Viikonloppu meni mukavaakin mukavammin. Rentoilua, löhöilyä, mölkkyä. Ja ennen kaikkea Nastolan perinteikkäät Rautalankafestarit. Niinpä niin. Sitä minäkin, että mitkä hemmetin perinteiset rautalankafestarit. No kun en tiedä yhtään. Jotenkin vain iskän opastuksella me sinne suunnattiin. Juu. Ei ole edelleenkään mun musaa se rautalanka. Kyllähän sitä sillä tavalla kuunnella voi, ettei korvista verta tule tai muuta vastaavaa. Mutta en siitä kovinkaan paljon irti saa. Lähinnä istuttiin olutteltassa. Katsottiin siinä sivussa yksi tyttötappelukin. Tai mikä tyttötappelu, ennemminkin catfight tytön ja naisen välillä. Tyttö ehkä juuri sen 18 täyttänyt, nainen ehkä juuri sen 50 täyttänyt. Oli sekin katseltavaa.
M:n kanssa suunnattiin Lahden yöhön jatkoille erään tuttavan luokse. Ilmaista viinaa ja niin edespäin, joten humalaanhan siinä tuli. Ja perjantaina alkanut flunssakin alkoi muistutella olemassa olostaan. Baarissa ja festareilla huutamisen jälkeen aamuyöllä ääntä ei sitten enää irronnutkaan käytännössä kuiskausta enempää. Nyt ääntä kyllä taas irtoaa, mutta keuhkoputket itkee suuria kyyneliä pelkästä nielaisemisesta yskimisestä nyt puhumattakaan.
Viikonlopusta mieleen jäänyt tokaisu: "Onhan toi teidän koira fiksu, kun ei se hauku." Näin totesi M, koiria (päätelmieni perusteella) pelkäävä ihminen. Ja miten meinasikaan naurattaa, kun M huuteli koiraa, kun oltiin lähdössä jäätelöä ostamaan: "Koiraaa.. Tuus tänne.. Nii, haluisiksä lähteä lenkille? Miten ois, lähetäänkö?" hihi. Ei M aikaisemmin ole todellakaan puhunut koirallemme. Ja houkuttelipa koiran omatoimisesti frisbeellä leikkimään ja kehui kiltiksi, kun koira innosta täristen juoksi noutamaan frisbeetä ja kiikutti sen lähes poikkeuksetta M:lle takaisin, vaikka minäkin koitin koiraa pyytää tuomaan kiekkoa.
Koira-parka. Sitä niin masentaa se, että perheemme jäsenet ovat hajaantuneet kuka minnekin. Lauma karkaa. Sinne jäi koira lähes itkuun purskahtamaisillaan katsomaan, kun minä ja M katosimme horisonttiin ja aloitimme paluumatkan kohti Espoota.
ÄTSIUH. Voi olon kurjuutta. Kesäflunssa.
M:n kanssa suunnattiin Lahden yöhön jatkoille erään tuttavan luokse. Ilmaista viinaa ja niin edespäin, joten humalaanhan siinä tuli. Ja perjantaina alkanut flunssakin alkoi muistutella olemassa olostaan. Baarissa ja festareilla huutamisen jälkeen aamuyöllä ääntä ei sitten enää irronnutkaan käytännössä kuiskausta enempää. Nyt ääntä kyllä taas irtoaa, mutta keuhkoputket itkee suuria kyyneliä pelkästä nielaisemisesta yskimisestä nyt puhumattakaan.
Viikonlopusta mieleen jäänyt tokaisu: "Onhan toi teidän koira fiksu, kun ei se hauku." Näin totesi M, koiria (päätelmieni perusteella) pelkäävä ihminen. Ja miten meinasikaan naurattaa, kun M huuteli koiraa, kun oltiin lähdössä jäätelöä ostamaan: "Koiraaa.. Tuus tänne.. Nii, haluisiksä lähteä lenkille? Miten ois, lähetäänkö?" hihi. Ei M aikaisemmin ole todellakaan puhunut koirallemme. Ja houkuttelipa koiran omatoimisesti frisbeellä leikkimään ja kehui kiltiksi, kun koira innosta täristen juoksi noutamaan frisbeetä ja kiikutti sen lähes poikkeuksetta M:lle takaisin, vaikka minäkin koitin koiraa pyytää tuomaan kiekkoa.
Koira-parka. Sitä niin masentaa se, että perheemme jäsenet ovat hajaantuneet kuka minnekin. Lauma karkaa. Sinne jäi koira lähes itkuun purskahtamaisillaan katsomaan, kun minä ja M katosimme horisonttiin ja aloitimme paluumatkan kohti Espoota.
ÄTSIUH. Voi olon kurjuutta. Kesäflunssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti