koiraharrastuksen kääntöpuoli

Ilmeisesti ei ole olemassakaan sellaista harrastusta, joka olisi pelkkää iloa ja auringonpaistetta. Vai onko?

Koiraharrastus sellainen ei ainakaan ole. Ensinnäkin kyse on elävästä olennosta, joka sairastelee ja kulkee elämän päätökseensä useimmiten ennen omistajaansa. Toisekseen: yhdistystoiminta. Tarvitseeko asiaa sen enempää selittää? Kyyninen minä väittää, että sellaista yhdistystä, puoluetta, järjestöä, "yhteisen edun" puolesta työtä tekevää järjestöä ei olekaan, joka toimisi täysin puhtaat jauhot pussissa.

Ärsyttää suunnattomasti, että "vallan kahvaan" päässyt ihminen sekoaa täysin. En olisi uskonut, että tämä poliitikkoja kohtaan tuntemani syvä epäluuloisuus voidaan siirtää suoraan yhdistysaktiiveihin. Yhdistyksen hallitukseen päässeiltä karkaa mopo hanskasta välittömästi ja alkaa kähmintä, selän takana puhuminen, saunaosastolla tehtyjen päätösten läpi murjominen jne. Tai sitten jos hallituksen jäsenet ovatkin mielestään hyvällä asialla, niin sitten vähintään edellisten hallitusten jäsenet kirkuvat karmeita solvauksia eikä samalle hiekkalaatikolle mahdu millään. Tai sitten jos edellisten hallitusten jäsenet eivät lähde rimanalituksiin, niin sitten siihen toimintaan ryhtyy ainakin joku, jonka naapurin koiran kasvattajan serkun kaimaa Se Yksi toinen on haukkunut ja siksi tämä joku on oikeutettu puukottamaan selkään sitä kolmatta joka hymyili joskus Sille Yhdelle sellaisella tavalla että pakosti on jotain kähmintää siellä! Tai sitten muistellaan jotain Jatkosodan aikaisia riitoja, joiden perusteella riidoista tietämättömätkin jaetaan leireihin, vaikkei mihinkään leiriin haluaisi kuuluakaan.

Aivan hulvatonta, siis!

Mikä siinä on, ettei täysin yhteisen asian (=koirarodun tulevaisuus) puolesta pystytä tekemään yhteistä työtä? Miksi lupaillaan vaikka mitä, ja sitten tehdäänkin ihan jotain muuta? Miten täysipäisestä ihmisestä kuoriutuu kähmijä? Mikä saa toimimaan yhteisen edun nimissä aivan päin h*lvettiä?

Minä en ikinä ikinä ikinä halua lähteä yhdistystoimintaan mukaan sen enempää, mitä siinä jo nyt pakon sanelemana olen. Hallituksen toimintaan en aio osallistua pitkällä tikullakaan ja muutenkin yritän pysyä kaikesta mahdollisesta päätöksentekoa ja suurempaa vastuuta vaativista toimista erittäin etäällä. En halua ikimaailmassa joutua tilanteeseen, jossa minusta kuoriutuu se kähmijä ja kaikin puolin mätä yhdistyshirviö.

ihmisiä

Eläessäni olen tavannut muutaman ihmisen, jotka ovat jollain tavalla vedonneet minuun hirmu vahvasti, vaikken heitä juurikaan tunne. Kaikki nämä ihmiset ovat olleet naisia.

Ihan ensimmäinen minuun vahvasti vedonnut ihminen on ollut opettajani. Ekasta luokasta neljänteen minua opettanut nainen oli varmaankin ihan tavallinen ihminen, mutta pieneen hemuliin hän iski kuin salama. Niin kai usein ekaluokanopettaja tekee. (Hän on syy, miksi itse olen samalla alalla.) Ei siis mitään erityisen ihmeellistä tässä ihastuksessa - enkä nyt tarkoita oikeastaan sellaista ihastusta, mitä tunnetaan, kun haluaisi vaikkapa ryhtyä seurustelemaan. Tarkoitan sellaista syvää ihastelun ja sielunkumppanuuden tunnetta. Sellaista oloa, että tuo ihminen on sellainen, jota voisin ihastella vaikka miten pitkään.

