pohdintaa

Välillä en pidä itsestäni. Tai siis pidän, mutta toisaalta en. En pidä siitä, miten käyttäydyn ja mitä tunnen. Inhoan sitä, että tunnen M:n menoista jollain tapaa mustasukkaisuutta. Olen kohtalaisen epävarma ihmissuhdeasioissa ja olen sen kyllä kertonutkin joskus M:lle. En ole niin kokenut ja kaiken nähnyt poikaystäväasioissa, että pystyisin vieläkään täysin varmasti luottamaan siihen, että joku aivan varmasti haluaa seurustella juuri minun kanssani. Jos antaisin mielihaluilleni vallan, saattaisi homma karata hanskasta. Minusta tulisi kyttäävä kauhutyttöystävä, joka tarkkailee kenkien asentoa poissaoloni jälkeen. Lähettää yksityisetsivät liikkeelle ja tarkastaa puhelimen. (No ehkä sentään ei ihan noin pahasti karkaisi.)

Kaikeksi onneksi tiedostan itse ajatusteni hölmöyden, joten olen pyrkinyt pääsemään niistä eroon. Ja mielestäni olen onnistunutkin tässä jokseenkin hyvin. En vedä hernettä nenään, kun M on viikon kestävän kesälomansa pois minun luotani. (Itse olin kyseisen ajan töissä.) Kykenen selviämään ajatuksesta, että M lähtee viikonlopuksi mökkeilemään, vaikka itse en pääse mukaan. Ja ilman pohjamutia myöten myllertävää tunnekuohua voin käsitellä sen, että M lähtee mökiltä lähes suoraan työkavereidensa kanssa laivalle.

Jossain taustalla koputtelee takaraivoon silti pieni peikko. Entä jos muutun täysin välinpitämättömäksi M:n suhteen? Entä jos hänen elämänsä tapahtumat eivät liikuta minua enää millään tavalla, jos en koe mustasukkaisuutta? Kokemukseni ihmissuhdeasioissa ovat sen verran kevyitä, etten oikein tiedä mitä minun "pitäisi" tuntea. Miten minun "pitäisi" suhtautua siihen, että M haluaa viettää myös itsenäistä elämää. Toki minäkin haluan. Ja juuri tällä olenkin pyrkinyt perustelemaan omalle tyhmälle itselleni, miksi minun ei pitäisi tuntea mustasukkaisuutta M:n omasta elämästä. Tahdonhan minäkin joskus viettää itsenäistä aikaa Lahden kotikotona tai vaikkapa kavereiden kanssa. Ei M ole menoistani koskaan osoittanut vähäistäkään mustasukkaisuutta. Tai no. Kerran sentään sanoi, kun kerroin pussanneeni erästä poikaa (, joka pussaili siinä sivussa kaikkia läsnäolevia tyttöjä ja poikia), että "Jos vaikka pussailisit vain mua." No, se sopii minulle paremmin kuin hyvin.

Luulisin, että minun on tämän kesän aikana ollut helpompi olla tässä suhteessa, kun olen pyrkinyt aktiivisesti itse vaikuttamaan omiin typeriin ajatuksiini. Eipä niihin kai kukaan muu voisikaan vaikuttaa. M ei sanomisillaan mitenkään voi helpottaa tilannetta. Enkä oikeasti oikeasti edes halua, että hän ryhtyisi viettämään ainoastaan kotielämää minun mielihalujeni vuoksi. Välillä kaipaan M:ltä enemmän huomiota kuin M on valmis antamaan. Asiasta on otettu matsia pari kertaa ja luulen, että pikkuhiljaa pystymme löytämään sen kompromissitilan, joka tyydyttää molempia. Uskon ja toivon niin. Tahtoisin niin kovasti olla itsenäisempi ja vähemmän kiinni M:ssä. Siis hyvässä mielessä itsenäisempi. Ja hyvässä mielessä vähemmän kiinni. Uskon osaavani jo vähän. Hyvä minä. Hyvä minä, koita oppia! Tsemppiä, minä.

Edit: Niin, olenhan minä keksinyt ehkä jotain syytäkin tunteilleni. Nimittäin. Syksyisin ja keväisin kun tapaan M:ää vain viikonloppuisin, olen jotenkin kai totuttautunut siihen, että M on vain minua varten. Toisin sanoen tulen tänne tapaamaan M:ää, en viettämään aikaa yksin. Tämän vuoksi on melko vaikea oppia muuttamaan ajatusmaailmaansa siihen, että nyt kun asun täällä, vietän toisinaan elämääni myös ilman M:ää. Tähän pitää vain oppia. Se on normaalia elämää. Ja tätä normaalia elämää kaukosuhteessa on niin kovin harvoin.