8 viikkoa töitä, 1 viikko sairaslomaa

Sunnuntaina palasimme Lahdesta ja mökiltä kotiin. Automatkan viimeiset parikymmentä kilometria sujui tuskaisissa merkeissä. Selkä tuntui pahalta missä tahansa asennossa. Kotiin päästyämme tarjosin piskille iltapalaa. Kumartuminen aiheutti julmetun vihlaisun alaselässä. Sen jälkeen ei oikeastaan sattunutkaan, mutta tiesin tasan varmasti, että selkään tulee jossain asennossa sattumaan järkyttävän paljon. Prosessi alkoi.

Yön aikana luulin selän paranevan. Väärin. Aamulla pääsin kyllä töihin, mutta vasen jalka ei toiminut normaalisti. Hetken kuluttua jalka alkoi kyllä toimia, mutta oleminen tuntui kummalliselta. Istuin kumarassa. Kävellä tökötin hitaasti kuin mummeli. Kolmen työtunnin jälkeen aloin olla totaalisen paketissa. Jokainen selän lihas oli niin jumissa, että pelkkä seisominen tuntui urheilusuoritukselta. Kahdeltatoista olin järjestänyt itseni kesken päivän sairaslomalle ja hankkinut sijaistajia ympäri koulua. Yhdeltä olin kotona ja ulkoilutin koiran hiipien.

Tiistaina sain ajan työterveyteen. Lääkäri kirjoitti lihasrelaksantteja ja tulehduskipulääkettä sekä varasi joulukuulle ajan fysiatrille sekä sairaslomaa loppuviikon ajaksi. Olin kuvitellut olevani pois päivän ja selkä olisi kunnossa. Lääkäri antoi luvan mennä vaikka jo torstaina töihin, jos selkä antaisi myöten. "Siitä tiedät olevasi sairasloman tarpeessa, jos et pääse autosta aamulla ulos", lääkäri kertoi kun kerroin naureskellen että olen jo useana aamuna pohtinut työtovereiden apuun soittamista aamulla autostanousuoperaatiossa.

Lääkärin jälkeen ajoin töihin. "Mitä sä täällä teet, mee kotiis sairastaa." "Suunnittelen sijaiselle huomisen ja torstain, kun kai mä sit vaan oon torstainkin pois. Perjantaina tuun kyllä." "Häh, ethän tule?" "Tuun mä." Pomokaan ei ollut kanssani samaa mieltä. Useat käskivät testaamaan korvaamattomuuttani sormi vesilasiin -tempulla. Keskiviikkona lähetin pomolle viestin, etten sittenkään tule perjantaina, selkä oli nimittäin edelleen siinä kunnossa, ettei useamman tunnin seisomisurakka mitenkään onnistu vaikka olo muuten olikin jo ihan hyvä.

Tänään työkaveri/ystävä L sanoi, että olivat töissä suunnitelleet barrikadien rakentamista pitääkseen minut pois työpaikalta huomisen perjantain ajan. No, olen siis huomisenkin kotona. Tuntuu lintsaamiselta. Olo ei ole kipeä. Minulla ei ole kuumetta. Käveleminen ja kumarteleminen sujuu ihan hyvin. Olen käynyt koiran kanssa yli tunnin lenkeillä. Joo. On se lintsaamista. Sillä ei tämä selkä tästä parane vaikka olisin sairaslomalla koko loppuvuoden. Tälläinen se on aina, kipeä. Olen vain oppinut elämään asian kanssa ja vaikka selkä olisi TODELLA kipeä, osaan liikkua niin että se näyttää suhteellisen helpolta ja ketterältä. En kumartele vaan kyykistelen. En nostele asioita. Sellaista paskaa, jos suoraan sanotaan. Tänään kumarruin ottamaan koiran juomakupin lattialta eikä se sattunut. Uskomatonta. Ensimmäistä kertaa varmasti kuukausiin kumarruin. Kai tästä sairaslomasta sitten on jotain apua ollut.

Töissä hommat kai sujuu. En ole juurikaan ajatellut oppilaita. Ainoastaan viime yönä heräsin kauhistuttavaan ajatukseen, että olen unohtanut valmistella yhden oppilaani siirtymisen toiseen kouluun. En saanut enää oikein unta ja seitsemän aikoihin nousin ylös. Kahdeksalta lähetin pomolle viestin asiasta ja sain takaisin viestin, joka sanoi jotain siihen suuntaan että "sinä se jaksat huolehtia asioista. :-) Koitahan parantua." Oikeastaan on hienoa, miten hyvin olen pystynyt irrottautumaan työasioiden ajattelusta. Tämä tuntuu ylimääräiseltä luvattomalta syyslomalta. Nautinko vai tunnenko syyllisyyttä? En osaa päättää.

Kahdeksan viikkoa joululomaan.

