Edellistä postausta kommentoinut henkilö sai aikaan sen, että ryhdyin lisäämään postauksiin labeleita. Halusin selkeyttää myös itselleni, miten olen selvinnyt tästä keväästä ja kesästä. En jaksanut aloittaa ihan blogin alusta, joten valitsin toisen käännekohdan. Tämän vuoden tammikuusta alkaen lähes jokaisen postauksen labelina on sana "syöpä".
Lueskelin blogin läpi tammikuusta tähän päivään. Voi, miten paljon olenkaan päässyt elämään kiinni tammikuun syöpäuutisen jälkeen. Sairaus ei missään vaiheessa ole kadonnut mielestä eikä asian ahdistavuus ole mihinkään häipynyt. Silti kykenen nyt elämään jokapäiväistä elämää. Ja nyt kun lukee tammi-helmikuun postauksia, niin huomaa, että tuolloin jokapäiväinen elämä on ollut täysin kadoksissa. Vähän pelottaa muisto siitä syvästä väsymyksestä, joka etenkin töissä jaksamisen suhteen syntyi. Jaksanko minä nyt paremmin? Olenko minä oikeasti nyt ehjempi kuin maalis-toukokuussa?
Tuntuu uskomattomalta, että minä olen se henkilö, joka nipisti itseään niin lujaa kuin pystyi, että kestäisi tätä kaikkea ja pysyisi järjissään. Kipu selkeytti päätä. Tällä hetkellä itkettää se, miten syvällä sitä ollaankaan seilattu.
Tammikuussa olisin ottanut kaiken äitini kärsimyksen itselleni kannettavaksi, jos se olisi tarkoittanut, että äiti saa keskittyä toipumiseen ja taudin kukistamiseen. Olen edelleen samaa mieltä. Tekisin melkein mitä vain, että se voisin olla minä, jonka hiukset putoavat.
Mitä tämä kaikki on tehnyt meidän perheellemme? Olemme yhtenäisempi porukka. Minulla on olo, että me olemme tässä asiassa kaikki yhdessä sairautta vastaan. En tiedä, ajatteleeko äiti samoin. Ennen tätä en ollut koskaan nähnyt äitiä ja iskää kulkemassa kaulakkain. Ei se vain ollut tapana. En ollut nähnyt iskää tuomassa äitille kukkia koiranulkoilutuslenkiltä. En ollut nähnyt iskää huolissaan äidin jaksamisesta. He ovat nyt yksi kokonaisuus. Ja me lapset olemme enemmän yksi kokonaisuus. Isompi pikkuveli hankki äidille 150e maksaneen taulun, johon minä ja pienempi pikkuveli tietenkin osallistuimme. Isompi pikkuveli vei äidille kukkia valittuaan täysin sattumanvaraisesti vuodelle toisen "äitienpäivän". Sellaisia tavallaan pieniä asioita, jotka ennen olisivat jääneet tekemättä. Minulla on olo, että takerrumme kuin hengenhädässä äitiin. Hän ei saa mennä pois.
Mitä tämä kaikki on tehnyt minulle? Uskaltaisin väittää, että syöpä-sana ei ole minulle enää niin kammottava asia kuin mitä se aikaisemmin oli. Minä oikeasti pelkäsin jo pelkästään tuota sanaa. Pelkäsin, että sairastuisin syöpään. Mielessäni ei ollut käynyt koskaan, että joku läheiseni voisi sairastua siihen. Olen tajunnut, että tulen menettämään ihmisiä. Olen käsittänyt, että syövästä voi toipua. (Tämän tosin joudun toteamaan melkoisella varauksella. Olen edelleen kauhuissani sen asian suhteen, että tauti saattaa uusia. Pelkään tuota asiaa jo nyt.)
Mitä tämä kaikki on tehnyt minun silmissäni äidille? Äi... En tiedä. Minun silmissäni äiti on edelleen äiti. Äiti puhuu avoimemmin olemisestaan ja jaksamisestaan. Ok, rinta on mennyt. Hiukset ovat harventuneet. Sillä ei ole minun silmissäni mitään väliä. Äidistä on tullut haavoittuvainen. Aiemmin näin äidin vain harvoin itkevän ja tuolloinkin itku liittyi riitelyyn. Nyt äiti on itkenyt hiuksiaan. Hän on itkenyt, miten hyvä perhe hänellä on. Kyynelet nousevat hänen silmiinsä niin paljon useammin kuin aiemmin.
----
Olen valmistautunut siihen, että tämä menneiden penkominen saa taas aikaan yöllisiä sukelluksia alitajuntaan. Pienetkin sairaudesta muistuttavat asiat televisiossa, musiikissa, missä vain, tuovat uniin pelkoa, itkua, surua ja välillä myös toivoa.
Lueskelin blogin läpi tammikuusta tähän päivään. Voi, miten paljon olenkaan päässyt elämään kiinni tammikuun syöpäuutisen jälkeen. Sairaus ei missään vaiheessa ole kadonnut mielestä eikä asian ahdistavuus ole mihinkään häipynyt. Silti kykenen nyt elämään jokapäiväistä elämää. Ja nyt kun lukee tammi-helmikuun postauksia, niin huomaa, että tuolloin jokapäiväinen elämä on ollut täysin kadoksissa. Vähän pelottaa muisto siitä syvästä väsymyksestä, joka etenkin töissä jaksamisen suhteen syntyi. Jaksanko minä nyt paremmin? Olenko minä oikeasti nyt ehjempi kuin maalis-toukokuussa?
Tuntuu uskomattomalta, että minä olen se henkilö, joka nipisti itseään niin lujaa kuin pystyi, että kestäisi tätä kaikkea ja pysyisi järjissään. Kipu selkeytti päätä. Tällä hetkellä itkettää se, miten syvällä sitä ollaankaan seilattu.
Tammikuussa olisin ottanut kaiken äitini kärsimyksen itselleni kannettavaksi, jos se olisi tarkoittanut, että äiti saa keskittyä toipumiseen ja taudin kukistamiseen. Olen edelleen samaa mieltä. Tekisin melkein mitä vain, että se voisin olla minä, jonka hiukset putoavat.
Mitä tämä kaikki on tehnyt meidän perheellemme? Olemme yhtenäisempi porukka. Minulla on olo, että me olemme tässä asiassa kaikki yhdessä sairautta vastaan. En tiedä, ajatteleeko äiti samoin. Ennen tätä en ollut koskaan nähnyt äitiä ja iskää kulkemassa kaulakkain. Ei se vain ollut tapana. En ollut nähnyt iskää tuomassa äitille kukkia koiranulkoilutuslenkiltä. En ollut nähnyt iskää huolissaan äidin jaksamisesta. He ovat nyt yksi kokonaisuus. Ja me lapset olemme enemmän yksi kokonaisuus. Isompi pikkuveli hankki äidille 150e maksaneen taulun, johon minä ja pienempi pikkuveli tietenkin osallistuimme. Isompi pikkuveli vei äidille kukkia valittuaan täysin sattumanvaraisesti vuodelle toisen "äitienpäivän". Sellaisia tavallaan pieniä asioita, jotka ennen olisivat jääneet tekemättä. Minulla on olo, että takerrumme kuin hengenhädässä äitiin. Hän ei saa mennä pois.
Mitä tämä kaikki on tehnyt minulle? Uskaltaisin väittää, että syöpä-sana ei ole minulle enää niin kammottava asia kuin mitä se aikaisemmin oli. Minä oikeasti pelkäsin jo pelkästään tuota sanaa. Pelkäsin, että sairastuisin syöpään. Mielessäni ei ollut käynyt koskaan, että joku läheiseni voisi sairastua siihen. Olen tajunnut, että tulen menettämään ihmisiä. Olen käsittänyt, että syövästä voi toipua. (Tämän tosin joudun toteamaan melkoisella varauksella. Olen edelleen kauhuissani sen asian suhteen, että tauti saattaa uusia. Pelkään tuota asiaa jo nyt.)
Mitä tämä kaikki on tehnyt minun silmissäni äidille? Äi... En tiedä. Minun silmissäni äiti on edelleen äiti. Äiti puhuu avoimemmin olemisestaan ja jaksamisestaan. Ok, rinta on mennyt. Hiukset ovat harventuneet. Sillä ei ole minun silmissäni mitään väliä. Äidistä on tullut haavoittuvainen. Aiemmin näin äidin vain harvoin itkevän ja tuolloinkin itku liittyi riitelyyn. Nyt äiti on itkenyt hiuksiaan. Hän on itkenyt, miten hyvä perhe hänellä on. Kyynelet nousevat hänen silmiinsä niin paljon useammin kuin aiemmin.
----
Olen valmistautunut siihen, että tämä menneiden penkominen saa taas aikaan yöllisiä sukelluksia alitajuntaan. Pienetkin sairaudesta muistuttavat asiat televisiossa, musiikissa, missä vain, tuovat uniin pelkoa, itkua, surua ja välillä myös toivoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti