loma.

Nyt se alkoi. Kaksi viikkoa ja kolme päivää hermolepoa. Ja mitenkäs muuten tunnollinen opettaja aloittaisikaan loman kuin sairastumalla TAAS flunssaan. Tai oikeastaan tällä kertaa ongelmia on vain kurkun kanssa. Nenä ei ole tukossa, mutta yskittää.

Hyvä hyvä. Vastahan tämä on kolmas flunssa vähän alle kuukauden sisään... Edellisestä ehtii aina olla terveenä pari päivää ja taas iskee uusi. Väsyttävää.

---

Tänään Lahteen - ja luultavasti junaan kauhistelemaan ruuhkaa. Ajattelin taktisesti valita paikallisjunan, joten siinä ei pitäisi olla rasitteena pitkänmatkalaisia lainkaan. Saa nähdä, ollaanko seisomisosastossa koko matka. Olen valmistautunut henkisesti siihenkin vaihtoehtoon.

lääääh.

Huomenna on joulujuhla. Tänään pistin viimeisen mailin tälle vuodelle oppilaan huonosta käytöksestä. On alun alkaenkin kuollut idea tuupata luokkakaveria rintakehästä ja vielä huonomman siitä ideasta tekee yllättävä toteutus. Lopputuloksena luokkatoveri kaatuu selälleen suorilta jaloilta ja ihan juuri ja juuri välttää kolauttamasta takaraivonsa painavan penkin kulmaan.

Viimeisiä siis viedään. Kai tässä itse vielä jaksaisi töitä tehdä ilman lomaakin, mutta kakarat alkavat olla aika loppuun kulutettuja. Sekoilua, häröilyä, ajattelemattomuutta... Ja joulun jälkeen minulla edessä urakka, jossa kahden oppilaani asioita ryhdytään työstämään uusin voimin ja uusin keinoin.

Lauantaina suuntaan kohti kotikotia. Sitä ennen pitäisi vielä huomenna etsiä loput joululahjat ja jouluruuat. Kai sitä ehtii..

-----

Lääääh. Eksyin koiran kanssa lähimpään metsikköön. Pitkäksi tarkoitettu lenkki venyi vielä pidemmäksi, kun totesin astuvani ulos metsästä paikassa, jossa kulkee bussi jonkalaista en ole aikaisemmin koskaan nähnyt. Pientä hämmennystä herätti myös uppo-outo ympäristö ja vieraat kadunnimet. Luulin vielä asutusta löydettyäni pysyneeni edes jonkin verran kartalla. Olin väärässä. Suuntavaisto oli pettänyt minut totaalisesti. Olin hortoillut 1,5km väärään suuntaan. Oikeastaan mitään hätää ei olisi ollut, ellen olisi tiennyt että viideltä on pakko olla kotona. Leffa alkaa kuudelta, joten en voinut käyttää ulkoiluun koko iltaa. Vartin yli neljä tallustelin siis ulos metsästä ja totesin olevani eksynyt. Onneksi satuin bongaamaan tutun bussinumeron hetkistä myöhemmin. Seurasin bussipysäkkejä ja löysin kuin löysinkin takaisin kotiin. Kaksi tuntia hortoilua takana ja edessä kaksi tuntia elokuvaa. Noinkohan pysyn hereillä..

onni on... koira.

Tänään melkein itkin työasioiden vuoksi. Vanhempi tulkitsee minun sanojani täydellisen pieleen ja keskittyy aivan järkyttävän epäolennaisiin asioihin. Yritän selittää ja selittää ja selittää ja tuloksena on lisää epäolennaisuuksia ja jopa epäolennaisuuksien väärin ymmärtämisiä. En tajua, miten aikuinen ihminen voikin tulkita niin pieleen. Jotenkin alkaa olla vahvasti jo sellainen olo, että minun sanomisiani luetaan tahallaan kuin piru raamattua.

Olin niin vihainen ja turhautunut tänään töistä kotiin ajellessani, että nauroin ääneen ja hoin vittua. Pohdin, minkälaisia seuraamuksia siitä olisi, jos sanoisi suoraan ajatuksensa asianomaisille. Tai jos viimeistään silloin kun vaihtaa eri luokkaa opettamaan kertoisi, miten turhauttavan typerästi vanhempi on käyttäytynyt. Tai että saisi edes suoraan kysyä, että onko tuo nyt ihan tosissaan niin tyhmä, mitä esittää.

Olin vihaisempi kuin pitkiin aikoihin.

Onneksi on tuo koira. Tulin kotiin ja harkitsin itkemistä. Vastasin viimeisen kerran tässä asiassa kyseiselle vanhemmalle. Koira tunnisti mielialani ja väistyi syrjään. Yleensä se kiertää jaloissa niin pitkään, että pääsee ulos. Nyt ei kiertänyt, vaan fiksusti antoi tilaa puhista, puuskuttaa ja hokea vittua.

Lähdin lenkille sillä ajatuksella, että pää saa levätä. Rehellisesti sanottuna en uskonut hetkeäkään, että kyseinen vitutuksen määrä katoaisi minnekään lenkillä. Monet työasiat häipyvät mielestä koiran kanssa ulkoillessa, mutta tämä oli niin rankka turhautuminen, että en uskonut siihen auttavan minkään. Väärässä olin. Ensimmäiset 300 metriä koirapuistoon olin edelleen kireä kuin viulun kieli. Mutta yllätys yllätys. Puiston portin avattuani koirat veivät ajatukseni niin kokonaan, että työasiat pyyhkiytyivät pois. Palasin lenkiltä rentoutuneena ja punaposkisena. Enää en (onneksi) saa päälle tuota ahdistunutta tunnetilaa, vaikka asiasta nyt kirjoitankin.

Minun pitäisi saada henkilökohtainen avustaja, joka lukisi ensin mailini ja antaisi minun luettavakseni ne, jotka aivan oikeasti kaipaavat vastausta ja deletoisi ne, joiden kaikessa turhuudessaan ja älyttömyydessään tulisi kadota bittiavaruuteen vastaamattomina.

SÄ KORVAAT NÄÄ!

Käytiinpä oppilaiden kanssa leffassa. Menomatka sujui ihan ok. Leffa sujui ihan ok. Paluumatka ei sujunut. Pojat vetivät itsensä kierroksille. Yksi kiipesi keskustan kaupunkipatsaaseen. Karjuin sen alas niin että kitarisat heiluivat. Yksi jäi liukuportaissa tervehtimään jokaista liukuportaista tulevaa tukkien koko rautatieaseman liukuportaat. Kaksi tai kolme leikki tahallaan laiturilla keltaisen varoitusviivan väärällä puolella kiskojen tuntumassa. Yksi hakkasi pullolla seinää.

Lopulta kiipesimme metroon ja minä sain seurakseni kolme haastavaa poikaa. Pojat vihjailivat hyvin suoraan, että minulle olisi metrossa muuallakin istumapaikkoja. Kerroin, etten ole siirtymässä mihinkään, koska he tarvitsevat seuraani. Muut metrossa tuijottivat. Osa tuijotti paheksuvasti, osa tuijotti suoranaisen huvittuneena. Vieressäni istunut poika tunki paikalleni leffasta yli jääneitä karkkeja. Siirsin ne pois. Nousin ohjaamaan takanani istuvia poikia ja samassa karkit ilmestyivät taas paikalleni. Sen enempiä miettimättä istua rojahdin karkkien päälle. "Sitä saa mitä tilaa", tokaisin. "SÄ KORVAAT NÄÄ OPE ISTU MUN KARKKIEN PÄÄLLE SÄ KORVAAT NÄÄ!" Hihitin ja käskin kysymään korvausasiaa vanhemmilta.

200m ennen koulun pihaa yksi kusi talon seinään. Tunti jälkkää.

Hyvä reissu. Leffaa en ehtinyt katsoa, koska oletettavasti kakkosluokkalaiset vieressäni mäiskivät toisiaan limupulloilla ja avokämmenillä naamaan ja päähän ja selostivat elokuvan juonta lähes tauotta.

---

Huominen saikulla. Flunssa on taas. Tällä kertaa ääni kulkee, mutta nenä ja korvat ovat tukkoistakin tukkoisemmat.

voihan perse.

Taas flunssa. Korvat tukossa. Nenä tukossa. Yskä tuntuu siltä, että kohta oksennan yskimisen tuloksena. Myös päähän koskee yskiminen. Hyvä hyvä. Huomenna ei ainakaan voi olla saikulla, sillä suuntaamme muksujen kanssa elokuviin. Paskat.

Menenpä niistämään. Hemmetti.

stres-si.

Hajottaa edelleen. Näen oppilaista ja pomosta kevytpainajaisia. Ei siis mitään horroria, mutta ahdistavaa. Viime yönä pomo moitti, koska olen liian tiukka ja kärttyinen. Sen jälkeen yritin putsata ihan pienestä kissanpennusta kirppuja. Sekavaa.

Herään usein kesken unien ja ensimmäinen ajatus on lähes poikkeuksetta "Älä tule mieleen, älä tule mieleen..." Ja totta kai se siinä vaiheessa tulee mieleen. Työ. Mitä sen muksun kanssa pitäisi tehdä? Mitä sen Pyhän Äidin kanssa pitäisi tehdä? Töissä ei viikkoon ole ollut mukavaa vaan olotila on vitutus. Ärsyttää suunnattomasti tilanne. Kuinka pitkään perhe (tai äiti?) voi kieltäytyä näkemästä, että omassa lapsessa ON jotain vikaa ja syytä? Hän ei ole mikään ulkoa ohjautuva robotti, joka reagoi tahtomattaan ärsykkeisiin. Hänellä on oma tahto, ja on jumankauta kyllä ihan todella kieroutunutta ajatella, ettei pojan tahdolla olisi mitään tekemistä tilanteen kanssa. Totta kai hän haluaa häiritä ja ärsyttää. Hän tavoittelee sillä jotain tai saavuttaa sillä jotain, mitä minä en kyllä ymmärrä. Huomiota? Vaikutusvaltaa? Jotain. Ok, ehkä kyse on myös reagoinnista (kodin?) epäselvään tilanteeseen, mutta en todellakaan niele sitä, että hän toimisi ilman mahdollisuutta vaikuttaa mihinkään mitenkään.

v*ttu p*rkele

Voi jumankauta että hajottaa. Olen jälleen tilanteessa, jossa yksi mukula testaa rajoja joka hetki koulupäivän ajan.

Ja nyt Pyhä Äiti on löytänyt syyn muksun sisään kiipineestä demonista tai vastaavasta. "Ei hän ole tahallaan ilkeä. Hän ei voi käytökselleen mitään. Ymmärräthän sinä sen?" No vittu suoraan sanottuna rupeaa aika vähillä olemaan ymmärrykset.

Minua on vituttanut nyt kaksi päivää tämä tilanne ja Pyhän Äidin ajatusmaailma. Viime yön olen käyttänyt mielikuvaharjoitukseen, jossa potkin kyseistä oppilasta pois pääni sisältä. Hän tunkeutui uniini ihan väkisin ja minä koitin kirjaimellisesti mielikuvan tasolla potkia häntä pois. Ei onnistunut. Väsyttää. Vituttaa. Perkele.

Ja nyt Pyhä Äiti on jälleen kerran lähestynyt mailitse asiassa, joka ei liity minuun. Hän parjaa minulle työtovereitani ja koko perkeleen maili kuulostaa ihan kantelupukin kantelulta. Mikä perkele minä olen tuohon puuttumaan. Aikuinen ihminen. Mailailkoon asianosaisille. "Ope ope toi toinen ope on tosi tyhmä anna sille jälkkää ope ope!" Olen niin kovin hajalla tähän perheeseen ja sen toimintaan.

VITUTTAA. Joko muistin mainita?

Olen palveluammatin harjoittaja. Olen palveluammatin harjoittaja. Asiakas on aina oikeassa. Asiakas on aina oikeassa. OMMMMMM.. Tule zen ja rauhoita. Ommmmm. Puro solisee. Puro solisee.

En jumalauta ihan kaikkea kuraa ole valmis niskaani ottamaan.

Ja vai on oppilas täysin kykenemätön vaikuttamaan sisäiseen demoniinsa, joka tekee kultamurusta perkeleen? Jännä homma. Kuvittelisin, että tällä periaatteella myös esim. Suomen vankilalaitos on sellaisenaan täysin turha ja ihmisoikeuksia sortava, sillä kyseinen paikka on varmasti pullollaan näitä demonien riivaamia yksilöitä. Voi parkoja.

Vittu. Ja nyt en jaksa sensuroida yhtään tätä olotilaa.

aivotyöskentelyä vai mitä?

Eilen palasin jälleen sairauslomalta töihin. Koko keskiviikon ehdin seurata ampumadraamaa ja minuutti minuutilta elää tapahtumaa mukana. Ja kuten sanottua ja kirjoitettua, olo oli todella tyhjä. Mikään ei tuntunut miltään. Mykistynyt olo jatkui myös töissä. Muksut osasivat käsitellä asiaa uskomattoman asiallisesti eivätkä pahimmatkaan lörppäsuut laukoneet iänikuisen nokkelia kommenttejaan.

Olo oli edelleen tyhjä. Pystyin nostamaan kasvoilleni hymyn, mutta hymy ei tullut mistään sisältäni oikeasti. Hymy oli lähinnä tilanteen sanelema tietoinen reaktio, ei tunnepohjainen ilme.

Illalla menimme M:n ja hänen kaverinsa kanssa katsomaan leffaa 1408. Voi ahdistus, mikä leffa. Ihan hyvä varmaan leffaksi, mutta tilanteeseen nähden ihan liikaa ahdistusta ja kauhua.

Leffan jälkeen olo oli turtaakin turrempi. Ei tehnyt mieli puhua. Ei tehnyt mieli tehdä yhtään mitään. Pötkähdin sänkyyn ja M tuli viereeni. "Halaa mua", M pyysi. Minä halasin. Ja aivan kulman takaa tuli suunnaton suru. Kyynelet valuen makasin siinä ja yritin koota itseäni. Kai M jo tuntee minut viiden yhteisvuoden jälkeen niin hyvin, että arvasi minkä vuoksi itken. "Mua surettaa ihan hirveästi se eilinen välikohtaus." "Mä tiedän."

Mistä se sen tiesi?

Tänään on ollut paljon normaalimpi olo. Hymyileminen ei tunnu väkinäiseltä.

Töissä eräs oppilaistani käy niin kierroksilla, että minua hirvittää. Kerroin tämän tänään myös kyseiselle oppilaalle. Olimme kahdestaan tilanteessa ja silti hänen toimintansa on karmivaa katsottavaa. Hän steppaa paikoillaan. Hän kiertää kehää, heiluttelee käsiään ja pyörittelee käsissään paperia. Liikehdintä on enemmän kuin hermostuttavaa. Kerroin, ettei kukaan ihminen jaksa tuollaisella vauhdilla elämistä kovin pitkään. Välillä on pakko pysähtyä ja rauhoittua. Hän ei katsonut minua silmiin, ei pysähtynyt eikä varsinkaan rauhoittunut. Näytti ihan siltä, kuin moottori oikeasti olisi hirttänyt kiinni. Pelottavaa katseltavaa sellainen. Oppilas oli lähes hengästynyt, vaikka kyseessä oli kuvistunti ja hänen tehtävänsä oli vain istua omassa tarkasti rajatussa tilassaan ja värittää kuvaa.

Saa nähdä, mitä tästä tulee.

järkytys.

Jokelan koulussa ammuskeltu. Ensin mykistyin. Tätä kesti pitkään. Etsin käsiini niin paljon tietoa kuin mahdollista. Ja voi sitä tiedon määrää. Hetkessä selvisi nimi. Pian löytyi kirjoituksia, kuvia ja videomateriaalia. Sairaslomalta käsin on helppoa kuvitella, miltä tuntuisi jos seuraisin nyt oman kouluni tapahtumia netistä, radiosta ja televisiosta.

Alkoi itkettää ja päätä särkee.

Mitenhän tätä huomenna lasten kanssa käsitellään? Mitä tässä tilanteessa voi sanoa?

Äiti soitti. "Miltä tuntuu?" Olin jo rauhoittunut, mutta kysymys sai kyynelet silmiin. Äiti aavisti, että tämä asia koskettaa.

Eipä oikein vieläkään osaa kommentoida asiaa. "Eihän tää oo ees nykyään kovin sairasta, sattuuhan näitä", totesi irkissä eräs. Ei jumalauta. Kuinka paatuneita ihmiset oikein ovat? Tämä ON sairasta. Aivan käsittämättömän sairasta. Ei flunssankaan leviäminen tee flunssaisista terveitä. Ei hemmetti.

Ja ilmeisesti ampuja on kuollut. Hän ei joudu vastaamaan teoistaan. Pohtimatta sen syvällisemmin seuraavan ajatuksen sisältöä, kerron sen silti. Minua kaihertaa ampujan tilanteessa eniten se, ettei hän pääse/joudu koskaan katumaan tekoaan. Hän ei saa mahdollisuutta nähdä, miten väärin hän on tehnyt. Hän ei saanut kasvaa aikuiseksi ja katua. En tiedä, olisiko hän koskaan katunutkaan. Ehkä ei. Tuntuu, että hän olisi selityksen velkaa. Itselleen hän on mitä nähtävimmin perustellut asian, mutta ulkopuoliselle netistä löytyvä manifesti ei aukea. Miten ihmeessä ihmisrotu voi jalostua paremmaksi tälläisillä keinoilla?

En tajua.

näytelmää.

Kohtaus 1.

Perhe Yskänen esittäytyy.

Tässä on äiskä Yskänen: "Ysk, köh. Minulta ei lähde ääni. Jäänpä sairaslomalle. Ehkä ääni palaa jossain vaiheessa."
Tässä on avopuoliso Yskänen: "Bulla od vähä duha."
Tässä on koira Yskänen: "KÖH KÖH RYÖÄÖÄÄÖGH."

Nyt äiskä Yskänen ottaa yskänlääkettä pienestä yskänlääkepullostaan.

Nyt koira Yskänen nuoleskelee naama näkkärillä yskänlääkettä suuresta yskänlääkepullostaan.

Kohtaus 1 päättyy.

saikulla.

Inhoan ja lähes vihaan saikulle jäämistä. Sairauslomalla oleminen puolestaan on ihan ok. Mutta se hetki, kun pitäisi päättää, että onko sitä työkunnossa vai eikö ole vai ehkä on tai toisaalta ei, niin se on kuvottavaa.

Eilen lähti aika totaalisesti ääni ja silti jouduin pohtimaan, että voiko tässä kunnossa muka jäädä sairaslomalle. Ei ole kuumetta, nimittäin. Pähkäsin puoli tuntia ja päädyin soittamaan itselleni lomaa. Ja voi miten hyvä päätös se onkaan ollut. Olo ei nyt lomaa viettäessä ole mitä pahin, en siis edelleenkään tee kuolemaa tai ole edes kuumeessa. Mutta ajatuskin seitsemästä tunnista puheen varassa kuulostaa täysin järjettömältä ajatukselta. Ääni kulkisi kyllä jo, kun olen ollut 12 tuntia puhumatta, mutta yläosa kurkusta on niin kipeä, että puhuminen tuntuu työläältä. Ei tällä kurkulla pidetä kurissa yhdeksäätoista esimurkkua.

Hyvä minä, osasin jäädä saikulle.

ätsiu.

Voi kökkö. Flunssa iski viikonloppuna ja viime yön näinkin unta, jossa minulla oli joku hitsin keuhkotauti ja henkeä ahdisti. Oli siis näemmä nenä yön tukossa.

Töissä muksut sekoilivat tänään ja kolmelle ropisi sekoilusta istumista. Ja ihmeen hyvin nuo sen nielivät, kun selitin, että he olivat häröilyllään saaneet paitsi itsensä, myös minut tavallaan vaaraan. Jos muksuille olisi retkellä sattunut jotain, olisin minä joutunut pulaan. Kerroin, että olin tempauksesta tosi vihainen, koska joukossa oli tyhmyys tiivistynyt ihan käsittämättömissä määrin.

Pidin tänään elämäni ensimmäisen improvisaatiotunnin. Tyttöryhmä oli mitä otollisin ryhmä testata tuollaista. Ja onneksi ystävä L on opiskellut enemmänkin draamapedagogiikkaa, joten tunti oli hyvin valmisteltu. Minua jännitti takuulla enemmän kuin koko urani aikana ensimmäisen työviikon jälkeen laskettuna.

Eilen kävin katsomassa Lahdessa esitystä, jossa näyttämöllä olivat sekä äiti, että pikkuveli P. Minä itkuherkkänä sain purra huultani, etten olisi heti ensimmäisen (ja toisen, kolmannen, neljännen, jne..) kappaleen kohdalla olisi purskahtanut nyyhkyttämään.

---

Kuka tietäisi, mitä putoava lentokone unessa tarkoittaa.. Olen nähnyt eri tavoin putoavasta lentokoneesta todella elävää unta nyt jo kahtena yönä.

joulu.

Minä pidän joulusta, todettakoon se heti alkuunsa. Rakastan lahjojen antamista. Voisin tuhlata vaikka kuinka paljon a) aikaa b) rahaa tärkeiden ihmisten lahjomiseen. Voisin lahjoa myös vähemmän tärkeitä. Totta kai myös lahjojen saaminen on kivaa, mutta ei se kyllä pääse siihen kivuusasteeseen joka lahjojen antamisella on. Pidän myös korttien askartelemisesta ja muusta näpertelystä.

Niinpä olen aloittanut jo sekä korttien askartelemisen että joululahjojen hankkimisen. Löysin äitille täydellisen joululahjan Tallinnasta. Ruma ruma ruma esine, jota tiedän äitini toivoneen. "Osta jos satut jossain joskus näkemään! Mä maksan sit sulle", sanoi äiti. E-hei. Ei käy laatuunsa. Se on joululahja!

Tiimariin eksyminen sai aikaan huisin askarteluinnon. Tänä vuonna käteen tarttui askarteluhuopaa. Kaapissa olikin valmiina villaa ja huovutusneula (, jonka onnistuin äsken katkaisemaan! Neula oli kestänyt jo hurjat neljä vuotta ja nyt se katkesi! Pakko mennä hakemaan kohta uusi). Vielä kulkusia ja siinäpä se. Tämän joulun teema on pehmoinen joulu.

Valkoiselle askarteluhuovalle neulahuovuttamalla tikattu tonttu. Ajattelin tikutella myös talvimaisemia ja joulukuusia. Tuo on vielä keskeneräinen, kun neula tosiaan meni ja katkesi. Pahuksen pahus.

Ai niin. M lupasi, että tuleva joulu voidaan viettää kuten viime vuonna. Aatto ollaan minun kotikotonani ja joulupäivänä kurvataan hänen kotiinsa. Ihanaa! Saan olla jouluaaton jälleen kotona! Ja niin kuin minä pelkäsin, että joutuisin vieraaseen paikkaan jouluaatoksi.

uudistuksia

Aika oli ajanut ohi ulkonäköasetuksista. Ja blogger.comkin on tehnyt ulkonäön muokkaamisesta huomattavasti helpompaa. Niinpä tein vähän muutoksia.

Koira-asiat siirtyvät tästä päivästä lähtien muualle, joten se puoli elämästäni karsiutunee aika vahvasti tästä blogista pois. On niin paljon koira-asiaa ja niin vähän halua tehdä tästä blogista koirablogi. Siksi tälläinen ratkaisu.

Ei mulla muuta.

koi-ra.

Tuossa se makaa ihan raatona. Takana on puolitoista tuntia metsälenkkeilyä. Piski sinkoilee irti pitkin puskia ja sen lenkki on varmasti tuplat minun kävelemääni verrattuna. Joka kerta, kun piski irtoaa minusta liian kauas, painun piiloon tai vaihdan suuntaa. Ja jo kahdessa päivässä tuo on oppinut tulemaan pyydettäessä lähelle. Irti olemisesta on tullut kummallekin huomattavasti vähemmän stressaavaa, sillä minä vien ja piski vikisee. Ja niinhän sen pitää ollakin. Tahtoisin kovasti joskus päästä testaamaan, miten tuo reagoisi vastaantulijoihin vapaana ollessaan. Tai vieraisiin koiriin. Rotunsa edustajana se on sikäli tyypillinen, että tuolle näyttäisivät vieraat olennot olevan aika yksi ja hailee. Ne ovat yhdentekeviä. Koirapuistossa sentään tuo leikkii muiden koirien kanssa, jos siihen yllytän, mutta muutoin touhuilee omiaan. Eikä takuuvarmasti ole vähimmässäkään määrin koirapuistoon eksyneistä ihmisistä kiinnostunut. Hihnalenkillä vastaantulija on jotenkin poikkeuksellinen, jos koiru vaivautuu nuuskaisemaan ohikulkijan perässä valuvaa tuoksuvanaa. Yleensä vieraille ei liikene minkäänlaista huomiota. Siksipä haluaisin tietää, päteekö sama myös lenkkipolulla.

Mutta enhän minä sitä ainakaan vielä testaa. Ei se olisi järkevää minun, koiran tai vastaantulijankaan kannalta. Ei tuo vielä niin hallussa ole.

Vaan paljon on opittu - kummatkin. Koira on oppinut elämistä minun ja M:n kanssa. Minä olen oppinut koirankasvatuksen vaatimaa loogista toimintaa. On upeaa nähdä, miten nopeasti koira nappaa talteen kovalevylleen tiettyjä juttuja. Ja oikeastaan jokapäiväisessä elämässä ilmenevät ongelmat ovatkin vain minun tyhmyyttäni. En siis ole vielä keksinyt ratkaisua selittää koiralle asiaa niin, että se sen tajuaisi. Eilen keksin, että suihkepullo kertoo koiralle hyvinkin tehokkaasti, ettei sohvan raapiminen ole ok. Ja nyt tuo sen tietää. Toissapäivänä huomasin, että koira tulee luokseni iloisena ja antaa kiinni, jos osoitan että minä johdan ja se seuraa kulkuani. (Ja mikä tärkeintä, että jokaisesta lähelle tulosta tulee nami.) Tänään tajusin, että koira jännittää vieraita paljon vähemmän kun - paitsi käsken vieraan kyykistyä koiraa varten - kyykistyn myös itse. Kolme pikkuneitiä viuhtoi käsillään tänään villisti ja koiraa jännitti, mutta kun minä kyykistyin, se suostui seisomaan pikkutirppojen rapsuteltavana. (Ok, kasvoilla oli ilme, joka kertoi omaa kieltään. Eihän se nautintoa ollut, mutta sen sieti.)

Kyllä tuosta hyvä vielä tulee. Ja kyllä minustakin vielä jonain päivänä tulee ehkä ihan kelpo koiranomistaja.

------

Edellisen postauksen päivänä tapahtui kuin tapahtuikin jotain aika ikävää. Ystävä L:n 18-vuotias kollikissa jouduttiin lopettamaan ja seuraavan päivän L vietti saikulla. Se ei ollut se "kauhea", mitä luulin tapahtuvaksi, mutta tapahtuipa silti.

outo olo.

Vähän kuin tyyntä myrskyn edellä. Tuntuu, että kohta rytisee, paukkuu, salamoi ja sataa oikein urakalla. Enkä edes tiedä, minkä suhteen voisin myrskyä odottaa. Jotain kauheaa tuntuisi odottavan ihan nurkan takana.

Outo olo.

huojuu, vaan kaatuuko?

Tuntuu, että kaikki on taas kaatuilemassa niskaan ympäriltä. Äitin tulehdus on aika paha, tosin tänään uudeksi ja tehokkaammaksi vaihdetut antibiootit näyttäisivät ehkä toimivan. (En kyllä tajua, eikä pieneen päähäni mahdu, että miksei niitä tehokkaampia antibiootteja voinut antaa heti kättelyssä. Kai siihen joku syy on.) Mätäpaise kainalosta on puhkaistu. Iskä on edelleen äitille tosi vihainen. Sanoin pitävänsä höykytyksen äitille sitten, kun tuo on taas terve.

Suussa oli kaksi päivää hirmuisen kipeä haava. Viisaudenhammas tai vastaava äkäili takaleukaluussa. Nyt puhuminen ja syöminen taas sujuu edes jollain tasolla. Eilen vaikutti vielä siltä, että tie käy kohti päivystävää hammaslääkäriä.

Selkä on ihan paskana. Töissä on tuskaa ja tänäänkin olen nappaillut pari viisisataista buranaa. Ei niistä mitään apua ole, mutta voinpa sanoa yrittäneeni. Polvea särkee. Kipu säteilee myös kylkiin ja vatsaan ja voisinpa sanoa välillä munasarjojenkin (tai jonkun muun sillä alueella sijaitsevan elimen) juilivan. En tiedä mikä hemmetti tuon säryn takana on. Soitin aikaa ortopedille. Seuraava vapaa aika on kahden viikon päästä. Joo ei kiitos. Yritän huomenna osteopaattia. Tässä lääkäritermistöverkostossa on paljon mahdollisuuksia, joihin voisi ottaa yhteyttä. Kiropraktikko? Yleislääkäri? Fysioterapeutti? En siis halua vain hoitoa, vaan syyn tähän kipuun. Niin, ja lonkkaa särkee myös. Ja ylipäätään melkein mitä kohtaa alavartalosta tahansa. Nilkkaa. Jne jne.

Ja tämä selkäkipu on sikäli uudenlaista, että pystyn kyllä liikkumaan. Aikaisemmin selkäkipu on sitonut sänkyyn tai johonkin yhteen asentoon. Kumarteleminen on ollut mahdotonta ja sukkien jalkaan laittaminen kylmän hien aiheuttava kivulias toimitus. Nyt on toisin. Selkää särkee vähän väliä eikä asennolla ole merkitystä. Kengät ja sukat menevät jalkaan ja voin kumarrella ja nostella tavaroita. Toisaalta särky voi olla huumaavaa istuma-asennossa tai makuuasennossa (tai seistessä tai koska vaan).

--------

"No niin muksut, kuunnelkaas.. Mua ei lähiaikoina sit saa töniä tai tuuppia... Mulla on nimittäin selkä niin kipee."
"AI MÄ LUULIN ETTÄ OOT RASKAANA!"
"NIIMMÄKI!"
"MÄKI LUULIN KU SANOIT ETTEI SAA TÖNIÄ."
"Ei. En ole raskaana. Ottakaa hissan kirjat esille. Kirjoittakaa vihkoon VIIKINGIT."

Joo-o.

diagnoosia

Kyljen haavaan on tullut ruusu. Tai jokin. Äiti ei ehtinyt oikein kertoilla (liekö olisi halunnutkaan tuon enempiä kertoa), kun kännystä oli akku loppumaisillaan. Tulehdusarvot on saatu jo yhden yön aikana tippumaan alaspäin. Silti edessä on ainakin 5 päivää sairaalan pedissä ja antibioottia pistoksina. Ei kuitenkaan keuhkokuumetta, kuten eilen vielä epäiltiin.

En tiedä. En enää ole vihainen. Eilen kyllä olin ja puhuinkin asiasta iskän kanssa puhelimessa. Myös iskä on äidille asian hoitamisesta (tai sen hoitamatta jättämisestä) kohtalaisen hiilenä. Äiti ei kuulemma ollut ymmärtänyt, että miten iskä voi olla äidille vihainen - eihän se ole äidin syy että on kipeä. Joo-o.. Iskä oli kyllä painottanut, ettei ole sairastumisesta suuttunut vaan siitä ettei äiti ymmärrä sairastumisen - ja hoitoihin hakeutumisen kanssa viivyttelyn - liittyvän myös iskän elämään.

Kai tämä taas tästä.

------

Krapula on. Eilinen sisarus-pariskunta-kaveri -ilta meni mukavasti ja kotona oltiin jo kahden jälkeen. Pienempi pikkuveli lähti kohti omaa kotiaan tunti sitten ja oma nokka tekisi mieli suunnata shoppailemaan.

Selkä on aivan helvetin kipeä ja eilen olin kyllä salaa aika rankasti sitä mieltä, että olen tekemässä elämäni munausta, kun lähdin illalla baariin. Selän olotila oli sellainen, että tulevaisuus näytti lähinnä ambulanssilla/taksilla himaan -tyyppiseltä tai en-pysty-kävelemään-kantakaa-mut -henkiseltä. Nukkumisesta ei tullut mitään, koska selän hermo ilmoitteli olostaan silloinkin, kun makasin paikoillani. Mutta pääsinpä silti omin jaloin kotiin, joskin yöbussista kotiin sadan metrin käveleminen tuntui lähinnä siltä, että jalkojen päällä on särkyinen puupökkelö.

"Moi, missäs oot?"

..."Bussissa." Ennen seuraavaa puhelimesta kuuluvaa iskän kommenttia ehdin miettiä mielessäni monta ajatusta. Vanhempien 11-vuotias koira on kuollut. Vanhempien koira on menossa lopetettavaksi. Äitillä on joku hätä. Koiralla on joku hätä. Kummalla?

"Ollaan täällä päivystyksessä.." Ja ennen seuraavaa lausetta ehtivät aivot taas työstää ajatuksia. Päivystys. Joku on siis kipeä. En kestä. Koira vai äiti? Aivot eivät tavoita päivystys-sanan liittyvän ihmisiin. "..kun se äitisi kuume ei ole laskenut ja nyt on se leikkaushaava tulehtunut." Ei vittu. "Viikon ollut 39 kuumetta eikä se mulle mitään kerro että onko sitä haavaa särkenyt vai ei. On vain sairastanut vaikka olen käskenyt lääkäriin. Ei se suostu." Ei vittu. Ei ala edes pelottaa. Alkaa vain suututtaa ihan suunnattomasti. Kuinka perkeleen omaan napaan tuijottava voikaan ihminen olla. Ottaa päähän ihan jumalattomasti. Käy mielessä sekin, että jos tuo kerran haluaa kuolla, niin mikä minä olen sitä estämään. Aikuinen ihminen.

Ja olenhan minäkin ollut ihan paska. Miksen ole kysynyt, että voisiko kuumeilu liittyä jotenkin syöpään.. En ole kysynyt siksi, että en ole halunnut vastausta tuohon kysymykseen. En ole uskaltanut kysyä. Leikkaushaava ei kyllä käynyt mielessäni. Olisi varmaan pitänyt käydä.

"Joutuu se ehkä jäämään viikonlopuksi tänne, kun tulehdusarvot ovat niin korkealla. Suoneen antibioottia ehkä, tai jotain."

OTTAA PÄÄHÄN. Tekisi mieli kysyä, että kuinka monta kertaa se meinaa ihan tahallaan sairautensa kanssa leikkiä. Että kuinka monta kertaa se meinaa, että onni riittää. Ensin ei avaa kirjekuorta, jossa tietää kerrottavan leikkauspäivämäärän. Nyt ei mene lääkäriin, vaikka on viisi päivää kuumetta. Itkettää ja vituttaa.

Ihan saatanan itsekästä.

ikäviä hetkiä

Työtoveri käyttäytyy asiattomasti. Mitä siinä voi, kun ei voi tasavertaisena työntekijänä ryhtyä aikuista ihmistä kovin paljon käskyttämäänkään. Tilanne tuli ihan kulman takaa ja jouduin seuraamaan sivusta toimintaa, jota ei voi hyväksyä tai pitää ammattimaisena. Todella ikävää ja vasta jälkikäteen iski oikein kunnolla, miten inhottava juttu kyseessä olikaan. Itkun partaalla käytyäni kasailin käytävässä opettajapakettiani. Ja nyt olen siinä pahassa välikädessä, että työntekijä saa asiasta huomautuksen, koska minä olen kokenut tilanteen huonosti hoidetuksi. Ääääh. Ja miten selittää asia lapsille, kun työtoveria vastaan ei voi nousta, mutta toisaalta ei voi myöskään puolustaa tapahtunutta..?

Kaikkea sitä joutuukin tässä työssä kohtaamaan niin aikuisten kuin lastenkin taholta.

mäkin oon hemuli!

Olin tänään päivän kakkosluokan opena. On ne aika pieniä, enkä oikein yhtään tiennyt, mitä niiltä piiperöiltä olisi pitänyt/voinut vaatia. "Sullahan on pelkkää kastiketta, haehan vähän riisiäkin", ohjeistin yhtä piiperöä. Olin valmistautunut henkisesti keskusteluun "enhän hae" "hae" "en hae" "sait ohjeen. noudata sitä." "e." "hae", jne.. Vaan mitä totesi tokaluokkalainen? "No.. Ku.. Hö, mut.. Ku..." ja katosi kohti riisiastiaa. Höh, ei taistelua. Ihmeellistä.

Välkkävalvontani aikana pihassa pyöriskelivät myös eskarit ja tarhalaiset. "MIKÄ SUN NIMI ON!" Katsoin metristä tirriäistä. "MIKÄ SUN NIMI ON MÄ OON HEMULI!" "Ohhoh, minäkin olen hemuli! Ollaan saman nimisiä, onpas hassu sattuma." Pikkupimpula vilkaisi minua ja sanoi: "MÄ OON HEMULI JA OON VIIS VUOTTA!" "Ai ohhoh, taidan olla sinua vähän vanhempi (tässä kohtaa mieleni teki vähän vitsailla), mä oon kuus vuotta." Valmistauduin hihittelemään hemuli2:n kanssa. Hän vilkaisi minua uudestaan ja silmääkään räpäyttämättä sanoi: "Aha", ja katosi lapsivilinään. Jäin leuka loksahtaneena paikoilleni ja muutaman sekunnin päästä alkoi naurattaa.

En ihan näin nopeasti pystynyt sopeutumaan siihen, että vastassani on koulullinen käytännössä sarkasmin- ja pilailuntaidottomia ihmisenalkuja. Omat lapsukaiseni osaavat - jumalille siitä kiitos - jo vitsailla. Se helpottaa arkea ja vaikeisiinkin asioihin on helpompi puuttua tiukasti mutta rennosti, nokkelien heittojen ja vitsien avulla.

Nyt ollaan koiran kanssa kotikotona syömässä ja lihomassa. Kello on kahdeksan, ja voisin käydä jo yöunille. Väsyttää.

painajaisia

Pitkästä pitkästä aikaa näin painajaisia. Aamuviideltä heräsin siihen, että koira kaivoi mattoon reikää ja herätyksen pikaisuudesta johtuen kesken jäänyt unikin jäi mieleen. Iskä soitti puhelimella. Taisipa kysyä ne perinteiset, että missä oot ja ootko yksin. Ja sitten sain kuulla, että äiti on sairaalassa. Se on yrittänyt tappaa ittensä unilääkkeillä. Iskä oli unen kertoja ja kuvaili tarkasti, miten äiti oli salaa juonut unilääkettä ja alkoi kesken iskän ja äidin keskustelua hiipua pois. Hidastui kuin patterit tyhjenisivät. Silmät räpsyivät hitaasti. Kukaan ei tiennyt, selviäisikö äiti elossa. Hyväkuntoinen aikuinen olisi voinut ihan hyvinkin kuulemma selvitä, mutta äidistä ei tiennyt. Olin äidille hirveän vihainen. Sanoin isälle, että tulen sairaalaan katsomaan ja kerroin, että tulen luultavasti karjumaan äidille päin naamaa, miten vihainen tästä tempauksesta olen. Jotenkin selvisi, että iskä oli jättämässä äitiä ja äiti oli siksi yrittänyt tappaa itsensä. Iskä myös ihmetteli, että miksi mä sairaalaan menen äitiä katsomaan, eihän musta siellä ole mitään apua. Ja sitten koira herätti. En päässyt näkemään äitiä enkä karjumaan turhautumistani.

Vielä aamujunassakin uni tuntui elävältä. Työkaveri sanoi, että uni on alku äidin uudelle elämälle. Ehkä onkin. Hoidot päättyivät viikko sitten. Nyt pitäisi sitten vain elää. Puolen vuoden kuluttua jälkitarkastus ja viiden vuoden päästä todetaan terveeksi, jos mitään ei ilmene.

Soita sun äidille, sanoi työkaveri. Voin soittaakin, mutta unesta en uskalla kertoa. Äiti on noitien sukua ja uskoo enteisiin ja muihin. Ja en minä tästä unesta positiivista saa vaikka kuinka kääntäisin ja vääntäisin.

viikonloppu. huh.

M lähti harrastuksensa viemänä Loimaalle koko viikonlopuksi. Ja minä jäin kotiin koiralapsukaisen kanssa. Ihanaa, että saan ihan luvan kanssa vain olla kokonaiset kaksi päivää. Eilen tosin rikoin tämän olemisen sietämättömän keveyden suuntaamalla Helsinkiin ilotulituksen SM-kisoja katsomaan. Idea oli ihan hyvä ja sääkin suosi. Käytännön tasolla homma kusi aika vahvasti ja olotilat jälkikäteen ovat aika negatiivissävytteiset. Tai lähinnä ilta oli enemmän kuin outo.

Junalla keskustaan. Ystävä L ja muut ovat syömässä. Sovimme tapaamispaikan ja minä hipsin sinne puoli tuntia etuajassa todetakseni, että Finlandiatalon ympäristö (sovittu tapaamispaikka siis) on suljettu yleisöltä. Tavoitan L:n tässä vaiheessa vielä puhelimella ja sovitaan uusi tapaamispaikka. Kävelymatka osoittautuu niin pitkäksi, että paukuttelu alkaa juuri sillä hetkellä, kun pääsen takaisin Töölönlahden rantaan. En siis ehdi etsiä L:ää. Viestien vaihdon jälkeen hortoilen ympäriinsä ja pienehkö vitutus hiipii iholle. Yksin. Tuhansia kännisiä teinejä ja minä. Perkele. Jotenkin kännisten teinien katseleminen käy työstä. Ässät suhisevat, vitut lentelevät ja silmät kiiluvat ihanasta siideriteinihumalasta. Tytöt halailevat ja huutavat vittua ja saatanaa. Kielisuudelmia niin että kuola roiskuu. Sammuneita ja oksentavia. Hirveä meteli. Ei hyvä.

En löydä L:ää mistään. Puhelinverkko on ylikuormitettu, enkä enää saa viestejäni saati soittojani L:n tietoisuuteen. "Tuu tänne missä soi musiikki, ollaan siellä." Viesti pistää vitutuksen kiertämään päässä. Ranta on miinoitettu kaiuttimilla. Mikä hemmetin määritelmä tuo on sijainnille. Kaikkialla soi musiikki. Perkele.

Luovutan ja päätän seurata tapahtuman yksin. Takanani ilmapallonmyyjämies ja humalainen 17-vuotias poika harrastavat fyysistä ja henkistä taistelua. Poika saa itsensä oikein kunnolla kierroksille ja ryhtyy syyttämään ilmapallomiestä pahoinpitelystä. Tunteet kuumenevat ja poika osoittautuu rikkaan isin kakaraksi, joka on tottunut saamaan haluamansa. "MÄ EN VITTU MAKSA SITÄ TUPAKAN PUHKASEMAA ILMAPALLOA! TARVITSEN TODISTAJIA TUO MIES PAHOINPITELI MINUA! SE KURISTI! SOITAN POLIISIT JA ISKÄ TULEE ESPANJASTA JA SEN JURISTI TEKEE TÄSTÄ JUTUSTA SULLE VITUN KALLIIN. MUN ISKÄ EI ANNA KENENKÄÄN KOHDELLA MUA NÄIN! SOITAN POLIISIT." Tässä vaiheessa poika yrittää tarjota minulle kaljapussiaan, ettei jää poliiseille kiinni alaikäisenä alkoholin hallussapidosta. Ei vittu. Minäkö muka menisin apuun tuolle rasittavalle pikkunilkille. Kantakoon itse kaljansa ja selvittäköön itse ongelmansa. Poliisit saapuvat lopulta ja poika kuljetetaan toisaalle. Vieressäni seisova nainen pyörittelee kanssani silmiä. Ei helevetti. On siinä isä pojalleen opettanut jos sun mitä. Juristit kehiin vaan. Mitä sitä edes harkitsemaan anteeksipyyntöä, kun on rikkonut (ilmeisen tahallaan) ilmapallon.

Kävelen väkijoukon seassa takaisin rautatieasemalle. Bussiin on parisataa metriä jonoa. Juna lähtee tunnin päästä. Perkele. Kävelen junaportille odottamaan. Selkään sattuu ja on hirveän kylmä. Tunnin seisoskelun jälkeen pääsen junaan. Ennen omaa pysäkkiä mies oksentaa ihan vieressä. Perkele.

Pääsen kotiin ja vien koiran yöpissalle. Ihanaa, että ilta on ohi.

-------

Yöllä näin unta, että pelastin kuningaskalastajalinnun ja ruokin sitä koiranruualla. Säilytin lintua kirjan välissä. Tosin sitten huomasin, ettei kirjan välissä ollut linnulle kovinkaan paljon tilaa. Niinpä päästin sen kotiimme vapaaksi koiran seuraksi. Linnun siivet olivat katki joten se vain pyrähteli lyhyitä lentosuorituksia. Outo uni.

-------

Harkitsin tänään hetken tosi vahvasti kolmannen tatuoinnin ottamista. Ensimmäinen on muisto ensimmäisestä omasta koirastani, joka kuoli sairastettuaan ja kärsittyään liikaa. Toinen on muisto siirtymisestä oman elämänsä kuningattareksi eli osa suurta kotoamuuttoprojektia. Tuntuu siltä, että kolmannen tatuoinnin pitäisi jotenkin liittyä äitiin. Niskaan joku sellainen, joka muistuttaa tästä ja menneistä vielä vuosienkin päästä. En ikinä voisi ottaa tatuointia vain ajatuksella: "Onpa kiva kuva tuon pistän ihooni." vaan pitää olla joku tarkotus merkillä, joka säilyy ihossani luultavasti hautaan asti. Kahta tatuointiani en ole koskaan katunut. Niillä on merkitys, joka säilyy. Ehkä pian on kolmannen tatuoinnin aika.

elämää

Koiran kanssa käydään koirakoulua ja piski osaakin jo oikein paljon. Sivulle. Tuo. Ota. Katso. Istu. Nök. Maahan. Seiso. Paikka. Pyöri. Ympäri. Vasen. Oikea. Kuole. Eikä oikeastaan mitään ole vielä tarvinnut opettamalla opettaa ja keksiä jotain ihmeellisiä kikkakolmosia, miten tuonkin tempun nyt sitten opettaisi. Tuo vaan oppii. Ja ilmiselvästi oppiminen on mukavaa - sitä suurella nopeudella tuo paikalle singahtaa, kun näyttää siltä, että jotain aletaan taas harjoitella.

Töissä tehtiin tänään yhdelle oppilaalle käyttäytymisen oppimissuunnitelma. Vastassa oli ihastuttava äiti, joka on keksinyt syitä lapsensa tekosiin aina juhlapyhistä tyttöjen ja kevään kautta pahisten huonoon esimerkkiin asti. Ja mitä tuon samaisen äidin suusta tänään tuli? Ensin tietysti sitä perinteistä: syy on naapuriluokan häiriköissä. Ja sitten. "Et sinä aina voi keksiä niitä syitä muualta ja muista ihmisistä. Välillä on pakko vaan ottaa vastuu itse." Niin se sille lapselleen sanoi. Olin vähän hämilläni. Lapsiko niitä syitä olikin keksinyt..? Jotenkin olin ihan päätynyt siihen, että äiti on kehitellyt nämä monimuotoiset ja -ulotteiset syyt. Ehkä olen ihan väärässä, tai sitten äiti on unohtanut keksineensä ne. Tiedä häntä.

Huomenna Lahteen ja rapujuhlille.

En ymmärrä, miten ihmiset jaksavat tehdä töitä kahdeksasta neljään (tai viiteen) -lähtökohdista. Itse olen aivan rättipoikkiväsynyt, kun työpäivä kestää kahdeksasta kolmeen. Yhdeksästä yhteen olisi sellainen optimitilanne, mutta niitä päiviä on viikossa vain yksi. Nytkin väsyttää niin, että tekisi mieli käydä yöunille.

-----

Inhoan VR:n "palvelujen" hyödyntämistä. Epäluotettavaa ja epätietoisuutta viljelevää. Kolmena viime päivänä paikallisliikenne on takkuillut julmetusti. Noin viidentoista minuutin junamatka on kestänyt kolmessa päivässä yhteensä lähes 2,5 tuntia liian kauan. Tämän lisäksi kaksi bussivuoroa on jäänyt ajamatta. Tänä aamuna - ja etenkin eilen, kun juna ilman mitään tiedoituksia oli tehnyt Helsingin ja Pasilan välistä matkaa jo pitkälti yli vartin - otti pannuun aika raskaasti. On hiki. Väsyttää. Ihmiset puhisevat turhautumistaan. Ja sitten pitäisi tehdä päätös, että kannattaako junasta nousta jo pois ja luovuttaa vai jäädäkö vielä istumaan. Sitten nousin tietenkin ylös ja kävelin laiturille. Junan ovet sulkeutuivat takanani ja juna lähti kohti seuraavaa asemaa. Vitun perkele. Nousin seuraavaan junaan todetakseni vain, että sekin jatkaa Pasilassa seisomista. Vitun perkele. Pääsin lopulta kotiin tehtyäni kotimatkaa lähemmäs 45 ylimääräistä minuuttia. Otti kupoliin. Rankasti.

töissä taas

Muksut ovat palanneet elämääni. Tai minä heidän elämäänsä. Viisi on joukosta poissa, ja rehellisesti sanottuna mikä sen parempaa. Masentunut, psykopaatti, riitoja aiheuttava tyttö, asperger-tyyppinen lapsi, luokalle jäänyt. Viisi haasteellisinta. Tämän muutoksen jälkeen meidän luokkamme on jotain ihan muuta. Tytöt ovat hipihiljaa. Kukaan ei jää yksin. (Paitsi ehkä se uutena tullut todella heikosti suomea puhuva vielä toistaiseksi..) Pojat höpisevät ja pöpisevät. Yksi poika on kehittänyt edelleen hunajaisen makeaa ja jokaisen opettajan rakastamaa "IHASAMAEIKIINNOSTAMITÄVÄLII" -asennettaan kesän aikana - mutta ei saa ketään angstaamaan kanssaan. Hähhhhähhhäää.

Pohdin kotimatkalla, mitä sanoisin sijaiselle, jos sellaista tarvittaisiin. Miten kuvailisin luokkaani? Mitä kehottaisin varomaan ja mistä pitämään huolen? Viime keväänä olisin sanonut, että "Ole tiukkana niiden kanssa. Suhtaudu varauksella siihen, mitä he kertovat saaneensa luvan tehdä. Ole valpas ja varuillasi. Arvaan jo nyt, että tietyt nimet tulevat luultavasti aiheuttamaan ongelmia. Ilmota heti, jos joku sekoilee jotain. Rinnakkaisluokan ope on aina käytettävissä, pyydä siltä apua, jos homma menee mahottomaksi." Nyt sanoisin ehkä: "Se on kiva luokka. Pari höpisijää, sä bongaat ne sieltä kyllä heti. Mutta kaikkien kanssa pitäis tulla toimeen. Ole tiukkana. Ne on kivoja, mutta ryhtyvät höpisemään, jos antaa liikaa vapauksia."

Tuli siinä pohtiessani mieleen myös se viimekeväinen huoli: osaanko enää koskaan olla se opettaja, joka olin ennen äidin sairastumista. Löytäisinkö itsestäni sen huumorin ja vapautuneisuuden, joka minussa ennen viime tammikuuta oli? Muistan, miten peloissani olin. Luulin, että olin ikuisesti menettänyt sen ilon työstä. Eilen ja tänään olen vitsaillut. Olen höpötellyt ja saanut oppilaat nauramaan monen monta kertaa. Olen itse nauranut. Olen kurtistanut otsaani ja sanonut, että "jos nyt katsotte mua, niin huomaatte, ettei mua tällä hetkellä naurata. Eli nyt kandeis rauhottua." Ja jengi on rauhoittunut. Olen istunut openpöydän ääressä ja pohtinut, mitä tekisin, kun kaikki puurtavat hiljaa matematiikkaa. Olen mielestäni opettajana taas se, joka olin ennen. Tai ainakin hyvin lähelle sitä. Nyt minulla on voimia ja jaksamista olla huolissaan ystävä L:n jaksamisesta. Hänen luokkansa ei ole helpottunut - päinvastoin. Kaksi poikaa pistää koko luokan sekaisin. Pahuksen pojat.

--------

"Istukaas alas, niin päästään lähtemään viikonlopun viettoonkin jossain vaiheessa. Täytyy sanoa, että tän luokan henki on parantunut viime vuodesta. Oon antanut teidän tänään höpistä, koska se on ollut sellasta positiivista höpinää. Te ette hauku toisianne tai kiusaa vaan vitsailette. Sitä mun on helpompi jaksaa kuin sitä negatiivista pölinää. Hieno juttu! Oikein hauskaa viikonloppua jokaiselle, nähdään maanantaina!" Hirmuinen kolina ja rytinä. 16 tenavaa säntää ovesta niin että karmit pullistelevat. Jäljelle jää hiljaisuus.

"Moimoi ope, nähää maanantaina!" kuuluu käytävästä vielä.

sisäpiirin oviaukossa

Niin siinä on hyvinkin nopeasti päässyt käymään, että koirun avulla olen päässyt hyvinkin lähelle (ellen jopa jo sisälle) koirapiireihin täällä kotinurkilla. En ollenkaan ollut ajatellut asiaa tätä päivää aikaisemmin. Juttu tuli mieleen vasta, kun lähdettiin koirapuistosta ja jackrusselin emäntä huusi perään, että "Moikka, nähdään taas!" Ja varmasti nähdäänkin, sillä tavaksi on tullut käydä koirapuistossa koissua juoksuttamassa lähes päivittäin. Lenkkeillessä tulee hirmu paljon tuttuja koira- ja ihmisnaamoja vastaan, joita tervehditään jo hämmentävän tuttavallisesti.

"Ai moro! Mä just tossa kerroinkin mun miehelle tästä sun koirasta. Kato, tässä tää koira on mistä mä sulle puhuin!" Hmmm, naisesta en tiedä mitään, mutta koiran tunnistan ulkonäöltä.

Koirapuistossa oppii tuntemaan paitsi koiria, myös niiden emäntiä ja isäntiä. Jutut pyörivät vaikka missä - useimmiten kuitenkin luonnollisesti koirissa. Ja koska keskustelun osapuolet ovat koiraihmisiä ja suurella todennäköisyydellä myös omistavat itse koiran, riittää juttua ihan loputtomiin.

Tällä hetkellä olemme tutustuneet mm. 1) jackrusseliin ja emäntään, jonka kotona tehdään putkiremonttia ja jonka toinen puolisko on armeijassa 2) vehnäterrieriin, joka on kolmevuotias ja lopettanut leikkimisen ja jonka isäntä tahtoisi kovasti tutustua koiraani 3) kultaiseennoutajaan, joka on käyttölinjaa ja joka tahtoisi kovasti hyppiä mutta on opetettu olemaan hyppimättä, joten se vain kiemurtelee jaloissa 4) mustaan sekaroituiseen, joka on jättimäisen suuri ja jonka naamassa on valkoisia karvoja, mutta joiden syntyaikaa omistaja ei tiedä, koska koira on tullut taloon vasta aikuisena 5) mäyräkoiraan, jonka isäntä on hirveän hiljainen 6) entlebuchinpaimenkoiraan, joka on vasta oppinut nostamaan jalkaa ja jonka perheeseen kuuluu emännän lisäksi ainakin noin kahdeksanvuotias tyttö... jne. jne.

Tuttuja riittää. Ja mikä parasta, oma lapsukaiseni alkaa olla aikamoisen hyvä sosiaalisesti puistossa. Se lähestyy rauhallisesti muita koiria ja osaa jättää ne rauhaan, jos toinen osapuoli ei halua riehua. Koissun leikkiääni on erikoista rähinän ja murinan sekoitusta, jota ulkopuolinen saattaisi pitää vihaisuuden merkkinä. Tästä ei kuitenkaan ole kyse, vaan toinen puhkuu intoa ja iloa ja tuloksena tuolloin on rähinää. Onneksi leikkikaverikoirat näyttäisivät osaavan tulkita tuota ääntä oikein, sillä vastaukseksi koira saa lähinnä ryntäilyä, säntäilyä ja hännän heilutuksia.

Jee, olen tullut sosiaalisesti osaksi tätä asuinaluetta. Tätä ei takuulla olisi tapahtunut, jos olisin koiraton.

sukellus menneisyyteen (ja väliraporttia elämästä)

Edellistä postausta kommentoinut henkilö sai aikaan sen, että ryhdyin lisäämään postauksiin labeleita. Halusin selkeyttää myös itselleni, miten olen selvinnyt tästä keväästä ja kesästä. En jaksanut aloittaa ihan blogin alusta, joten valitsin toisen käännekohdan. Tämän vuoden tammikuusta alkaen lähes jokaisen postauksen labelina on sana "syöpä".

Lueskelin blogin läpi tammikuusta tähän päivään. Voi, miten paljon olenkaan päässyt elämään kiinni tammikuun syöpäuutisen jälkeen. Sairaus ei missään vaiheessa ole kadonnut mielestä eikä asian ahdistavuus ole mihinkään häipynyt. Silti kykenen nyt elämään jokapäiväistä elämää. Ja nyt kun lukee tammi-helmikuun postauksia, niin huomaa, että tuolloin jokapäiväinen elämä on ollut täysin kadoksissa. Vähän pelottaa muisto siitä syvästä väsymyksestä, joka etenkin töissä jaksamisen suhteen syntyi. Jaksanko minä nyt paremmin? Olenko minä oikeasti nyt ehjempi kuin maalis-toukokuussa?

Tuntuu uskomattomalta, että minä olen se henkilö, joka nipisti itseään niin lujaa kuin pystyi, että kestäisi tätä kaikkea ja pysyisi järjissään. Kipu selkeytti päätä. Tällä hetkellä itkettää se, miten syvällä sitä ollaankaan seilattu.

Tammikuussa olisin ottanut kaiken äitini kärsimyksen itselleni kannettavaksi, jos se olisi tarkoittanut, että äiti saa keskittyä toipumiseen ja taudin kukistamiseen. Olen edelleen samaa mieltä. Tekisin melkein mitä vain, että se voisin olla minä, jonka hiukset putoavat.

Mitä tämä kaikki on tehnyt meidän perheellemme? Olemme yhtenäisempi porukka. Minulla on olo, että me olemme tässä asiassa kaikki yhdessä sairautta vastaan. En tiedä, ajatteleeko äiti samoin. Ennen tätä en ollut koskaan nähnyt äitiä ja iskää kulkemassa kaulakkain. Ei se vain ollut tapana. En ollut nähnyt iskää tuomassa äitille kukkia koiranulkoilutuslenkiltä. En ollut nähnyt iskää huolissaan äidin jaksamisesta. He ovat nyt yksi kokonaisuus. Ja me lapset olemme enemmän yksi kokonaisuus. Isompi pikkuveli hankki äidille 150e maksaneen taulun, johon minä ja pienempi pikkuveli tietenkin osallistuimme. Isompi pikkuveli vei äidille kukkia valittuaan täysin sattumanvaraisesti vuodelle toisen "äitienpäivän". Sellaisia tavallaan pieniä asioita, jotka ennen olisivat jääneet tekemättä. Minulla on olo, että takerrumme kuin hengenhädässä äitiin. Hän ei saa mennä pois.

Mitä tämä kaikki on tehnyt minulle? Uskaltaisin väittää, että syöpä-sana ei ole minulle enää niin kammottava asia kuin mitä se aikaisemmin oli. Minä oikeasti pelkäsin jo pelkästään tuota sanaa. Pelkäsin, että sairastuisin syöpään. Mielessäni ei ollut käynyt koskaan, että joku läheiseni voisi sairastua siihen. Olen tajunnut, että tulen menettämään ihmisiä. Olen käsittänyt, että syövästä voi toipua. (Tämän tosin joudun toteamaan melkoisella varauksella. Olen edelleen kauhuissani sen asian suhteen, että tauti saattaa uusia. Pelkään tuota asiaa jo nyt.)

Mitä tämä kaikki on tehnyt minun silmissäni äidille? Äi... En tiedä. Minun silmissäni äiti on edelleen äiti. Äiti puhuu avoimemmin olemisestaan ja jaksamisestaan. Ok, rinta on mennyt. Hiukset ovat harventuneet. Sillä ei ole minun silmissäni mitään väliä. Äidistä on tullut haavoittuvainen. Aiemmin näin äidin vain harvoin itkevän ja tuolloinkin itku liittyi riitelyyn. Nyt äiti on itkenyt hiuksiaan. Hän on itkenyt, miten hyvä perhe hänellä on. Kyynelet nousevat hänen silmiinsä niin paljon useammin kuin aiemmin.

----

Olen valmistautunut siihen, että tämä menneiden penkominen saa taas aikaan yöllisiä sukelluksia alitajuntaan. Pienetkin sairaudesta muistuttavat asiat televisiossa, musiikissa, missä vain, tuovat uniin pelkoa, itkua, surua ja välillä myös toivoa.

unia ja muuta

Näin unta, että äiti teki kuolemaa. Itkin niin, että minuun sattui fyysisesti. Äiti halasi minua ja hän tuntui aivan järkyttävän laihalta. Pääkallo tuntui hiusten alla. Äiti kirjoitti minulle jäähyväiskirjeen. Koko uni oli pelkkää hyvästien jättöä ja itkua.

Oikeassa hereilläolomaailmassa äidin hiukset ovat alkaneet jo kasvaa. Sädehoidot ovat alkaneet ja sytostaattihoidot päättyneet. Äiti iloitsee hiustensa kasvusta. Niin minäkin. Hiusten kasvusta äiti kertoo jotenkin sydäntäsärkevällä tyylillä. Vähän kuin lapsi, joka iloitsee joulusta. Sellaista huolimattomasti heitettyjä kommentteja, jotka yritetään esittää täysin arkipäiväisesti, mutta silti takana kuuluu syvä onni ja ilo. Ja helpotus. En enää edes muista, miltä äidin punainen tuuhea tukka näyttikään. Hiusten lähtö on tapahtunut sen verran hitaasti, että ohut haituvatukka näyttää ihan normaalilta. Äiti ei sitä varmaan usko, mutta minun silmiini tukka ei näytä omituiselta.

------------

Maanantaina alkaa koulu. Jännittää ja stressaa aika rankasti. Vähän pelottaa se, että onko sitä ihan oikeasti ehtinyt kesän aikana toipua siitä hirveästä viime keväästä. Että osaako sitä vielä tehdä työnsä. Ja ennen kaikkea, jaksaako tehdä työnsä kunnolla, välittää lapsista aidosti ja olla hyvä opettaja.

------------

Tänään alkaa koiralapsen kanssa tottelevaisuuskoulu. Lapsesta on tullut kovin iso ja hän on oppinut uimaan. Sellainen mamin mussukka tuo on, että koirapuistossakaan ei lähde jaloista kymmentä metriä kauemmas muiden koirien kanssa. Vähän kuin olisi näkymättömässä hihnassa sielläkin. Metsässä kyllä saattaa hetkeksi kadota näkyvistä ja päättää, että "muahan et hihnaan pistä", mutta tuosta koiran mielestä uskomattoman hassusta leikistä yritetään mm. koirakoulun avulla päästä eroon.

road trip

Amerikkaa tuli nähtyä oikein kilometri(/maili-)kaupalla. Spokanesta ajettiin Bendin ja Eurekan kautta San Franciscoon. Sieltä Santa Barbaraan ja Los Angelesiin. Ja lopuksi köröteltiin aavikon halki Vegasiin. Inhosin Eurekaa, tykkäsin San Franciscosta (paitsi niistä pelottavista turistialueiden ulkopuolisista huumekortteleista) ja Santa Barbarasta. LA jätti aika kylmäksi. Biitsit oli toki ihan hienoja ja ostoskävelykatu 3rd street ihan makea, mutta.. Jotenkin siellä ei ollut oikein mitään. Ehkä ei vaan löydetty siinä kahdessa päivässä Sitä Juttua Losista. Ei käyty edes downtownissa, koska huhujen mukaan se on vaan paikka täynnä toimistorakennuksia.

Koirua on ollut kova ikävä. Unissa se on ollut monena yönä.

Matkakertomuskin on olemassa, mutta koska en ammattini puolesta halua nimeäni julkiseksi, jätän myös nimien kanssa kirjoitetun matkapäiväkirjan täältä pois.

Matkalaukut tulevat vasta tänään, koska ne jäivät kiireisen (itse asiassa juoksemisen tasolle päätyneen) vaihtolennon takia Denveriin. Matkalaukkujen saapumisen jälkeen lähdetään hakemaan koissua kotiin.

Amerikassa opin sen kliseisen asian, mitä aina matkalta palatessa sanotaan: Suomi on ihana maa. Inhosin tippaamista. MIKSEI HINTAA VOIDA SANOA SUORAAN VAAN PITÄÄ LASKEA JOTAIN HITSIN TIPPIÄ?! Vesi maistui pahalta. En osannut ilmaista itseäni niin monipuolisesti ja ymmärrettävästi kuin äidinkielelläni osaan, joten tunsin oloni vähän amputoiduksi. Silti matka oli oikein mukava, tykkäsin kovasti ja opin matkan varrella etenkin Jenkkien maantieteestä huisin paljon. Lisäksi opin, että todella monet jenkit vihaavat hallintoaan ja pilkkaavat avoimesti Jenkkilän nykyistä tyyliä elää ja olla.

Ja silti oli kovin kovin kovin koti-ikävä.

Paluumatkalla melkein myöhästyttiin kahdelta lennolta, oltiin väärissä paikoissa vääriin aikoihin ja matkalaukut tosiaan katosivat. Tultiin kotiin ja nukuttiin univelat 25h valvomisen jälkeen pois. Keitettiin aamupuuroa ja todettiin, että keittiön kaappiin oli muuttanut kahdessa viikossa jättimäinen riisihäröyhdyskunta. Tyhjennettiin kaikki keittiön ruoka-ainekaapit, imuroitiin, baygonoitiin ja hiki virtasi. Heitettiin roskasäkkiin ruoka-aineita ja M sai parkkisakot hakiessaan hyönteismyrkkyä. Nyt odotan, josko kaikki paska olisi kaatunut niskaan ja alkaisi ala-mäen sijasta ylämäki.

Lähdön aika lähenee.

Hermot on aika tiukilla, kun lähtö on näin lähellä. Kai minulla on sitten suuri tarve hallita olemistani (vaikka sitä ei esim. sottaisuuteni perusteella arvaisi).. Koska en tiedä oikeastaan juuri mitään tulevasta reissusta, tuntuu siltä että hallinta on pois minulta ja joudun vain luottamaan sokeasti. Ei hyvä.

Kai minulla kaikki tarvittava on mukana. Passi ja hammasharja, niinhän se menee?

Jaiks.

kehitystä tapahtuu.

Koiralapsi kehittyy huimaa vauhtia. Toissapäivänä otettu matsi on ilmeisesti kallistanut johtajuusvaakakupin emännän voitoksi ja erävoitosta on tullut otteluvoitto. ..Tai sitten iloitsen liian aikaisin.. Stressaantunut pikkupirulainen on muuttunut rennommaksi pikkukoirutuholaiseksi, joka kuitenkin osoittaa selvästi, että minun sanani on se, joka painaa.

Koiraa lenkittäessäni pohdin (taas kerran), mitä kaikkea hauveli on parissa kuukaudessa oppinut.

1) Kotona voi kävellä lähes täysin huoletta. Enää lahkeessa ei roiku pörisevä kasa karvaa, nastahammasta ja lihasta.
2) Ulos pissiminen on yleisempää kuin sisälle lirittäminen.
3) Sisälle kakkiminen on hyvin harvinaista.
4) Istu.
5) Maahan.
6) Seiso. (Tämä on vielä vähän hakusessa..)
7) Kuole. (Koira kellahtaa kyljelleen. Vähän hakusessa vielä.)
8) Pyöri.
9) Paikka.
10) Tule! (Tämä ei ehkä koiran mielestä ole mikään käsky, enkä tiedä, miten hyvin se on ymmärtänyt käskyn sisällön oikeasti. Kyllä se kuitenkin hyvin usein käskettäessä tulee..)
11) Sormien napsauttaminen kiinnittää koiran huomion ja lenkillä kutsuu seuraamaan tai jatkamaan matkaa. Kätevä systeemi, joka on ollut käytössä myös kotikotona kasvatettujen koirien kanssa.
12) A-A. EI. Koira tietää, mitä tämä tarkoittaa. Se ei vain aina "muista" A-A:n sisältöä.
13) Irti. Tämän koira on opiskellut itsekseen. Kertaakaan en ole väkisin irroittanut koiran suusta jotain ja tällä keinolla opettanut irti-käskyä. Eilen ja tänään huomasin, että irti toimii myös lenkillä, kun koira poimii roskia suuhunsa. IRTI - ja hauva (yleensä) pudottaa poimimansa herkkuroskan.
14) Roskien poimimista tapahtuu vain murto-osa siitä määrästä, mitä aluksi poimittiin.
15) Hihnassa käveleminen sujuu loistavasti. Ja jos homma meinaakin mennä pörisemiseksi ja hihnan riepottamiseksi, riittää huikkaus: "Missähän ois käpy? Katos, oisko jossain käpy?!" Viimeistään suuhun kannettavaksi tarjottu oksa vie huomion hihnalta.
16) Ennen ruuan saamista koira istuu alas ilman käskyä. Nyt yritetään pyrkiä siihen, että koira ryhtyy syömään vasta, kun saa luvan, vaikka kuppi olisikin jo lattialla.

Siinä tärkeimmät.
Aika monta juttua ja elämää kuitenkin takana vasta alle 4 kuukautta.. Fiksu rakki.

tapahtumia ja ajatuksia.

Juhannus tuli ja meni. Tätä ennen koiru oli ensimmäistä kertaa Lahdessa vanhuksien luona hoidossa yön yli ja kuulemma koko homma meni tosi hienosti. Koiravanhus kykeni paremmin käsittelemään lapsukaisen läsnäoloa, kun minä en ollut paikalla.

Juhannus vietettiin Keski-Suomessa saaressa mökkeillen. Oli huisin hauskaa, eikä humalakaan tullut missään vaiheessa. Sielu ja mieli lepäsivät siinä mökkikalliolla maatessa, perunoita pestessä tai yksin saunatuvassa lueskellessa. Koiru nautti kahlailemisesta ja räpiköipä pentu myös kumiveneen perään osoittaen uimataitonsa riittäväksi pinnalla pysymistä silmällä pitäen. Yksi pahuksen typerys koki suurimmaksi huvituksekseen pelotella koirua muristen ja käsiään heilutellen. Yritin vaivihkaa pitää tätä parivaljakkoa erossa toisistaan. Lopulta ryhdyin seisomaan koiran ja miehen välissä, kun samaan tilaan jouduttiin. Ja sitten. NAKS. Epähuomiossa koko vitutus ihmisen typerääkin typerämpää käyttäytymistä kohtaan pullahti suustani. "Nyt vittu lopetat. Ei mitään järkeä pelotella koiraa tollee. Vituttaa tollanen!" "No mä vaan pelleilin." "Joo ihan sama, lopeta." Enkä edes tunne kyseistä miestä erityisen hyvin. Otti vaan pannuun, kun koira ryhtyi osoittamaan syvää epäluottamusta kyseiseen ihmiseen myös silloin, kun hän ei kiinnittänyt koiraan mitään huomiota. Niin se koiru oppi - mustaan pukeutunut mies saattaa käyttäytyä todella kummallisesti. Perhana.

Juhannuksen jälkeen koiru on ollut omituisen levoton. Se ei osaa pysähtyä eikä olla rauhallisesti. Se raapii lattiaan kuoppaa ja repii lahkeita. Yksi koiraihminen ehdotti kutiavia ikeniä, toinen virtsatietulehdusta, kolmas kuumuutta ja neljäs aikuiseksi koiraksi kasvamisen murheita. Tiedä häntä. Stressi kuulostaisi vahvalta voittajaehdokkaalta. Niinpä otetaan rauhakseen pari seuraavaa päivää.

-------------

Olen huomannut erään asian. Aikaisemmin en ajatellut aktiivisesti äidin kuolemaa koskaan. Nyt se tulee mieleen usein puhelimen soidessa. Jotenkin olen oppinut odottamaan huonoja uutisia puhelimitse. Kun puhelimeni ryhtyy soittamaan vanhemmilta tulevan puhelun merkiksi tiettyä soittoääntä, pamahtaa päällimmäiseksi (liian) usein ajatus siitä, että isä soittaa äidin kuolleen. Nyt en saa päähäni, miten ajatuskulku kuolemasta menee, mutta se menee aina samalla tavalla. Mielikuvaan liittyy kuollut tai kuolemassa oleva äiti. Pitäisi kirjata se ajatus tai tunne heti ylös, kun se seuraavan kerran tulee.. Ehkä siitä ajatuksesta sitten pääsisi irti. Tai sitten aivoihini on pysyvästi muodostunut tehokkaan oppimisen kautta puhelimen ja huonot uutiset yhdistävä aivosolu.

Mummin kuolemasta kuulin puhelimitse bussissa matkalla opiskelukaupunkiin. Äidin syöpä astui elämääni puhelimen kautta. Hyvät/huonot uutiset imusolmukkeista löytyneistä syöpäsoluista kuulin puhelimessa. Isän veljen kuolema kerrottiin puhelimessa. Ei niitä kertoja niin hirveän montaa ole. Kai kuoleman tai muun vastaavan todella vakavan asian sitten yhdistää johonkin toiseen asiaan tehokkaammin. Tiedä häntä. Jo ennen tätä inhosin puhelimessa puhumista. Nykyään voin hyvinkin puhua puhelimessa (, kunhan puhelun alku on varmistanut, että kyse on harmittomasta puhelusta), mutta inhoan puhelimen soimista. Inhoan sitä ajatusta hiljaisesta hetkestä ja sitä seuraavaa kysymystä: "Moi, missä oot? Ootko yksin?" Yäk. Melkein itkettää pelkkä ajatuskin.

matkasuunnitelmaa pukkaa.

ke 11.7. Lähtö Suomesta klo 8:55.
ke-to 11.-12.7. Haetaan auto ja yövytään Spokanessa WestWyn motel7 ??
to-su 12.-15.7. Torstaina ajetaan Spokanesta Heroniin (120 mailia eli n. 2,5h) ja ollaan siellä sunnuntaiaamuun asti.
su-ma 15.-16.7. Sunnuntaina ajetaan Nickille Portlandiin. Ajettavaa kertyy sunnuntaille 470 mailia. (n. 8h)
ma 16.7. Maanantaina vielä Portlandissa, illalla ajetaan Grants Passiin ja ollaan siellä yötä. Ajettavaa tälle päivälle kertyy n. 250 mailia. (n.5h)
ti 17.7. Aamulla lähtö. Ajetaan San Franciscon lähistölle Stinson Beachille. Ajettavaa kertyy tälle päivälle n. 450 mailia.
ke 18.7. Kierrellään San Franciscossa ja yövytään siellä jossain.
to-la 19.-21.7. Torstaina ajetaan Los Angelesiin. Ajettavaa torstaille kertyy ?mailia. Lauantaiaamuna lähdetään kohti Las Vegasia.
la-ke 21.-25.7. Las Vegasissa. Yhtenä päivänä käydään Grand Canyonilla.
ke 25.7. Lähtö takaisin Suomeen.

unia ja unettomuutta

Koiru herätti puoli kuuden aikaan aamutouhuillaan. Niinpä sain hyvän syyn ryhtyä pohtimaan kadottamani salassa pidettävän asiakirjakansion sijaintia. Muistan tarkalleen, milloin olen siitä viimeksi töissä puhunut. Muistan senkin, että ajattelin kansion siirtämistä johonkin. Ja sitten naks. Ei mitään mielikuvia. Ja niinpä kylmä (tai ehkä ennemminkin kuuma) hiki kihosi iholle ja uni meinasi karata liian aikaisin. Eilen tehty päätös lähteä töihin etsimään kansiota kalvoi mieltä; Entä jos en löydäkään asiakirjaa töistä? Entä jos se on kadonnut lopullisesti? Kenelle siitä uskallan kertoa? Mitä sitten tapahtuu, jos paperit ovat vain poissa? Pitäisikö tehdä lapselliset ja vain "unohtaa" kesäloman ajaksi kyseinen paperinivaska..?

Näihin ajatuksiin nukahdin ja näin kummallisia unia. Työtoverini olivat ryyppäämässä. Minä en jostain syystä ehtinyt ollenkaan mukaan vaan totesin muiden saunovan ja iloitsevan minun seuratessa ahdistuneena sivusta. Saksanopettaja halusi levittää naamalleni poskipunaa suurella siveltimellä. Pölyä meni keuhkoihini ja sain ahdistuskohtauksen. Istuin portaalla ja yritin saada henkeä. Kukaan ei tuntunut välittävän siitä, että olin lähellä tukehtumista ja henki kulki vain vaivoin. Yhtäkkiä ahdistus katosi ja unessa oli aamu. Oltiin mökillä ja totesin äidin olevan saunassa. Menin seuraksi ja perässäni saunaan tuli isäni jouluna edesmennyt veli. Äiti peitteli poistettua rintaansa ja minä yritin viedä sedän huomiota äidistä, koska tiesin ettei äiti halunnut kertoa sairaudestaan. Hämmentävää oli se, että tiesin sedän olevan kuollut. Hän ei hymyillyt. Hän kertoi, että siellä missä hän on, on myös Iso D, Ilkka Lipsanen. Hänkin oli sitten mennyt kuolemaan. (Ööö.. Tässä kohtaa meni hämäräksi.) Ahdisti.

Herättyäni suunnistin suoraan töihin. Rintaa puristi ahdistava pelko. Entä jos en löydäkään sitä perkeleen kansiota? Menin luokkaani ja pengoin kaikki kaapit: ei missään. Entisen luokan kaappeja penkoessani alkoi epätoivo olla aika suurta. Ei missään edelleenkään. Opettajanhuoneeseen matkatessani olisin voinut antaa vaikka toisen munuaiseni, jos joku suurempi voima olisi kertonut kansion löytyvän. Katse kiersi ympäri opettajanhuonetta: ei missään. Ei missään. Mitä minä nyt teen? Kurkkaus vielä opettajien lepohuoneeseen. Sininen kansio. Siellä pöydällä. Yksin ja hylättynä. Voi onni ja voi autuus.

Nyt loma voi ihan kunnolla lopultakin alkaa - työasiat on nyt saatettu päätökseen.

(Tyhmä minä. Tyhmätyhmätyhmä minä kun jätän noinkin isoja asioita kalvamaan takaraivoa.)

tragikoomista.

Käytiin Lahdessa kotikotona ja tänään mennään uudestaan. Tälläistä loman kuuluukin olla - ei huolta huomisesta, ei tietoa tästä päivästä, mennään sinne mihin nenä kulloinkin sattuu näyttämään.

Tänään koiru menee ensimmäiselle rokotukselle, joten pikapuolin voidaan ihan hyvillä mielin kiertää lenkkejä omien mielihalujen mukaan ja moikata ilman tartuntavaaraa vastaantulevia haukkuja. (Lenkkeilty on kyllä jo ennen rokotuksiakin, mutta vieraita koiria moikkailtu hyvin vähäisessä määrin.)

--------------------

Lahdessa naapurille sattui viikonloppuna ikävä tapaus: neitokakadu Pauli pääsi karkuun. Tietysti mukana oli omistajan omaa hölmöyttä ja huolimattomuutta. Fiksu papukaija vapaudenkaipuussaan ryömi pihaan tuodusta häkistä pakoon juoma-automaatin aukon kautta. Pauli otti siivet alleen ja lähti kohti vapautta. Omistaja - Venäjältä Suomeen muuttanut touhukas rouva - oli juuri kitkemässä kukkapenkkiä, kun huomasi vahingon tapahtuneen. Bikinien yläosa ja pikkuruiset shortsit vaatetuksenaan rouva lähti juoksemaan kaijan perässä. Kyllä meitä (venäläisrouva mukaan lukien) jälkikäteen nauratti, kun pohdimme millaisen vaikutuksen naapureihin ja vastaantulijoihin tekee puolialaston venäläisnainen, joka tuijottaa taivasta, juoksee näennäisen päättömästi pitkin katuja ja huutaa "PAULI! PAULI! PAULI!"

Pauli on edelleen kateissa. Onneksi säät suosivat ja eläinkaupan täti kertoi, että kaija voi selviytyä pitkäänkin Suomen kesässä. Ehkä Pauli vielä jonain päivänä löytää tiensä takaisin kotihäkkiin.

todistuksista

Lapset ovat saaneet todistuksensa ja opettaja aloittanut loman. Unissa oppilaat ovat vielä hyvinkin aktiivisesti läsnä. Opettajien päätösbileet menivät ihan suunnitelmien mukaan; Humalassa tuli oltua jopa siinä määrin, ettei kotimatkasta ole käsitystä. Tanssittiin. Naurettiin. Eikä krapula tullut seuraavana aamuna kylään - ihme kyllä.

Koirun kanssa tultiin Lahteen kotikotiin kylään ja porukoiden koira ei arvosta tippaakaan pentua. Kulmurit vilkkuvat, kun pentu pyrkii iholle tai väärään aikaan edes metriä lähemmäs. Mutta eipä ota tuo pentu vähäisintäkään määrää opiksi. Turpiin tulee ja sitten kiljutaan. Ja hetkeä myöhemmin ollaan häntä vispaten taas liian lähellä vanhuskoiraa. Huoks. Kai se turpiin saamisen määrä on sitten hyväksyttävien rajojen sisällä, kun pentu ei vain opi.

Ensimmäisen virallisen loma-aamun kunniaksi tein Hesarin sivuilla testin ja tässä todistus:

Kyllä tuo jotain kertoo tästä hemulista. Yhteiskuntaoppi ja historia eivät ole koskaan kiinnostaneet. Ja sen huomaa yleissivistyksessä olevista aukoista. Eduskunta ja hallitus? Maailmansodat? Säätyjako? What. Emminätiijjä.

l0m4

Kevätjuhla on hoidettu alta pois ristiriitaisissa tunnelmissa. Kevään aikana minusta on tullut sellainen opettaja, jollainen en välttämättä haluaisi olla. Äidin sairastuminen vei voimat ja sen jälkeen en ole palannut ennalleen. En ole osannut ikävä kyllä jättää oman elämäni murheita puhtaasti työn ulkopuolelle. Inhimillisyys puskee läpi ja olen varmasti ollut moneen otteeseen oppilaita kohtaan aivan kohtuuton. Se tuntuu pahalta ja toivon oikeasti sydämeni pohjasta, että tämä kesä antaa hermoilleni sen levon, mitä ne todellakin tarvitsevat.

Rinnakkaisluokan oppilaat olivat kertoneet omalle opelleen (ystävä L:lle), että olen huomattavasti tiukempi ope kuin L. L:llää se nauratti. Minuakin, mutta oikeasti ei. Minusta on tullut takakireä rähisijä ja sietokykyni on takuuvarmasti murto-osa tammikuuta edeltävästä ajasta. En jaksa suhtautua aina oppilaiden murheisiin niin hyvin ja tarkasti kuin minun pitäisi. Tunnen siitä syyllisyyttä.

Toivon niin kovasti, että pystyisin palaamaan aikaan ennen äidin sairastumista. En ajattele sairautta aktiivisesti, mutta silti jaksamiseni kävi kevään aikana lähes tauotta rajamailla. Siksi tuntuikin huomattavan pahalta, kun erään oppilaani isoäiti tuli esittämään syvän paheksuntansa tavastani huolehtia hänen koulukiusatusta (?) lapsenlapsestaan. Palveluammatti. Sitä tämä opettajan homma on. Ja siksi minä vain hymyilin ja nyökkäilin. En kertakaikkiaan jaksanut ryhtyä siinä todistusten jaon jälkeen selvittämään tätä väärinkäsitystä. Tai mikä lie väärinkäsitys. Kyse on varmasti näkökulmien eroavaisuuksista. Olisin voinut yrittää saada isoäidin näkemään asian minun näkökulmastani, mutta en jaksanut. Oppilas siirtyy syksyllä toiseen kouluun musaluokille, joten pitäköön mielikuvansa. Ikävä juttu, mutta en vain jaksanut.

Kerron tähän nyt näkökulmani, koska haluan sen kuitenkin tuoda edes jotenkin julki.

Minun näkökulmastani tuota vahvaa, sosiaalista, dominoivaa ja laajaa ystäväpiiriä hallitsevaa oppilasta ei kiusata. Tytöillä on erimielisyyksiä, totta. Mutta sellaista se on elämässä. Minun näkökulmastani kiusaaminen on sitä, että yhtä oppilasta sorsitaan, syrjitään porukasta, haukutaan, ärsytetään, jne. Ja en mitenkään voi myöntää, että tässä tapauksessa olisi kyse kiusaamisesta. Haluaisin kuulla oppilaan itsensä kertovan, miten häntä kiusataan. Kiusaamisasia ei ole koskaan tullut lapsen suusta spontaanisti omin sanoin, vaan harvakseltaan lapsi toistelee äidiltään kuulleita fraaseja kiusaamisesta. Jos tälle oppilaalle ei olisi niin vahvasti kotona kerrottu, että häntä kiusataan koulussa, hän ei takuulla itse kokisi olevansa kiusattu. Oppilas ei siis koskaan koulussa valita siitä, että häntä kiusattaisi. Olisin halunnut sanoa sille perhanan isoäidille, että kaikki ihmiset nyt vain eivät ole parhaita ystäviä. Eikä jumankekka tarvitsekaan olla. Jos muksulla on viiden oppilaan tiivis kaveriporukka, niin tarvitseeko siihen välttämättä sen kuudennen oppilaan tulla mukaan? Plääh.

Tuo perhe on sen oloinen, että minusta varmaan lähtee liikenteeseen jos jonkinmoista juorua ja juttua. "Se edellisen koulun opettaja oli kyllä kauhea... Antoi hymypatsaan koulukiusaajalle. Kauhea ihminen." That's me, alright.

Siksi minua itketti, kun luin luokkani pojan minulle antaman kortin:
"Parhaalle hemuli opettajallemme
Jokaisella pitäisi
olla sinunlaisesi
opettaja, mutta
tähän mennessä
en ole löytänyt
yhtään kaltaistasi"

Ja kortin sisällä pojan omakätisesti kirjoittamana:

"Hyvää k3säL0m44 (Olet todella hyvä opettataja) hemuli rulettaa! :D :E :F xD"

Yritän ajatella niin, että tämä viesti tuli sentään suoraan lapselta. Isoäidin toimesta niskaan kaadettu loka oli isoäidin omaa lokaa, sitä en ole koskaan tämän isoäidin lapsenlapselta osakseni saanut, vaan oppilas halaa ja rutistaa minua kaikesta paskamaisuudestani ja yököttävätä epäreiluudestani ja kiusaajien suosimisesta huolimatta.

Hyvää kesälomaa. Tänään aion olla humalassa.

jepa jee.

Lomaan enää tämän lukukauden rippeet matkaa. Ystävä L:n kanssa kokoonnuttiin eilen punaviinin voimin pohtimaan seuraavaa lukuvuotta. Minulla oli melkoinen ketutus päällä, kun L saapui, sillä Kevätpörriäisrumba pisti tämän opettajan hermot kyllä ylenpalttisen venyttelyn ja vanuttelun kohteeksi. Lehtiä ja/tai rahoja on ruljanssin aikana kadonnu useamman kymmenen euron verran. Pankkitilini ei anna lupaa maksaa pörriäislaskua, koska summa on liian suuri. Eräpäivä on juuri sillä hetkellä. Pankit menevät kiinni 25 minuutin päästä. Ketuttaa. Lopulta homma tulee hoidetuksi ja L saapuu todistamaan hikistä ja hermonsa riekaleiksi raastanutta hemulia.

"Mä aattelin odottaa siihen, että saadaan punkkupullo auki, mutta sulla on hermo nyt niin kireellä, että kerronpa heti."

Minä alan jotenkin vaistomaisesti odottaa huonoja uutisia.

"Kun sulta ens vuonna lähtee ne neljä oppilasta pois, niin.." Tässä kohtaa olen ihan varma, että L:n luokalta siirtyy eräs rasittavaakin rasittavampi oppilas minun luokalleni. Olen valmistautunut sanomaan, että kai sen siirron sitten voi tehdä jos on pakko, mutta sitten L jatkaa:

"..niin lisää hyviä uutisia! Ne yhdet vanhemmat suostui erityisluokkahakemuksen allekirjoittamiseen! Oppilas siirtyy nyt jonottamaan paikkaa!"

Helpotus on nääääääääääääääin suuri. Jumatsuikka, eihän se ollutkaan huono uutinen, vaan ihan päinvastoin. On siis mahdollista, että tämä kyseinen oppilas saa elämälleen ja olemiselleen paljon soveliaamman paikan jo ensi vuoden aikana. Ehkä jo vaikka jouluna! Se olkoon tässä nyt virallisesti ainoa joululahjatoiveeni.

Niinpä ensi syksynä luokaltani poistuu suulastakin suulaampi oppilas, integroitu oppilas, masennuksesta (ja muistakin ongelmista) kärsivä oppilas, luokka-asteen kertaava oppilas ja ehkä jo jouluna tämä esy-paikkaa hakeva ystäväinen. Todellakin jännää nähdä syksyllä, miten luokkani ilmapiiri muuttuu. Ja kuka ottaa luokan häirikön paikan, kun häirikkökuningas ja perintöprinssikin häipyvät näillä näkymin kuvioista. Tässä hurmoksessa uskallan luvata, että otan jaksamiseni suhteen luottavaisin mielin vastaan syksyllä luokalleni mahdollisesti saapuvat uudet oppilashaasteet.

Toivon poistuville oppilaille kaikkea hyvää. Ehkä he löytävät itsestään rauhaa ja elämänhallintaa jossain muualla paremmin kuin mitä he ovat onnistuneet minun luokallani löytämään. Ehkä puhtaalta pöydältä aloittaminen tekee heille hyvää. Ehkä heistä kasvaa sitten joskus kaikista vastoinkäymisistä huolimatta ihan kunnon kansalaisia. Toivon niin koko sydämeni pohjasta.

kevät tulloo ja helemat paukkuu.

Työpäiviä on vielä jäljellä tämän päivän lisäksi 10 + kevätjuhla. (Eli oikeasti 12, mutta kieltäydyn ajattelemasta kahtenatoista. Kymmenen niitä on.)

Tekemättömien asioiden lista tälle keväälle:
1. Kevätpörriäisten tilitys. (Hirveä määrä rahaa kolikkoina pitäisi jotenkin kepulikonstein saada ilman kuluja tilille. Eräpäivä: tänään. Huoh.)
2. Oppilaiden arviointi. (Oma luokka: 23 oppilasta. Musaryhmä: 22 oppilasta. Matikkaryhmä: 16 oppilasta. Yhteensä parisensataa numeroa kirjaamatta.)
3. Luokan muutto yläkertaan. (Puolessatoista vuodessa tavaraa on kertynyt aivan hirveästi. Papereita, papereita ja vielä kerran papereita. Ja kaikki ne pitäisi selvitellä, heittää turhat pois ja kuskata (oppilaiden avustuksella, tietenkin) toiseen luokkatilaan.)
4. Kevätjuhlamekon ostaminen. (Sarjassamme mukavia have to do -juttuja.)
5. Oppiaineiden loppuun saattaminen.
6. Luokkaretkestä elossa selviäminen. ( jii aa ii koo äs, jaiks.)
7. Sijaisen hankkiminen maanantaiksi yhdelle tunnille. Äh.
8. Ensi vuoden työsopimuksen allekirjoitus. (Missä se perhanan paperi viipyy..?)

Eli näyttäisi siltä, että jos joka päivä hoitaa yhden asian pois, niin asiat ehtivät tulla hoidetuiksi. (Paitsi että kaikki asiat muuttoa ja mekkoa lukuunottamatta pitää saada hoidettua ehdottomasti ensi viikon aikana.)

Kyllä tämä tästä.

one of those days..

.. two of those days...

Saa nähdä miten pitkään tätä hullujenhuonetta jatkuu. Tämä on jo toinen päivä putkeen tätä oikeasti täysin kahjojen lasten kaitsentaa.

Oppilaat (no ok, osa heistä) käyttäytyvät täysin holtittomasti. Yksi potkaisee ja lyö opettajaa. Kotiutus. Yksi itkee tunnin vessassa, koska on hankkinut jälkkää (, jota on kerättynä istuttavaksi jo varmaan viisi tuntia ennestäänkin), yksi hurraa, kun toinen on hakannut opettajaa, yksi kertoo täysin yllättäen ja mihinkään liittymättä rukoilupiikkimatosta, oranssista joogapuvusta ja vaaleanpunaisista balettitossuista (, jossa kohtaa minua oikeasti alkoi huolettaa tuon lapsen mielenterveys) ja kolme sankaria karkaa koulusta.

Ja mitä tekevät luokassa resurssiopettajan kanssa olevat oppilaat, kun selvitän tätä karkaamistapausta? He ryhtyvät karjumaan, koska olen luvannut, että kyseisellä tunnilla äänestetään elokuvapäivänä katsottava elokuva.

Kun palaan luokkaan, on tunne karjumisasiaa selvittäessä aika uskomaton. Pää saattaisi räjähtää. Voisin alkaa karjua täyttä kurkkua. Voisin itkeä. Silti säilytän ammattimaisen suhtautumiseni ja pyrin kertomaan lapsille, miksi karjuminen ei ehkä ainakaan varmista sitä, että äänestäisimme elokuvasta. Kaksi oppilasta (kotiutettu ja karannut) ei kykene olemaan ihmisiksi. Toinen puhuu piikkimatoista ja joogapuvuista ja toinen vain nauraa. Muut ovat kyllä vakavia.

Elokuva tuli valituksi. Yhdelle lapselle pyritään huomenna OHR:n palaverissa laatimaan lyhennetyt koulupäivät, koska lapsi ei kykene koulutyöhön enää.

Kai tämä tästä.

hau.

Tässä hän nyt vihdoinkin on:

20 tuntia.

Alle vuorokausi. Otin mattoja pois lattialta ja ostin Prismasta puruluita. Pistin sähköjohtojen eteen suojaverkon ja siivosin pureskelua kestämättömiä tarvikkeita ylemmäs. Asetin ruoka- ja juomakupit alustan päälle lattialle. Ostin lapsen sänkyyn pyyhkeen ja kylpykeikoille omansa.

Olen aika valmis.

43 tuntia.

Ei enää juuri yhtään hetkeä. Ihan kohta. Tänään hain serkulta feromonihaisuttimen, jonka pitäisi tehdä hengitysilmasta pentua rauhoittavan. Tekee tai ei, niin ei siitä varmaan haittaakaan ole. Myös vesikuppi on nyt pöydällä odottamassa ja sänky äiskän viereen sijoitettuna. Olen niin valmis kuin vain voi olla. Ei tätä valmiimmaksi voi tulla, vaikken ihan valmis olekaan.

Vappu meni loistavasti. Oli tosi kivaa ja nähtiin ihmisiä, joita ei olla nähty pitkiin aikoihin. Lisäksi pussailtiin runsaasti, naurettiin, juoruiltiin ja höpötettiin. Tiistai meni lähes täydellisesti makuuasennossa, vaikka krapula olikin pahoinvointiosastolla ihan minimissään. Tänä aamuna tosin työmatkalla huomasi krapulan vaikutuksia edelleen - olo oli kuin irti tästä maailmasta ja ensimmäisenä oppilas kysyy minut nähdessään, että "Ope ooksä nukkunu huonosti!?" Sanoin nukkuneeni kehnosti, vaikka oikeasti unta riitti kymmenen tunnin ajan. Nähtävästi kroppa ei oikein tätä nykyä enää toivu humalasta ihan yhdessä päivässä.

5 päivää.

Lapselle on nyt sänky. Lauantaina käytiin katsomassa Lahden koiranäyttelyssä jos vaikka minkä näköisiä perroja - ruskeita, komea valkoinen, pilkullisia, harmaita, mustavalkoisia... Ensimmäiset askelet on otettu perroyhteisöön astumisessa.

Lauantaina viimein pääsin näkemään äidin arven. Saunassa äiti selvästi aristeli olemistaan enkä minä katsonut asiakseni ottaa arpea puheeksi. Onneksi äiti lopulta itse päätti esitellä arven. Suuri punainen kanjoni halkoo rintakehää. Toinen rinta on poissa ja jäljellä on kuoppa. Ilmeisesti uutta rintaa ei myöskään myöhemmin tule. Nyt asia on puhuttu läpi ja aivan varmasti puhuminen helpotti niin minun kuin äidinkin oloa.

Äiti oli kovin epävarma hiustensa suhteen. Ja mitä sitten tapahtuu? Kylään saapuu kummitätini (joka ei tiedä sairaudesta mitään) ja on oma itsensä - itsekeskeinen. Oma napa on hänelle aina oma napa eikä muilla varmaan hänen näkökulmastaan edes ole napaa. Kaikkien omien juttujensa kertomisen lomassa hän ei kertaakaan ehtinyt katsomaan äitiä niin tarkasti, että olisi huomannut ohentuneet hiukset. (Oikeasti tukka on vielä ihan kohtuullinen ja jollakin todella heikkotuurisella henkilöllä voisi olla moinen tukka ihan luonnostaan.) Vierailun jälkeen äiti esitti oletuksen, että olin kertonut kummitädilleni äidin sairaudesta. Kun totesin tätini olevan edelleen täysin asiasta tietämätön, pilkahti äidin silmissä tyytyväisyys. "Ei sitä hiusten ohenemistä oikeasti välttämättä ulkopuolinen huomaa. Ohenemisen huomaa itse, mutta toinen ei niinkään." Ja siinä sen oikeasti huomasi, miten vähän ihminen tutun ulkonäköön kiinnittää huomiota. Äiti on äiti eikä siihen tarvita tukkaan katsomista. Kerrankin tädin itsekeskeisyys osui oikeaan hetkeen.

7 päivää.

Huomenna Lahteen - viimeistä kertaa ilman kolmatta perheenjäsentä. Onkohan äitillä vielä hiuksia.. Mennään kansainväliseen koiranäyttelyyn katselemaan perroja. Ihan kivaa.

Tänään sain kuulla yhdeltä äidiltä hänen sanojensa mukaan ikäviä uutisia. "Muutamme kesällä pois." Sisäisesti sain taistella hymyä vastaan. Niin raadollista kuin se onkin, minä olen tyytyväinen tapahtumien kulkuun. Pojan kaitseminen ja ohjaaminen on todella haastavaa, eikä mihinkään näyttäisi tulevan mitään muutosta, jos poika jäisi luokkaani. Eihän se pojan tilannetta luultavasti paranna, että vaihdetaan koulua. Mutta ei se varmaan huononnakaan tilannetta. Vähän surettaa sen opettajan puolesta, joka saa kyseisen pojan luokalleen.. Myös toinen luokkani haastavista yksilöistä on vaihtamassa koulua. Lapsen äiti ei suostu pienryhmähakemuksen täyttämiseen ja on ilmeisen vahvasti sitä mieltä, että oppilaan ongelmat johtuvat ympäristöstä. Joopa joo. Ihme vaan, että luokka on ollut paljon rauhallisempi ja ongelmattomampi, kun kyseinen lapsi on ollut toisessa luokassa opiskelemassa kohta pari viikkoa.

Luokan toiminnan kannalta kesän muutokset tuovat aivan varmasti tuoreita tuulahduksia. Takuuvarmasti joku hiljaisempi ja näiden vielä paikalla olevien sankareiden takia taustalle jääneempi nousee uudeksi timantiksi loistamaan. Mutta uskon ja toivon, ettei luokastani löydy tällä hetkellä yhtäkään niin vahvasti dominoimaan ja häiritsemään kykenevää oppilasta kuin nämä kaksi herraani.

Mielessä on käynyt jopa vakinaisen viran hakeminen tästä koulusta.

kevät

Minä rakastan kevättä. Aurinkoa, energiaa, jaksamista, syntymistä, elämää. Kävin kuvaamassa tätä kaikkea pikaisesti musiikkipitoisen kävelyretken jälkeen. Tässä vauvakieloja.

13 päivää

Ei kohta enää kymmentäkään päivää. Jännää. M sanoi ystävä L:n kysyessä koirafiiliksiä fiilisten olevan ristiriitaiset. Meinasin sisäisesti pahastua. Mutta sitten tein sen, mitä yleensäkin tälläisessä tilanteessa teen: olen hiljaa ja ajattelen. Käyn paljon kitkeriä keskusteluja ja tiukkoja väittelyitä pääni sisällä M:n kanssa. En jostakin syystä yleensä halua käydä niitä oikeasti M:n kanssa, vaan tyydyn päänsisäiseen selvittelyyn. Niin tein siis myös eilen matkalla koiravauvalaan.

"Ai ristiriitaisia.. Se ei halua tätä koiraa. Tai ehkä vähän haluaa, mutta ei paljon. Helvetti. Mitähän tästäkin tulee? Oppiiko se koskaan koiraihmiseksi.." Ärinää ja murinaa sisäisesti. Ja sitten siinä kävi niin kuin siinä lähes aina käy - minä tyynnyn, koska ehdin päässäni keksiä loogisia ja tyynnyttäviä selityksiä. "Äitikin VIHASI koiran tulemista. Ja katso häntä nyt. Kotona koira on perheen lapsi." Ja se tyynnytti. M ei tunne koirarakkautta samalla tavalla kuin minä. Siis ei vielä. Ei hänen tarvitse koskaan ryhtyä palvomaan koiria, mutta uskon siihen, että koirasta tulee osa perhettämme. "Ristiriitaset" tunteet tarkoittavat sitä, että siellä jossain on myös positiivisia ajatuksia seassa. Ehkä pelkoa ja jännitystä, mutta myös ehkä iloa. Äiti ei millään olisi suostunut ottamaan kotiinsa koiraa. Ja jos äitini - tuo jääräpäinen ihminen - kykenee taipumaan koiran edessä, siihen on hyvät mahdollisuudet myös M:llä.

koiraverkko. check.

Koiran alueen rajaamiseen tarkoitettu kompostoriverkko on nyt ostettu. Siinä se odottaa vauvaa saapuvaksi. Ylihuomenna mennään katsomaan pian viisi viikkoa täyttävää muksua. Tänään hypistelin eläinkaupassa koiraleluja, hihnoja ja kaulapantoja.

Parin viikon päästä Lahden kansainvälisessä koiranäyttelyssä saan (?) mukaan kummitätini, joka on sellainen besserwisser, että tietää kaikesta kaiken ja tuntee kaikki ja osaa kaiken ja lupasi tulla näyttämään miten tuntee myös koiranäyttelyn myyntikojumiehet ja saa minulle halvemmalla koiratarvikkeita. Nähtäväksi jää.

17 päivää.

Nyt on hankittuna jo hakuseura. En minä lasta yksin halua hakea, mitä siitäkin tulisi? M ei ole halukas tulemaan kuuntelemaan koiraihmisen ja koiraihmisen keskustelua koirista. Ymmärrän hyvin. En minäkään jaksaisi kuunnella M:n ja toisen pelinhoitajan keskustelua ruleteista tai black jackista.

Onneksi serkku oli enemmän kuin innostunut tulemaan mukaan. Hän on itsekin osallisena koirankasvatusbisneksissä, joten on varmaan ihan hyvä saada sellainen henkilö mukaan, kun kirjoitan myyntipapereita.

Tahtoisin jo kovasti mennä shoppaamaan koiralle kaikkea kivaa.

----

Huomenna menemme pankkiin keskustelemaan kodin omistussuhteen muuttamisesta. Minä voisin huolia osani tästä omistuksesta, sillä tuntuu typerältä maksaa vuokraa M:lle etenkin, kun M on kroonisessa rahapulassa. Minulle (niin halutessani) jää kuukausittain sen verran "ylimääräistä" tilille, että voin ihan hyvin sijoittaa ne asuntoon. Siellä ovat tallessa, ja saan ne halutessani sieltä aikanaan pois. En nimittäin mitenkään voi uskoa, että tämän asunnon arvo romahtaisi - lähistölle kun on rakenteilla jos jonkin sorttista viihdykettä, palvelua ja kulkuyhteydet ovat erittäin hyvät. Vaan myönnettävä se on: minua hirvittää. Että ottaisi pankista hirveästi lainaa.. Se pelottaa. Vaikka mitäpä tuo on M:nkään elämässä muuttanut, ei mitään.

20 päivää.

Lähtölaskenta on alkanut. 20 päivän päästä meille muuttaa perropoika. Olen niiiiin kovin malttamaton enkä tiedä miten olisin, että aika kuluisi nopeammin. Koira on tullut uniin jo kovin monena yönä ja aina olen harmitellut sitä, etten unessa vielä tunne koiraa. Unessa näyttäytyy siis koiranpentu, johon en ole päässyt vielä tutustumaan, vaan unikoira tuntuu vieraalta.

Ensi viikolla suuntaamme luultavasti ystävä L:n kanssa kasvattajalle koirapoikaa moikkailemaan. Vähän kieltämättä jännittää se, miten pian tänne uusi perheenjäsen muuttaa. Olen miettinyt ja suunnitellut, että miten elämä sitten koiraperheenä sujuu. Mutta vaikeaa sitä on jotenkin edes kuvitella.

a) Ei saa tulla sänkyyn.
b) Aamupissalla pitää ehtiä käymään, vaikka olisi työaamu.
c) Koiraportti keittiöön.
d) Hihnassa kulkemisen opettaminen.
e) Saako tulla sohvalle?
f) Mitä ruokaa?
g) Sänky pitäisi ostaa.
h) Miten selvitään koiran murkkuiästä vuoden päästä?
...

Näitä erinäisiä keskeneräisiä pohdintoja riittää.

Olen kovin innoissani!

Tässä hän on:

opettajan luonto.

Työnohjauksessa kysyttiin syytä, miksi juuri minä olin hakeutunut työnohjaukseen. Muut kertoivat haastavista vanhemmista, kollegojen kanssa käytävien keskustelujen ja yhteistyön vähäisyydestä, oman ajan jakamisesta.. Minä totesin kaipaavani tukea siihen, miten kykenen hyväksymään sen tosiasian, ettei minusta riitä kaikille. Joihinkin (eli suurimpaan osaan) tapauksiin joudun toteamaan vain, ettei tuo asia nyt vain asetu kiireyslistalla kärkeen ja se jää näin ollen huomiotta. Yksi lukihäiriö sinne tänne, yksi matemaattisen hahmottamisen ongelma, plah, ei riittävän akuuttia.

Ja mikäpä tulikaan tänään ensimmäiseksi mieleen, kun kuulin, että lähes neljäsosa luokastani harrastaa näpistelyä? Ensimmäinen ajatus oli, että mitä minä olen tehnyt väärin? Millä toimintatavoillani olen tämän aiheuttanut? Minä olen varmaankin vastuussa. Ai vanhemmat olisivat osaltaan vastuussa? Niin kai sitten. Mutta ei siltä vaikuta. Ei ainakaan eilisen palaverin perusteella. Vanhempien reaktiot oppilaan kertomuksiin vapaa-ajan harrastuksista olivat laimeaakin laimeampia. Ja millähän hemmetillä minä sitten lasta kasvatan, jos vanhemmat ovat ihan tossuja?

Onneksi nyt on pääsiäisloma. Ja maanantaina vauvaa katsomaan! Tuskin maltan odottaa. :)

alustavia matkamietelmiä.

11.7. Matka Jenkkilään alkaa.
12.-15.7. Spokanessa, häät ja muuta.
15.7. 5 tuntia autoilua Portlandiin.
17.7. 5 tuntia autoilua Medfordiin (??? tai joku muu puolimatkan pysäkki ??)
18.7. 6 tuntia autoilua San Franciscoon.
20.7. 6 tuntia Los Angelesiin.
23.7. 4 tuntia Las Vegasiin.
25.7. klo 9:50 lento Suomeen.

Aikamoista ajelua, mutta tulossa onkin road trip. Mukaan hyvää musaa ja muuta viihdykettä.

reunalla.

"Ope miks sä oot ope kun sä vihaat lapsia?"

Tästä on hyvä ponnistaa. Ok, tuohon on vaikuttimena se, että kyseinen oppilas on sähläilyjen takia välituntikiellossa loppuviikon. Mutta silti.

Kuvistunnit menivät tänään suoraan sanottuna ihan päin helvettiä. Syystä tai toisesta (ehkä juuri välituntikiellosta johtuen) osa väestä ei kyennyt pysähtymään yhtään. Yksi poika ei suostu koskemaan liisteriin. Toinen poika vain huutaa. Yksi tytöistä itkee, koska on itse innostanut ja ärsyttänyt poikia ja saanut peräänsä liisterikätisiä innostuneita poikia. Yksi tytöistä askartelee jotain ihan omiaan. Yksi poika tekee ihan mitä sattuu. Yksi vaatii ASKARTELUTIKKOJAOPEANNAASKARTELUTIKKUJA KUULIKSÄ TARVIINASKARTELUTIKKUJAHEIOPEEEE. Kävelen rauhallisesti kaapille hakemaan niitä vitun tikkuja. Aika hidastuu. Käteni poimivat tikkuja. Tiedän, että selän takana jossain on vararehtori noutamassa yhtä eksynyttä sieluani rauhoittumaan. Olen kahden vaiheilla.

Vaihtoehto 1. Päästän itkuraivarit valloilleen. Alan kirkua ja sylkeä. Ryhdyn itkemään ja sulkeudun vessaan vaikka oksentamaan.

Vaihtoehto 2. Pysyn jäätävän rauhallisena ja suljen itseni tämän kaiken ulkopuolelle.

Valitsen vaihtoehdon 2.

Saamme tunnin lopulta päätökseen. Puhun täydellisen rauhallisesti tunnin kulumisesta. Kerron suoraan, että tunti oli täysi kaaos ja että viimeiselle tunnille suunniteltua ensiaputuntia ei pidetä, koska en halua saattaa oppilaita siihen tilanteeseen, että vaadin heiltä ryhmätyökykyjä tilanteessa, jossa he eivät siihen kykene.

Tuntia myöhemmin istun tässä. Luokassa on täysin hiljaista, sillä on lukutunti. Tätä minun oppilaani osaavat tehdä. He kykenevät olemaan rauhassa, jos ohjelma on täysin opejohtoista tai muutoin täyttä hiljaisuutta vaativaa. Kuvaamataidontunnit ovat tälle nelosluokalle vielä liian haasteellisia.

ollako vai eikö ollako

Yliopistoaikana eräs lehtori sanoi: "Niin kauan kuin tunnistat olevasi vähän sekaisin, et mitenkään voi olla täysin sekaisin tai hullu, koska tunnistat itsessäsi epänormaliutta."

Päteeköhän sama myös väsymykseen? Niin kauan, kuin tunnistan olevani väsynyt, en oikeasti vielä ole liian väsynyt? Tiedostan vahvasti sen, että tarvitsen enemmän unta kuin aikaisemmin. Minua väsyttää lähes koko ajan. Mutta töissä se tunne katoaa. Minä olen opettaja, en ajattele omaa elämääni enkä oikeastaan mitään muutakaan asioita työpaikan ulkopuolelta. Unohdan väsymyksen ja olen se, mitä minulta odotetaan - opettaja. Kaikki ajatukseni suuntautuvat joko oppilaisiin tai sitten mutkan kautta oppilaisiin.

Miksi saan silti jatkuvasti työtovereiltani viestiä, että näytän väsyneeltä? Sanovatko he sen kohteliaisuutena? (Ok. Tiedän, että tuo kuulostaa täysin järjettömältä.) Silti minusta tuntuu siltä. Että valittelen oppilaideni tekemisiä (niin kuin muuten kaikki muutkin) ja vastineeksi työtoverit toteavat minun näyttävän väsyneeltä. Se on vähän kuin palkinto tai osoitus, että olen todella tehnyt ja yrittänyt, koska näytän väsyneeltä. Eli se on kehu. Niinkö? Tai sitten olen vain jotenkin ihan sekaisin.

Tänään taas uusi ihminen totesi olevansa minusta huolissaan. Kyseli kuulumisia. Kysyin, olinko jo kertonut äidin tilanteesta. En ollut juuri hänelle sattunut asiasta mainitsemaan. Tämän tiedon kuultuaan työtoveri totesi, että "no SIKSI sä oot näyttänyt niin väsyneeltä". Minua itketti ja huomasin käyttäytyväni ihan epänormaalisti. Tunnistan itsestäni sen lukkotilan, joka iskee, kun joudun puhumaan vaikeasta asiasta. En pysty katsomaan silmiin. Kasvoillani on jäykkä virnistys. Koitan hymyillä. Vältän toisen katsetta. Lukko on valmis.

En oikein muista, millainen olin opettajana ennen tätä kaikkea. Katoaakohan se muiden näkemä väsymys joskus? Miltä se väsymys minussa oikein näyttää, kun en itse sitä töissä näe? Tulenko joskus tulevaisuudessa taas nukkumaan yöni ilman tuskanhikipitoista heräilyä?

En tiedä.

kuri ja nuhde?! ai häh.

Tiukka ote mölyämiseen ja vaelteluun pitää. Olen päivien päätteeksi aika puhki ja tekee lähinnä mieli itkeä tai nukkua, mutta luokka sentään on rauhallisempi kuin koskaan. Ja tätä on jatkunut jo neljä päivää. Keskusteltiin ystävä L:n kanssa ruokalassa luokistamme istuessamme parin poitsuni kanssa samassa pöydässä. Tuli puhetta siitä, miten rinnakkaisluokalla on homma karkaamassa handusta. Mölyä, levottomuutta, nenäkästä käytöstä.. L totesi, että oli pelotellut omaa luokkaansa sillä, että ottaa saman tiukan linjan kuin mitä meidän luokassamme on. Pojat tietenkin kuuntelivat korvat höröllä keskustelua. L lähti käymään jossain ja toinen pojista ryhtyi ääneen ihmettelemään, että mistä ihmeen tiukasta kurista L oikein puhui. "Siis ei mistään. Ei meillä tiukka kuri ole, ainoastaan ne kaksi sääntöä, joista pidetään kiinni..." Ihan hyvä vaan, jos ovat sitä mieltä ettei ole tiukka kuri. Kai tämä sitten vaan oikeasti on sitä, mitä ovat kaivanneet. Että minä tulen ja olen hitleri. (Ehkä sitten en edes ole. Reilua peliähän tässä koitetaan vetää. Ainoastaan tietyistä linjauksista ei jousteta.) Olisipa tämän hoksannut jo paljon aikaisemmin, niin olisi luultavasti kevääksi paljon enemmän voimia jäljellä.

Eilen meinasin hajoilla ihan kokonaan, kun M oli jättänyt kämpän siivoamisen ihan alkutekijöihin. Sunnuntaina tulee vieraita jenkkilästä, joten halusimme molemmat esitellä edes kohtuullisen siistiä kotia. M oli vienyt matot ulos (sateeseen) ja pedannut sängyn. Kiskoin herneitä syvälle sieraimiin, sillä kumpikin toimenpide oli täydellisen turha kokonaisuutta ajatellen. Miehen logiikka ei eilen (eikä vieläkään) oikein tässä yhteydessä avannut minulle oviaan. Miten sängyn petaaminen voi auttaa kämpän siivoamisessa? Lisäksi olin tolkuttoman väsynyt ja puhkesinkin kyyneliin lähes välittömästi kotiin päästyäni ja todettuani siivouksen keskeneräisyyden.

Koko ilta meni itkua pidätellessä. Menimme saunomaan kuntosalille ja siellä itkun pidättely kävi jo työstä. En edes tiennyt, mikä minua itketti. En vieläkään tiedä. Nukkumaan käydessä sain viimein tilaisuuden kertoa M:lle, että olen ihan rikki. Siivousurakka tuntuu ihan liian suurelta hommalta. Viikonlopun jenkkiläisvierailu tuntuu vielä raskaammalta. En jaksa. Pakko saada levätä, muuten en pysty menemään ensi viikolla töihin. Olen niin väsynyt. Nukun huonosti ja se aiheuttaa lisää väsymystä. Jotenkin voin hirveän vahvasti kuvitella, miltä masentuneesta tuntuu kun pelkkä pyykkien peseminen tai kaupassa käyminen tuntuu ylivoimaiselta ponnistukselta.

Tein päätöksen, etten mene M:n kotiin jenkkiläisiä moikkaamaan vielä perjantaina, vaan saavun paikalle vasta lauantaina. Perjantaista lauantaihin vietän täydellistä aivolepoa Lahdessa kotikotona ja vien äitille piirtämäni enkelitaulun. Äidin eilen alkaneet sytostaattihoidot ovat ilmeisesti suurempi asia minulle kuin uskallan myöntää. Hiusten lähteminen ja turpoaminen tekevät asiasta niin paljon konkreetimman.

M rauhoitteli minua illalla sängyssä ja rutisti. Pyysi vielä lupauksen (, jota en pystynyt pitämään), että nukkuisin aina kellon soittoon asti seuraavana aamuna. Käski ajattelemaan meidän jo syntynyttä vauvaa (!!!! jee.) tai vaikka yksisarvisia ja sateenkaaria. Kuinka hyvin hän minut tunteekaan.. Oli senkin huomannut, että jenkkiläisten tapaaminen jännittää minua. Rationaalinen ja realismiin luottava M:ni ehdottaa sateenkaaria ja yksisarvisia. Se on melkoinen ymmärryksen osoitus tuon ihmisen suusta.

Tänään töissä sain pomolta kuulla, että erään oppilaan äiti oli lähestynyt pomoa minua kyseenalaistavalla maililla. Pystyin kuuntelemaan uutisen ihan tyynenä. "Äiti pyysi etten kertoisi asiasta sinulle, mutta kyllä minä asiasta kerron sille, jonka takana seison." Nyökkäilin. Vastaisuudessa kyseinen äiti saa maileihinsa vastauksen tylyn yksinkertaisesti ja mahdollisimman lyhyesti, ettei tule mahdollisuutta tulkita kirjoitustani pieleen. "Suojaat tällä keinolla itseäsi", pomo sanoi. Jep, sen minä aion tehdä. Mitä hemmettiä asioita selittelemään, jos minua tarkoituksella yritetään saada puhumaan itseni pussiin tai muuten ongelmiin.

Opettajanhuoneesta poistuessani asia iski kuin metrinen halko: lisää ongelmia ja haasteita tähän jo nyt liian raskaaseen arkeen. Oikein tunsin, miten ulkoisesti hymyilevään olemukseeni tuli särö. Koko matkan opettajanhuoneesta luokkaan koitin paikkailla säröä, vaikka minua itketti niin että huulet vapisivat. Onneksi muksut vievät aina muutamassa sekunnissa ajatukset pois omasta itsestä, joten särö ei päässyt rikkomaan minua kokonaan. En jaksaisi nyt ryhtyä taistoon oman osaamiseni ja opettajuuteni puolesta. Luottamukseni tämän asian suhteen on vielä horjuva ja heikko. Paska tyyppi suoraan sanoen. Minä teen _KAIKKENI_, että poika saataisiin takaisin kunnollisille teille, ja perkele kehtaakin ruveta minua syyttämään. Voihan sitä tietysti siihen siirtyä, että passittaa poikaa jälki-istuntoihin tai rehtorin puhutteluun, mutta kun olen ajatellut, että olisi järkevää muutakin tehdä. Kiittämättömyys on maailman palkka. Siltä tämä näytää. Haistakoon homeen koko ihminen.

Nyt päiväunille, että jaksaa taas tätä elämää.