kyse olisi aikuisesta, en takuulla kieltäisi häntä viemästä pulloa palautukseen, vaikka kello onkin jo yli kaupan sulkemisajan. Ja mankumisesta huolimatta pysyin tiukasti kannassani. Pulloa ei palautettu, koska kauppa oli suljettu ja minä olin päättänyt, ettei pullokonetta tälle päivälle enää käytetä. Jotenkin vain hämärtyy se, miten lapsia kohtaan täysin vieras palveluammatissa työskentelevä ihminen voi käyttäytyä. Kai kassatätikin voi pyrkiä kasvattamaan (nnnngh tuota sanaa) nuorisoa?
Ja voi, miten tekikään mieli säälivästi taputtaa päälaelle sitä poikaa, joka ehkä noin neljätoistavuotiaan tarmolla halusi ostaa tupakkaa. Jotain sellasta teki mieli täysin hyväntahtoisesti sanoa, että "Ei ei ei.. Kasvata ensin parta ja elä nuoruutta, ja aloita sitten vasta tupakointi, jos sitten vielä koet tarpeelliseksi." Pohdin ennen tupakka-askin viemistä lukijaan, että kuinkahan pitkään kehtaan vedättää ennen kuin kysyn papereita. Jos pyytäisin rahat ja vasta SITTEN kysyisin.. No, en kehdannut kiusata, kun lapsi oli niin jotenkin jännittynyt. Olihan se jännää, varmasti. Ja voi voi VOI sitä lähes teatterikorkeakouluun oikeuttavaa luonneroolisuorituksen laatua ja määrää, kun lapsukainen etsi ja etsi.. Ja ETSI ja etsi vielä henkkareita. Taputuksia joka taskulle. Tiedättehän? Sillä tavalla hämmästyneesti, että "Missäs ne henkkarit nyt onkaan.. Odotas kun etsin.. Mitä ihmettä, missä ne ovat...?" Ja sitten se tuttu tokaisu: "Kun ei just tulleet näköjään mukaan.. Taisivat jäädä kotiin.. Kai sä SILTI voit myydä?" Ja tietysti rohkeimmat toteavat ajokortin unohtuneen autoon, joka on ihan kulman takana, mutta kuitenkin niin kaukana, ettei niitä voi lähteä hakemaan.
Jos minä saisin päättää siitä, miten henkkarittomuudesta/liian nuoresta iästä kassatädin kysyessä ilmoitetaan, se olisi jotain tälläistä: "Minulla ei ole henkkareita/ikää." Kassatäti kun ei tarvitse sitä taskujen taputtelua ja hämmästynyttä ilmettä. Kassatäti tarvitsee vain ja ainoastaan sen tiedon, ettei papereita ole. Häntä ei juurikaan kiinnosta paperittomuuden syyt ja taustat. Ja jos papereita ei ole, on aivan turha odottaa saavansa ostaa tupakkaa/olutta. Ei kukaan järkevä kassatäti myy, jos on ehtinyt kysyä papereita, eikä niitä asiakkaalla ole.
Ja voi sitä vm.87 poikaa, joka tuhisten ja vihaisesti päätään pudistellen kaivoi repustaan paperit oluen ostoa varten. Ilme ja eleet suorastaan läimivät minua vasten kasvoja: "Miten toi KEHTAA kysyä multa paperit?!! Mä oon ollu 18 jo jotain ainaki jotai kolme kuukautta. Onks toi akka SOKEE TAI JOTAI... Perkele.."
Toisella kertaa suusta lipsahti, että "Oletteko huomanneet miten paljon te meluatte?", kun yli kymmenpäinen nuorisolauma saapui futisottelun voittaneiden intoa puhkuen kauppaan möykkäämään. Hyväntahtoisesti nuo mellastivat, mutta äänikynnys ylitti opettajankorvani.
Olen myös huomannut, että minun on kohtalaisen helppoa kieltää peruskouluikäisiä lapsia. Jos kyse olisi aikuisesta, en takuulla kieltäisi häntä viemästä pulloa palautukseen, vaikka kello onkin jo yli kaupan sulkemisajan. Ja mankumisesta huolimatta pysyin tiukasti kannassani. Pulloa ei palautettu, koska kauppa oli suljettu ja minä olin päättänyt, ettei pullokonetta tälle päivälle enää käytetä. Jotenkin vain hämärtyy se, miten lapsia kohtaan täysin vieras palveluammatissa työskentelevä ihminen voi käyttäytyä. Kai kassatätikin voi pyrkiä kasvattamaan (nnnngh tuota sanaa) nuorisoa?
Ja voi, miten tekikään mieli säälivästi taputtaa päälaelle sitä poikaa, joka ehkä noin neljätoistavuotiaan tarmolla halusi ostaa tupakkaa. Jotain sellasta teki mieli täysin hyväntahtoisesti sanoa, että "Ei ei ei.. Kasvata ensin parta ja elä nuoruutta, ja aloita sitten vasta tupakointi, jos sitten vielä koet tarpeelliseksi." Pohdin ennen tupakka-askin viemistä lukijaan, että kuinkahan pitkään kehtaan vedättää ennen kuin kysyn papereita. Jos pyytäisin rahat ja vasta SITTEN kysyisin.. No, en kehdannut kiusata, kun lapsi oli niin jotenkin jännittynyt. Olihan se jännää, varmasti. Ja voi voi VOI sitä lähes teatterikorkeakouluun oikeuttavaa luonneroolisuorituksen laatua ja määrää, kun lapsukainen etsi ja etsi.. Ja ETSI ja etsi vielä henkkareita. Taputuksia joka taskulle. Tiedättehän? Sillä tavalla hämmästyneesti, että "Missäs ne henkkarit nyt onkaan.. Odotas kun etsin.. Mitä ihmettä, missä ne ovat...?" Ja sitten se tuttu tokaisu: "Kun ei just tulleet näköjään mukaan.. Taisivat jäädä kotiin.. Kai sä SILTI voit myydä?" Ja tietysti rohkeimmat toteavat ajokortin unohtuneen autoon, joka on ihan kulman takana, mutta kuitenkin niin kaukana, ettei niitä voi lähteä hakemaan.
Jos minä saisin päättää siitä, miten henkkarittomuudesta/liian nuoresta iästä kassatädin kysyessä ilmoitetaan, se olisi jotain tälläistä: "Minulla ei ole henkkareita/ikää." Kassatäti kun ei tarvitse sitä taskujen taputtelua ja hämmästynyttä ilmettä. Kassatäti tarvitsee vain ja ainoastaan sen tiedon, ettei papereita ole. Häntä ei juurikaan kiinnosta paperittomuuden syyt ja taustat. Ja jos papereita ei ole, on aivan turha odottaa saavansa ostaa tupakkaa/olutta. Ei kukaan järkevä kassatäti myy, jos on ehtinyt kysyä papereita, eikä niitä asiakkaalla ole.
Ja voi sitä vm.87 poikaa, joka tuhisten ja vihaisesti päätään pudistellen kaivoi repustaan paperit oluen ostoa varten. Ilme ja eleet suorastaan läimivät minua vasten kasvoja: "Miten toi KEHTAA kysyä multa paperit?!! Mä oon ollu 18 jo jotain ainaki jotai kolme kuukautta. Onks toi akka SOKEE TAI JOTAI... Perkele.."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti