Näin unta, että äiti teki kuolemaa. Itkin niin, että minuun sattui fyysisesti. Äiti halasi minua ja hän tuntui aivan järkyttävän laihalta. Pääkallo tuntui hiusten alla. Äiti kirjoitti minulle jäähyväiskirjeen. Koko uni oli pelkkää hyvästien jättöä ja itkua.
Oikeassa hereilläolomaailmassa äidin hiukset ovat alkaneet jo kasvaa. Sädehoidot ovat alkaneet ja sytostaattihoidot päättyneet. Äiti iloitsee hiustensa kasvusta. Niin minäkin. Hiusten kasvusta äiti kertoo jotenkin sydäntäsärkevällä tyylillä. Vähän kuin lapsi, joka iloitsee joulusta. Sellaista huolimattomasti heitettyjä kommentteja, jotka yritetään esittää täysin arkipäiväisesti, mutta silti takana kuuluu syvä onni ja ilo. Ja helpotus. En enää edes muista, miltä äidin punainen tuuhea tukka näyttikään. Hiusten lähtö on tapahtunut sen verran hitaasti, että ohut haituvatukka näyttää ihan normaalilta. Äiti ei sitä varmaan usko, mutta minun silmiini tukka ei näytä omituiselta.
------------
Maanantaina alkaa koulu. Jännittää ja stressaa aika rankasti. Vähän pelottaa se, että onko sitä ihan oikeasti ehtinyt kesän aikana toipua siitä hirveästä viime keväästä. Että osaako sitä vielä tehdä työnsä. Ja ennen kaikkea, jaksaako tehdä työnsä kunnolla, välittää lapsista aidosti ja olla hyvä opettaja.
------------
Tänään alkaa koiralapsen kanssa tottelevaisuuskoulu. Lapsesta on tullut kovin iso ja hän on oppinut uimaan. Sellainen mamin mussukka tuo on, että koirapuistossakaan ei lähde jaloista kymmentä metriä kauemmas muiden koirien kanssa. Vähän kuin olisi näkymättömässä hihnassa sielläkin. Metsässä kyllä saattaa hetkeksi kadota näkyvistä ja päättää, että "muahan et hihnaan pistä", mutta tuosta koiran mielestä uskomattoman hassusta leikistä yritetään mm. koirakoulun avulla päästä eroon.
Oikeassa hereilläolomaailmassa äidin hiukset ovat alkaneet jo kasvaa. Sädehoidot ovat alkaneet ja sytostaattihoidot päättyneet. Äiti iloitsee hiustensa kasvusta. Niin minäkin. Hiusten kasvusta äiti kertoo jotenkin sydäntäsärkevällä tyylillä. Vähän kuin lapsi, joka iloitsee joulusta. Sellaista huolimattomasti heitettyjä kommentteja, jotka yritetään esittää täysin arkipäiväisesti, mutta silti takana kuuluu syvä onni ja ilo. Ja helpotus. En enää edes muista, miltä äidin punainen tuuhea tukka näyttikään. Hiusten lähtö on tapahtunut sen verran hitaasti, että ohut haituvatukka näyttää ihan normaalilta. Äiti ei sitä varmaan usko, mutta minun silmiini tukka ei näytä omituiselta.
------------
Maanantaina alkaa koulu. Jännittää ja stressaa aika rankasti. Vähän pelottaa se, että onko sitä ihan oikeasti ehtinyt kesän aikana toipua siitä hirveästä viime keväästä. Että osaako sitä vielä tehdä työnsä. Ja ennen kaikkea, jaksaako tehdä työnsä kunnolla, välittää lapsista aidosti ja olla hyvä opettaja.
------------
Tänään alkaa koiralapsen kanssa tottelevaisuuskoulu. Lapsesta on tullut kovin iso ja hän on oppinut uimaan. Sellainen mamin mussukka tuo on, että koirapuistossakaan ei lähde jaloista kymmentä metriä kauemmas muiden koirien kanssa. Vähän kuin olisi näkymättömässä hihnassa sielläkin. Metsässä kyllä saattaa hetkeksi kadota näkyvistä ja päättää, että "muahan et hihnaan pistä", mutta tuosta koiran mielestä uskomattoman hassusta leikistä yritetään mm. koirakoulun avulla päästä eroon.
2 kommenttia:
Oli mielenkiitoista lukea blogiasi. Olen parantumatonta syöpää sairastava 3 lapsen äiti. Yksi lapsista on vielä pieni, mutta nuo kaksi muuta ovat jo "isoja". Olen usein miettinyt miten he lopulta asiaan suhtautuvat, miltä se heidän sisimmässään ihan oikeasti tuntuu. Sinun kirjoituksesi selvensivät asiaa. Toivon sinulle paljon voimia ja rohkeutta!
Hui, jotenkin melkein pelottaa lukea "vastapuolen" kommenttia. Rohkeutta ja voimia on tosiaan tarvittu. Suuri osa päivistä ja öistä menee ihan kuin ennen sairautta, mutta välillä etenkin unien kautta alitajunta puskee läpi murhetta ja pelkoa.
Lähetä kommentti