No ok. En minä oikeasti ole näin säälittävä, että laskiksin jo viikkoja seuraavaan lomaan. Työkaveri L vaan valaisi minua tuossa äsken kyseisellä faktalla.

Kolme oppilastani siis siirtyivät vihreämmille niityille pienryhmään. Ainakin eilen oppilaani olivat tietokoneluokassa huomattavasti seesteisempiä kuin ennen tätä siirtoa. Ja tänään nyt näinkin oppilaitani periaatteessa omassa opetuksessani vain tunnin, joten sen perusteella on vaikea sanoa.

Käytännössä olin käytöspoliisina luokalleni myös musiikintunnilla, sillä siihen kohtaan sattui sopivasti vapaatunti ja luokkani on lauma perkeleitä vieraan aikuisen käsissä. Niinpä tallustelin musaopen muodostaman jonon perässä musaluokkaan. Oppilaani menivät hiljaa omille paikoilleen. Olisi melkein kuullut nuppineulan putoavan lattialle. Sitten laulettiin. Hipihiljaista. Vain minä ja musaope lauloimme. "LAULETAA MUUMIT!" Ja mehän laulettiin. Minä ja musaope lauloimme, vain kertosäkeen HEI MUUUUUMIT! -osassa oppilaat yhtyivät nauruun pyrskädellen mukaan lauluun. Sitten tehtiin musahistorian juttuja. Rauhallinen ja hiljainen ilmapiiri jatkuivat. Minä vain olin. Kerran tai pari huomautin, että "Älä keinu tuolilla." tai "Älä pyöritä avainnauhaasi, kohta katkeaa joltain hammas."

Tunnin jälkeen juteltiin musaopen kanssa tunnista. "Tää tuli ihanaan kohtaan tää sun vapaatunti. Hirvee helpotus." Joo. Pitäisi kai tuntea itsensä imarrelluksi. Tunti oli sujunut keskustelun perusteella paljon rauhallisemmin kuin tavallisesti. Eikä se nytkään mikään huopatossutehdas ollut vaan ihan tavallinen oppitunti.

Jee olen korvaamaton. Ainoa vaan, että näitä vapaatunteja musatunnin kohdilla on tasan yksi tämän tunnin lisäksi, joten järjestely ei ole pysyvää laatua. Ja toisekseen ilman korvausta en järjestyspoliisiksi ryhdy. Ja kolmanneksi onhan se täysin käsittämätöntä, että oppilaat ovat noin leimautuneita minuun. Korpeaa. "Minä olen sinun opettajasi, älä pidä muita opettajia. Älä lausu turhaan hemulin, sinun opettajasi nimeä."

Olisihan se mahtava tilanne, jos oikeasti jatkaisin oppilaideni opettajana aina hamaan tulevaisuuteen ja kulkisin mukana jokaisella oppitunnilla. Vaan kun tulevaisuutemme rajoittuu seitsemään kuukauteen. Sen jälkeen se on Good bye, Auf Wiedershcen! Sitten heidän pitäisi oikeasti kyetä irtautumaan minusta ja auktoriteetistani.

Puhuttiin tänään erään työkaverin kanssa, että minun pitäisi laminoida itsestäni pieni muoviope jokaiselle oppilaalleni kirjanmerkiksi. Ja siihen pitäisi ehdottomasti askarrella tuki, jonka avulla kuvan saisi pulpetille seisomaan. Lisäksi kuvasta pitäisi tehdä kaksipuoleinen. Toisella puolella ope näyttää iloiselta ja näyttää peukkua ylöspäin. Toisella puolella ope näyttää vihaiselta ja näyttää peukkua alaspäin. Ja oppilaiden pitäisi sitten pikkuhiljaa oppia tulemaan toimeen kirjanmerkin avulla ilman fyysistä läsnäoloani.

Nauroimme ajatukselle. Mutta ihan oikeastikin yksi opettajistamme on tulostanut itsestään kuvan luokan seinälle sijaisia varten. Tragikoomista. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että totta kai tilanne sikäli hivelee itsetuntoani ja tuntuu hienolta, että minun työni on "karmean" luokkani kanssa suhteellisen - ehkä oikeinkin - sujuvaa. Oppilaat kohtelevat minua hyvin. Tulemme juttuun ja vitsailemme paljon. Oppilaat kuuntelivat tänäänkin sillä ainoalla oikeasti minun pitämälläni tunnilla korvat höröllä, kun kerroin kyyn puremasta ja siitä, miten oma isäni kesällä siirsi kyynpoikasen mökkitontilta pois. He kertoivat innokkaasti omia kokemuksiaan ja kyselivät minulta lisää tietoa. Sellaista tavallista olemista siis. Ja ihan positiivisessa hengessä. Mutta sitten tulee jälleen sen hetki, kun olen opettanut jotain toista ryhmää ja omat mussukkani ovat olleet vaikkapa enkun tunnilla. Välitunnin aikana saankin sitten taas suut ja silmät täyteen sitä "hemuli kuule, ne sun oppilaat taas kerran..."

MIKSEIVÄT HE VOI OLLA IHMISIKSI MUIDEN AIKUISTEN KANSSA! >:|

Perhana.

Loman/myrskyn jälkeen..

..on poutasää?

Vaan kun ei. Väsyttää aivan järkyttävästi. Onneksi kohta lähdetään tuon karvanassun kanssa tokoilemaan hyvässä seurassa, joten väsymyskin väistyy, vaikkei sitä tällä hetkellä millään voisi oikeasti uskoa. Koiran kanssa tähdätään jossain vaiheessa bh-kokeen suorittamiseen. Seuraamista pitää vielä hioa, pidentää suorituksia ja harventaa palkkausta. Mutta kai se on ihan tavoitettavissa oleva meriitti. Piski on oppinut itsehillintää ihmisten suhteen. Se kestää pallon avulla vieraiden ihmisten fyysisen huomion - mutta ei kyllä nauti tippaakaan siitä, että vieras ihminen tulee rapsuttamaan. Ja voi sitä pettymyksen määrää, kun koiraa kuopsutteleva ihminen kuulee tämän faktan: "Se kestää ton, koska olen kouluttanut yli vuoden sitä kestämään tuota touhua, mutta ei se siitä tippaakaan nauti." Vieraan naama venähtää. Kai se on epäluottamuslause koiralta, kun se ei rakastakaan varauksetta kaikkia ja kaikkea. Tärkeintä kuitenkin, että koirani kestää käsittelyn. Ei sen tarvitse rakastaakaan kuin omaa laumaansa.

---

Viime yö meni yskiessä - vaikkei ole flunssa - ja tänä aamuna huimasi. Kuljin pitkin seiniä makuuhuoneesta uutta aamua aloittamaan. Ja huimaus jatkuu edelleen. Ehkä olen vain niin väsynyt, että aivot eivät toimi?

Huomenna kolme oppilasta poistuu pienryhmäopiskeluun koko toisen jakson ajaksi. Toisin sanoen he palaavat omaan luokkaan vasta joululoman jälkeen. Jännittävää nähdä, miten ryhmädynamiikka muuttuu luokassamme. Ainakin minulla on tuhannesti enemmän aikaa keskimäärin oppilasta kohden kuin aiemmin, sellaiset aikasyöpöt luokastani nyt lähtevät teho-opiskeluun. Ihanaa saada hieman hengähdystaukoa siitä jatkuvasta "älä rummuta pöytää!" "muista viitata!" "jäkäjäkäjäkäjäkä!" -työstä.

puuh.

Eihän sillä lapsella hyvin mene.

Tosi tyhjä olo. Enkä edes tiedä, että miksi.

"Mä olen susta niin huolissani. Älä tee sellaista. Älä vaan tee. Lopeta se." Ja silti tiedän, ettei tuo mitään auttaisi. Nyt tarvitaan sellaisia keinoja, joita minulla ei ole. Ja se saa olon todella turraksi. Tiedän, että asian laita on todella vakava, mutta en tunne sitä. Oloni on sellainen, että haluaisin vain nukkua.

huolia.

Luokkani yksi oppilas on sukeltanut syvälle ongelmiin.

Onneksi lapsen vanhemmat myöntävät ja tiedostavat pulman laadun ja ovat halukkaita etsimään apua perheelle. Lapsi näyttää ränsistyneeltä ja jotenkin.. Erilaiselta. Minun kanssani hän tekee niin kuin kunnollinen kiltti oppilas tekee.. Hän ei häiritse. Hän auttaa ja on kohtelias. Hän tekee tehtävänsä ja istuu sitten omalla paikallaan hiljaa ehkä jotenkin synkän ja luovuttaneen oloisena..? En tiedä.

Ja sitten on elämä tuntieni ulkopuolella. Täyttä kaaosta.

Ja minulla on olo, että olen epähuomiossa tarjonnut lapselle "helpon" tunnustusmahdollisuuden. Ilmoitin vanhemmille, että epäilen lapsen tekevän erinäisiä kiellettyjä asioita. Ja yllätys, yllätys. Seuraavana päivänä vanhemmalta tulee maili, jossa hän kertoo lapsen myöntäneen tuon kaiken, jota olen epäillyt. Tuosta vain. Lapsi kyllä on aiemminkin myöntänyt nopeasti juttuja, kun on tiennyt jääneensä kiinni. Mutta nyt epäilyttää. Minulla on olo, että hän on myöntänyt tuollaiset "vähäpätöiset" rikkeet, jotta kaikki suurempi jää selviämättä. Mitä se suurempi voisi olla? Itsensä satuttaminen tavalla tai toisella - henkisesti tai fyysisesti.

On voimaton tunne. Niin mahtava lapsi. Niin kovin vaarallisessa tilanteessa ihan kuilun laidalla. En uskalla arvailla, miten tässä käy.