Toinen ihastuksen kohteeni on ollut jostain syystä viittomakielen opettajani. Nyt jälkikäteen viittomaharrastuksen lopahdettua olen tavannut kyseisen ihmisen useaan kertaan. Enää en näe sitä, mikä minuun tuolloin lukioikäisenä vetosi.

Ja nyt olen löytänyt taas ihmisen, joka vetoaa minuun ihan hirmuisen kovasti. Katson tämän ihmisen ilmeitä ja eleitä ja voisin vain jatkaa katsomista. Hänen puheensa kuulostaa siltä, etten oikein osaa kyseenalaistaa hänen sanomisiaan. Kaikki kuulostaa niin mietityltä ja syvästi pohditulta. Perustelut kuulostavat uskomattoman viisailta. Hän suhtautuu lapsiinsa kadehdittavalla tavalla. Hän kohtelee koiraani uskomattomalla ymmärryksellä. Hän suhtautuu elämään niin kadehdittavan suorasti ja rehellisesti, etten voi kuin ihailla. Tuttuni, joka tuntee tämän minua ihastuttavan naisen jo pidemmältä ajalta, kertoi naisen jakavan mielipiteitä. Toiset vihaavat häntä heti. Toiset rakastavat.

Istuin tunnin tänään kuuntelemassa tämän naisen puheita. Hän kertoi aivoinfarktin saaneesta ystävästään. Puhuimme paljon koirista. Juttelimme terveydestä ja sairaudesta. Kotiin ajaessa tunsin oloni kevyeksi. Ikään kuin stressi olisi poistunut, vaikken puhunutkaan mistään minua stressaavasta. Ainoastaan kuuntelin tämän henkilön mielipiteitä.

Minuun vetoavat kai jossain määrin sellaiset vahvat naiset, jotka tuntuvat turvallisilta ja käyttäytyvät niin, että luovat tunteen siitä, että he tietävät mitä tekevät. Täysin todellisuudesta irrotettuna tuntuu siltä, että haluaisin käpertyä tälläisten naisten jalkoihin, ottaa vastaan silityksen ja kuulla tälläisen henkilön kertovan minulle, että elämä tulee sujumaan hyvin. Että minun ei tarvitse pelätä tai olla huolissaan. Että kaikki tulee olemaan kunnossa.

Tiedän, etten tule enää koskaan saamaan tälläistä kohtelua keneltäkään - olenhan aikuinen. Tiedän myös, etteivät nämä ihailemani ihmiset ole täydellisiä. Heillä on varmasti ärsyttäviä piirteitä ja osa heidän hyvin perustelluista mielipiteistään on vääriä. Oikeastaan on onni, etten tunne heistä ketään niin hyvin, että mielikuvani kadehdittavan täydellisestä ihmisestä särkyisi. On erittäin virkistävää, että maailmassa on niitä ihmisiä, joita voi vain ihaillen katsella ja kuunnella.

suuria päätöksiä BY kassatäti

Lähi-Siwaan astellessani en edes muistanut, että tänään on tullut sipaistua silmiin vain ohut kerros ripsiväriä ja kaikki muu on unohtunut. Nappasin hyllystä neljä siideriä ja kävelin jonoon. Olen saanut ostaa siideriä laillisesti nyt 11 vuotta. Ja silti kassajonossa tuntuu vähän syylliseltä. Tai sellaiselta, että kysyyköhän ne paperit vai ei. Pituuteni ei päätä huimaa ja mitä ilmeisemmin ikä korreloi kassatätien mielestä ikään. 151 cm = 15 vuotta. Niinpä olen tavallaan tottunut siihen, että ilman henkkareita on turha mennä saunasiideriä ostamaan.

Jonossa minun edelläni seisova asiakas maksoi ostoksensa ja laskin siiderini kassahihnalle. Olen itsekin tehnyt kai vuoden tai kaksi (miten en muista kuinka pitkään?) kassatädin hommia, joten huomasin kyllä sen kassatädin tekemän pikaisen silmäkulmavilkaisun, jolla kassatäti yritti jo ennen vuoroani tehdä päätöksen kysyäkö papereita vai eikö kysyä.

Vuoroni tuli. Kassatäti ryhtyi lyömään siidereitä kassaan ja teki Sen Vilkaisun ("Katson nyt ihan kunnolla, että onko tuo 18 vai ei.") ... ja jatkoi siiderien kassaan lyömistä. Ojensin Visa-korttini tädille. Yhä edelleen kassatädin ilmeestä näki, että hänen tekisi mieli kysyä paperit, mutta toisaalta tarjoan maksuvälineeksi Visaa. Ja jos hän olettaa minun olevan alle 18, se tarkoittaa sitä, että myös Visa on luvatta käytössäni. Näytin kai niin lainkuuliaiselta, etten joutunut kaivamaan ajokorttia lompakostani. Keräsin siiderit syliini ja astuin ulos Siwasta.

Hississä huomasin, että kasvoni ovat kalpeat, kiitos talven ja laiskuudesta tai mukavuudenhalusta johtuvasta meikittömyydestäni. Sekin vielä. En joutunut vastaamaan kysymykseen "saanks mä nähdä sun henkkarit?", vaikka näytin karvalakissani ja nuhjaantuneessa ulkoilutakissani erittäin naturellilta..

Ja kotiin marssiessani mielessä pyöri kiivaasti seuraava ajatus:
Otanko tämän positiivisesti vai negatiivisesti? Ajattelenko, että "Jee, vihdoinkin saan siideriä ilman papereiden esiin kaivamista!" vai "Voi paska. Nyt ne ei enää kysy papereita."

En osaa päättää vieläkään, kumpaan ajattelutapaan kallistuisin.

väliaikatietoja

Äitin sytostaattihoitojakso jatkuu. Lääkäri tiesi kertoa kasvainten pienentyneen tähän mennessä annettujen hoitojen ansiosta. Hoito jatkuu kolmella sytostaattihoidolla, jotka annetaan kolmen viikon välein. Sitten katsotaan tilannetta taas uudestaan. Eli maalis-huhtikuun vaihteessa on odotettavissa seuraava katsaus.

Sairaudesta on jotenkin tullut osa arkea. Se ei paina mieltäni enää niin akuutisti ja hirveällä voimalla. Kai näin väistämättäkin käy, kun tilanne jatkuu kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Pahin terä tylsyy ainakin niinä hetkinä, kun mitään "tavallisesta sairastamisesta ja hoidoista" poikkeavaa ei tapahdu.

hymynaamapäivä

Aamu alkoi seiskaluokkalaisten matematiikalla. Aamutunnit ovat aina kohmeisia ja oppilaat ovat hiljaisia ja hitaita. Tänään jostain syystä oppilaat saivat itsensä käyntiin, joten laaja-alainen erkkaopettaja ja minä saimme sinkoilla pulpetin luota toiselle avaamassa geometrian saloja oppilaille. Tunti sujuu aina paljon leppoisemmin ja mukavammin, kun oppilaat pyytävät apua.

Seuraavalle tunnille sinkosin hengästyneenä muutaman minuutin myöhässä. Rakennuksesta toiseen siirtyminen vie aina oman aikansa, mutta onneksi luokan muut aikuiset olivat jo aloittaneet päivän, joten mitään häiriötä jokatiistaisesta myöhästymisestäni ei aiheudu. Hengästyneenä käynnistelin tietokonetta, jotta saisin kiinni aamun tapahtumista. Koneen uumenista pitäisi löytää viikkosuunnitelma, jotta voisin noudattaa sitä. (Välillä en jaksa odottaa koneen käynnistymistä, vaan vetäisen hatusta tunnin puuhat. Toisinaan satun silti noudattamaan viikkosuunnitelmaani, mutta yleensä en.) Pohdiskelin siinä ääneen, että mitähän sitä pitikään tehdä. Yksi oppilas avasi suunsa ja kertoi, että tarkoitus olisi pitää lukutunti. Niinhän se tosiaan oli. (Mistä ihmeestä tämä oppilas sen tiesi? Kai minä olen asiasta viime viikolla puhunut..) Myönsin, että lukutuntihan se tosiaan pitäisi olla ja ohjeistin jengin hakemaan kirjat lokeroista.

Viiden minuutin kuluttua luokassa vallitsi hipihiljainen työntouhu. Suurin osa oppilaista luki kirjastosta valitsemaansa kirjaa ja osa askarteli täysin omatoimisesti lukupuuhun lehtiä. Niihin jokainen oppilas kirjoittaa arvion lukemastaan kirjasta. Puussamme on jo kymmenisen lehteä, vaikka projekti alkoi vasta pari viikkoa sitten! :)

Yli puoli tuntia myöhemmin avasin suuni ja kerroin, että olisi aika siirtyä välkälle. Siis ykkösluokkalaiseni puursivat oikeastaan täysin omatoimisesti noin 35 minuuttia. Uskomaton suoritus, sillä kutosluokkalaisilleni tuo aika oli viime vuonna lukutunneilla - tai millään muullakaan tunnilla - lähes mahdoton saavuttaa.

Iltapäivällä tehtiin Kevätpörriäisiin viidakkokuvia. Pistin Juno-elokuvan soundtrackin soimaan. Letkeän country-henkisen musiikin soidessa oppilaat piirsivät kuka mitäkin. Palmuja. Leijonia. Marsuja. Koiria. Perhosia. Ja tietenkin vesiputouksia. Vallitsi jälleen hyväntahtoinen ja erittäin omatoiminen henki. Lopputunnista vaihdoin musiikiksi TOHTORI ORFF & HERRA DALCROZEn lastenlauluja. Rokkihenki kohosi huippuunsa. Luokkamme Vili Vilpertti - tuo ikuinen esiintyjä ja tauoton puheripulinen - ryhtyi soittamaan villisti viivotinta. Minä aloitin hirmuisen joraamisen. Mukaan tuli myös työparini. Hetken kuluttua pari oppilastakin alkoi hihittäen jorata. Lopulta kaikki luokan aikuiset ja lähes kaikki luokan lapset rokkasivat luokan keskellä hillittömästi hihittäen. Sydäntä lämmitti katsella myös istumaan jääneitä: ihan ei uskalla tulla tanssimaan, mutta silti naurattaa ihan sydämen pohjasta luokan hurmostila.

Rokkikappale päättyi ja kehotin oppilaita rokkaamaan itsensä välitunnille. Virnuilevat naamat poistuivat pukemaan toppavaatteita päälle.

Viimeisellä tunnilla jatkoimme viidakkojen valmistamista. Koska olemme jääneet Aapisen kertomuksissa pahasti jälkeen, pistin tarinat pyörimään yhteen pötköön. Rokkaava porukka oli välitunnin aikana rauhoittunut ja oppilaat jaksoivat kuunnella puoli tuntia Matin ja Liisan seikkailuita. Eli viimeinenkin tunti sujui omaehtoisen työskentelyn parissa.

Jotenkin tuo porukka on puolessa vuodessa oppinut ottamaan tosi paljon vastuuta omasta työskentelemisestään. Ja he näyttävät nauttivan siitä, että saavat vastuuta. Nähtäväksi jää, tuleeko jossain vaiheessa takapakkeja ja unohtuuko tämä huikea työskentelymotivaatio ajan myötä.

Ryhmissä istuvat oppilaat arvioivat iltapäivällä työrauhanantotaitojaan. Ryhmä antaa itselleen hymynaaman ja minä annan viereen oman arvioni. Ryhmät ovat osoittautuneet todella itsearviointitaitoisiksi ja täydellisiä hymynaamoja on jaettu vain harvoin. ( :) :I ja :( eivät enää ole ainoita vaihtoehtoja, vaan on myös puolihymynaamoja ja puolisuruioita.) Ensimmäistä kertaa itsearviointitoiminnan aloitettuani neljä ryhmää viidestä antoi itselleen hymynaaman ja yksi ryhmä antoi itselleen puolihymynaaman. Minä olin ryhmien kanssa samaa mieltä arvioissani. Hihkuva ja hurraava oppilasmassa järjestäytyi jonoksi eikä meinannut millään pystyä hiljenemään. "Ekaa kertaa me saatiin NOIN monta hymynaamaa!" "Hihiii!"