No ok. En minä oikeasti ole näin säälittävä, että laskiksin jo viikkoja seuraavaan lomaan. Työkaveri L vaan valaisi minua tuossa äsken kyseisellä faktalla.
Kolme oppilastani siis siirtyivät vihreämmille niityille pienryhmään. Ainakin eilen oppilaani olivat tietokoneluokassa huomattavasti seesteisempiä kuin ennen tätä siirtoa. Ja tänään nyt näinkin oppilaitani periaatteessa omassa opetuksessani vain tunnin, joten sen perusteella on vaikea sanoa.
Käytännössä olin käytöspoliisina luokalleni myös musiikintunnilla, sillä siihen kohtaan sattui sopivasti vapaatunti ja luokkani on lauma perkeleitä vieraan aikuisen käsissä. Niinpä tallustelin musaopen muodostaman jonon perässä musaluokkaan. Oppilaani menivät hiljaa omille paikoilleen. Olisi melkein kuullut nuppineulan putoavan lattialle. Sitten laulettiin. Hipihiljaista. Vain minä ja musaope lauloimme. "LAULETAA MUUMIT!" Ja mehän laulettiin. Minä ja musaope lauloimme, vain kertosäkeen HEI MUUUUUMIT! -osassa oppilaat yhtyivät nauruun pyrskädellen mukaan lauluun. Sitten tehtiin musahistorian juttuja. Rauhallinen ja hiljainen ilmapiiri jatkuivat. Minä vain olin. Kerran tai pari huomautin, että "Älä keinu tuolilla." tai "Älä pyöritä avainnauhaasi, kohta katkeaa joltain hammas."
Tunnin jälkeen juteltiin musaopen kanssa tunnista. "Tää tuli ihanaan kohtaan tää sun vapaatunti. Hirvee helpotus." Joo. Pitäisi kai tuntea itsensä imarrelluksi. Tunti oli sujunut keskustelun perusteella paljon rauhallisemmin kuin tavallisesti. Eikä se nytkään mikään huopatossutehdas ollut vaan ihan tavallinen oppitunti.
Jee olen korvaamaton. Ainoa vaan, että näitä vapaatunteja musatunnin kohdilla on tasan yksi tämän tunnin lisäksi, joten järjestely ei ole pysyvää laatua. Ja toisekseen ilman korvausta en järjestyspoliisiksi ryhdy. Ja kolmanneksi onhan se täysin käsittämätöntä, että oppilaat ovat noin leimautuneita minuun. Korpeaa. "Minä olen sinun opettajasi, älä pidä muita opettajia. Älä lausu turhaan hemulin, sinun opettajasi nimeä."
Olisihan se mahtava tilanne, jos oikeasti jatkaisin oppilaideni opettajana aina hamaan tulevaisuuteen ja kulkisin mukana jokaisella oppitunnilla. Vaan kun tulevaisuutemme rajoittuu seitsemään kuukauteen. Sen jälkeen se on Good bye, Auf Wiedershcen! Sitten heidän pitäisi oikeasti kyetä irtautumaan minusta ja auktoriteetistani.
Puhuttiin tänään erään työkaverin kanssa, että minun pitäisi laminoida itsestäni pieni muoviope jokaiselle oppilaalleni kirjanmerkiksi. Ja siihen pitäisi ehdottomasti askarrella tuki, jonka avulla kuvan saisi pulpetille seisomaan. Lisäksi kuvasta pitäisi tehdä kaksipuoleinen. Toisella puolella ope näyttää iloiselta ja näyttää peukkua ylöspäin. Toisella puolella ope näyttää vihaiselta ja näyttää peukkua alaspäin. Ja oppilaiden pitäisi sitten pikkuhiljaa oppia tulemaan toimeen kirjanmerkin avulla ilman fyysistä läsnäoloani.
Nauroimme ajatukselle. Mutta ihan oikeastikin yksi opettajistamme on tulostanut itsestään kuvan luokan seinälle sijaisia varten. Tragikoomista. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että totta kai tilanne sikäli hivelee itsetuntoani ja tuntuu hienolta, että minun työni on "karmean" luokkani kanssa suhteellisen - ehkä oikeinkin - sujuvaa. Oppilaat kohtelevat minua hyvin. Tulemme juttuun ja vitsailemme paljon. Oppilaat kuuntelivat tänäänkin sillä ainoalla oikeasti minun pitämälläni tunnilla korvat höröllä, kun kerroin kyyn puremasta ja siitä, miten oma isäni kesällä siirsi kyynpoikasen mökkitontilta pois. He kertoivat innokkaasti omia kokemuksiaan ja kyselivät minulta lisää tietoa. Sellaista tavallista olemista siis. Ja ihan positiivisessa hengessä. Mutta sitten tulee jälleen sen hetki, kun olen opettanut jotain toista ryhmää ja omat mussukkani ovat olleet vaikkapa enkun tunnilla. Välitunnin aikana saankin sitten taas suut ja silmät täyteen sitä "hemuli kuule, ne sun oppilaat taas kerran..."
MIKSEIVÄT HE VOI OLLA IHMISIKSI MUIDEN AIKUISTEN KANSSA! >:|
Perhana.
Kolme oppilastani siis siirtyivät vihreämmille niityille pienryhmään. Ainakin eilen oppilaani olivat tietokoneluokassa huomattavasti seesteisempiä kuin ennen tätä siirtoa. Ja tänään nyt näinkin oppilaitani periaatteessa omassa opetuksessani vain tunnin, joten sen perusteella on vaikea sanoa.
Käytännössä olin käytöspoliisina luokalleni myös musiikintunnilla, sillä siihen kohtaan sattui sopivasti vapaatunti ja luokkani on lauma perkeleitä vieraan aikuisen käsissä. Niinpä tallustelin musaopen muodostaman jonon perässä musaluokkaan. Oppilaani menivät hiljaa omille paikoilleen. Olisi melkein kuullut nuppineulan putoavan lattialle. Sitten laulettiin. Hipihiljaista. Vain minä ja musaope lauloimme. "LAULETAA MUUMIT!" Ja mehän laulettiin. Minä ja musaope lauloimme, vain kertosäkeen HEI MUUUUUMIT! -osassa oppilaat yhtyivät nauruun pyrskädellen mukaan lauluun. Sitten tehtiin musahistorian juttuja. Rauhallinen ja hiljainen ilmapiiri jatkuivat. Minä vain olin. Kerran tai pari huomautin, että "Älä keinu tuolilla." tai "Älä pyöritä avainnauhaasi, kohta katkeaa joltain hammas."
Tunnin jälkeen juteltiin musaopen kanssa tunnista. "Tää tuli ihanaan kohtaan tää sun vapaatunti. Hirvee helpotus." Joo. Pitäisi kai tuntea itsensä imarrelluksi. Tunti oli sujunut keskustelun perusteella paljon rauhallisemmin kuin tavallisesti. Eikä se nytkään mikään huopatossutehdas ollut vaan ihan tavallinen oppitunti.
Jee olen korvaamaton. Ainoa vaan, että näitä vapaatunteja musatunnin kohdilla on tasan yksi tämän tunnin lisäksi, joten järjestely ei ole pysyvää laatua. Ja toisekseen ilman korvausta en järjestyspoliisiksi ryhdy. Ja kolmanneksi onhan se täysin käsittämätöntä, että oppilaat ovat noin leimautuneita minuun. Korpeaa. "Minä olen sinun opettajasi, älä pidä muita opettajia. Älä lausu turhaan hemulin, sinun opettajasi nimeä."
Olisihan se mahtava tilanne, jos oikeasti jatkaisin oppilaideni opettajana aina hamaan tulevaisuuteen ja kulkisin mukana jokaisella oppitunnilla. Vaan kun tulevaisuutemme rajoittuu seitsemään kuukauteen. Sen jälkeen se on Good bye, Auf Wiedershcen! Sitten heidän pitäisi oikeasti kyetä irtautumaan minusta ja auktoriteetistani.
Puhuttiin tänään erään työkaverin kanssa, että minun pitäisi laminoida itsestäni pieni muoviope jokaiselle oppilaalleni kirjanmerkiksi. Ja siihen pitäisi ehdottomasti askarrella tuki, jonka avulla kuvan saisi pulpetille seisomaan. Lisäksi kuvasta pitäisi tehdä kaksipuoleinen. Toisella puolella ope näyttää iloiselta ja näyttää peukkua ylöspäin. Toisella puolella ope näyttää vihaiselta ja näyttää peukkua alaspäin. Ja oppilaiden pitäisi sitten pikkuhiljaa oppia tulemaan toimeen kirjanmerkin avulla ilman fyysistä läsnäoloani.
Nauroimme ajatukselle. Mutta ihan oikeastikin yksi opettajistamme on tulostanut itsestään kuvan luokan seinälle sijaisia varten. Tragikoomista. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että totta kai tilanne sikäli hivelee itsetuntoani ja tuntuu hienolta, että minun työni on "karmean" luokkani kanssa suhteellisen - ehkä oikeinkin - sujuvaa. Oppilaat kohtelevat minua hyvin. Tulemme juttuun ja vitsailemme paljon. Oppilaat kuuntelivat tänäänkin sillä ainoalla oikeasti minun pitämälläni tunnilla korvat höröllä, kun kerroin kyyn puremasta ja siitä, miten oma isäni kesällä siirsi kyynpoikasen mökkitontilta pois. He kertoivat innokkaasti omia kokemuksiaan ja kyselivät minulta lisää tietoa. Sellaista tavallista olemista siis. Ja ihan positiivisessa hengessä. Mutta sitten tulee jälleen sen hetki, kun olen opettanut jotain toista ryhmää ja omat mussukkani ovat olleet vaikkapa enkun tunnilla. Välitunnin aikana saankin sitten taas suut ja silmät täyteen sitä "hemuli kuule, ne sun oppilaat taas kerran..."
MIKSEIVÄT HE VOI OLLA IHMISIKSI MUIDEN AIKUISTEN KANSSA! >:|
Perhana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti