Niin siinä on hyvinkin nopeasti päässyt käymään, että koirun avulla olen päässyt hyvinkin lähelle (ellen jopa jo sisälle) koirapiireihin täällä kotinurkilla. En ollenkaan ollut ajatellut asiaa tätä päivää aikaisemmin. Juttu tuli mieleen vasta, kun lähdettiin koirapuistosta ja jackrusselin emäntä huusi perään, että "Moikka, nähdään taas!" Ja varmasti nähdäänkin, sillä tavaksi on tullut käydä koirapuistossa koissua juoksuttamassa lähes päivittäin. Lenkkeillessä tulee hirmu paljon tuttuja koira- ja ihmisnaamoja vastaan, joita tervehditään jo hämmentävän tuttavallisesti.
"Ai moro! Mä just tossa kerroinkin mun miehelle tästä sun koirasta. Kato, tässä tää koira on mistä mä sulle puhuin!" Hmmm, naisesta en tiedä mitään, mutta koiran tunnistan ulkonäöltä.
Koirapuistossa oppii tuntemaan paitsi koiria, myös niiden emäntiä ja isäntiä. Jutut pyörivät vaikka missä - useimmiten kuitenkin luonnollisesti koirissa. Ja koska keskustelun osapuolet ovat koiraihmisiä ja suurella todennäköisyydellä myös omistavat itse koiran, riittää juttua ihan loputtomiin.
Tällä hetkellä olemme tutustuneet mm. 1) jackrusseliin ja emäntään, jonka kotona tehdään putkiremonttia ja jonka toinen puolisko on armeijassa 2) vehnäterrieriin, joka on kolmevuotias ja lopettanut leikkimisen ja jonka isäntä tahtoisi kovasti tutustua koiraani 3) kultaiseennoutajaan, joka on käyttölinjaa ja joka tahtoisi kovasti hyppiä mutta on opetettu olemaan hyppimättä, joten se vain kiemurtelee jaloissa 4) mustaan sekaroituiseen, joka on jättimäisen suuri ja jonka naamassa on valkoisia karvoja, mutta joiden syntyaikaa omistaja ei tiedä, koska koira on tullut taloon vasta aikuisena 5) mäyräkoiraan, jonka isäntä on hirveän hiljainen 6) entlebuchinpaimenkoiraan, joka on vasta oppinut nostamaan jalkaa ja jonka perheeseen kuuluu emännän lisäksi ainakin noin kahdeksanvuotias tyttö... jne. jne.
Tuttuja riittää. Ja mikä parasta, oma lapsukaiseni alkaa olla aikamoisen hyvä sosiaalisesti puistossa. Se lähestyy rauhallisesti muita koiria ja osaa jättää ne rauhaan, jos toinen osapuoli ei halua riehua. Koissun leikkiääni on erikoista rähinän ja murinan sekoitusta, jota ulkopuolinen saattaisi pitää vihaisuuden merkkinä. Tästä ei kuitenkaan ole kyse, vaan toinen puhkuu intoa ja iloa ja tuloksena tuolloin on rähinää. Onneksi leikkikaverikoirat näyttäisivät osaavan tulkita tuota ääntä oikein, sillä vastaukseksi koira saa lähinnä ryntäilyä, säntäilyä ja hännän heilutuksia.
Jee, olen tullut sosiaalisesti osaksi tätä asuinaluetta. Tätä ei takuulla olisi tapahtunut, jos olisin koiraton.
"Ai moro! Mä just tossa kerroinkin mun miehelle tästä sun koirasta. Kato, tässä tää koira on mistä mä sulle puhuin!" Hmmm, naisesta en tiedä mitään, mutta koiran tunnistan ulkonäöltä.
Koirapuistossa oppii tuntemaan paitsi koiria, myös niiden emäntiä ja isäntiä. Jutut pyörivät vaikka missä - useimmiten kuitenkin luonnollisesti koirissa. Ja koska keskustelun osapuolet ovat koiraihmisiä ja suurella todennäköisyydellä myös omistavat itse koiran, riittää juttua ihan loputtomiin.
Tällä hetkellä olemme tutustuneet mm. 1) jackrusseliin ja emäntään, jonka kotona tehdään putkiremonttia ja jonka toinen puolisko on armeijassa 2) vehnäterrieriin, joka on kolmevuotias ja lopettanut leikkimisen ja jonka isäntä tahtoisi kovasti tutustua koiraani 3) kultaiseennoutajaan, joka on käyttölinjaa ja joka tahtoisi kovasti hyppiä mutta on opetettu olemaan hyppimättä, joten se vain kiemurtelee jaloissa 4) mustaan sekaroituiseen, joka on jättimäisen suuri ja jonka naamassa on valkoisia karvoja, mutta joiden syntyaikaa omistaja ei tiedä, koska koira on tullut taloon vasta aikuisena 5) mäyräkoiraan, jonka isäntä on hirveän hiljainen 6) entlebuchinpaimenkoiraan, joka on vasta oppinut nostamaan jalkaa ja jonka perheeseen kuuluu emännän lisäksi ainakin noin kahdeksanvuotias tyttö... jne. jne.
Tuttuja riittää. Ja mikä parasta, oma lapsukaiseni alkaa olla aikamoisen hyvä sosiaalisesti puistossa. Se lähestyy rauhallisesti muita koiria ja osaa jättää ne rauhaan, jos toinen osapuoli ei halua riehua. Koissun leikkiääni on erikoista rähinän ja murinan sekoitusta, jota ulkopuolinen saattaisi pitää vihaisuuden merkkinä. Tästä ei kuitenkaan ole kyse, vaan toinen puhkuu intoa ja iloa ja tuloksena tuolloin on rähinää. Onneksi leikkikaverikoirat näyttäisivät osaavan tulkita tuota ääntä oikein, sillä vastaukseksi koira saa lähinnä ryntäilyä, säntäilyä ja hännän heilutuksia.
Jee, olen tullut sosiaalisesti osaksi tätä asuinaluetta. Tätä ei takuulla olisi tapahtunut, jos olisin koiraton.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti