työmoraalin jatko-osa

Siirrän tämän keskustelun uuden otsikon alle, sillä kommenttilaatikossa pohditaan mielenkiintoisia. :)

Piano kirjoittaa:
Esitän vielä erään ajatuksen aiheeseen liittyen.

Opettajan ammatti on tunnetusti hyvin yksilöön kiinnittynyt ja työtä tehdään vahvasti omalla persoonalla (enemmän kuin monia muita töitä, joissa on selvemmin "virkaminä").

Opettajaprofessioon voi myös liittää yksin suorittamisen kulttuurin.

Kun em. ottaa huomioon, opettajalle oma työ saattaa olla hyvinkin vaikeasti erotettavista - niin yksilön kuin muidenkin erotettavissa - omasta persoonastaan, omasta itsestään.

Tällöin mikä tahansa työstä annettu kommentti, oli se sitten positiivnen tai negatiivinen, on yksilön helppo yhdistää Häneen itseensä kohdistuvana, ei niinkään hänen työhönsä liittyvänä (hän ja työ kun ovat pitkälti sama asia).

Siinä missä monissa ammateissa asiat pystytään pitämään asioina, onko se opettajaprofessiossa niin helppoa vai liittyvätkö ne herkemmin yksilöön itseensä (yksilön ajatuksissa)?

-----

Piano, hyvä kysymys. Väittäisin, että mitä ammattimaisemmin työtään oppii tekemään, sitä enemmän oppii ymmärtämään, että opettajaminää koskevat kommentit eivät suoranaisesti kosketa minua itseäni. Tämä on yksi suurimmista oppimisen kohteistani, joita olen onnistunut kehittämään vuosien aikana. Tätä suhtautumista ei voi opettaa opettajankoulutuslaitoksissa, vaan se on opittava kokemuksen myötä - ja ehkä juuri siitä syystä ensimmäiset pari työvuotta taitavat olla erityisen raskaita opettajan uralla. Minäkin suhtauduin työhöni tuolloin liian kiihkeästi ja otin oppilaiden murheet ja omat epäonnistumiseni kotiin mukaan. Niin kylmältä kuin se kuulostaakin, olen oppinut pitämään oman itseni erossa työni ahdistavista jutuista. Oppilaiden/perheiden murheet eivät mitenkään voi olla minun omia murheitani. Hoidan työni ja työn puitteissa tuen ja kannan oppilasta parhaiden taitojeni mukaan vaikeissa tilanteissa. Mutta kotiin en mitenkään voi tuoda kaikkien maailman - tai edes oman kouluni - lasten murheita.

Työtä tehdään persoonalla varmasti enemmän kuin monia muita töitä, mutta kyllä ainakin minulla on silti töissä suojakuorenani rooli. Se muistuttaa pitkälti omaa itseäni, mutta en silti ole kaiken aikaa opettajaroolissa. (Onneksi. Avopuoliso antaisi varmaan kenkää, jos olisin.. ;)

Tästä opettajan roolista ja palautteenkestokyvystä olen keskustellut paljon lähikollegani/erittäin hyvän ystäväni kanssa. Molemmat koemme, että nykyään pystymme ottamaan erityisesti muksuilta ja heidän vanhemmiltaan tiukkaakin tekstiä vastaan ottamatta sitä henkilökohtaisesti. Toki etenkin vanhemmat osaavat halutessaan lyödä vyön alle, ja tälläiset jäävät sitten vaivaamaan jossain määrin - mutta samoin voinee käydä muissakin ammateissa. Nauramme tämän työystäväni kanssa usein sitä, että oppilaat saavat aivan vapaasti vihata meitä niin paljon kuin sydämestään haluavat. Minä kestän sen. Minua saa vihata. Minua saa inhota. Minua saa pitää ärsyttävänä. Se ei haittaa. Myös vanhemmat saavat tuntea opettajaminua kohtaan negatiivisia tunteita.

Tämä ei ole pelkkää tyhjää puhetta. Ihan rehellisesti oppilaat saavat vihata minua. He osoittavat kommenttinsa opettajaminälle, sille tyypille, joka kuitenkaan kaikesta huolimatta ei ole se minä, joka olen työni ulkopuolella. Mielestäni opettajan ammattimaisuuteen kuuluu se, että tiettyihin asioihin täytyy oppia suhtautumaan ilman suurta tunnelatausta. Jos tätä ei opi, työstä tulee varmaankin helposti todella rankkaa.

Toki ensimmäisinä työvuosina olisin varmaankin murehtinut kovastikin kotona työpäivän jälkeen, jos joku oppilas olisi kertonut minulle päin naamaa negatiivisia mielipiteitään minusta. Näin ei tainnut koskaan ensimmäisinä työvuosina käydä, tai sitten ne kommentit eivät ole kovin syvästi osuneet, sillä mieleen ei tule ainoatakaan kertaa. Myöhemmin teiniangsikutosluokkalaiset kyllä inhosivat minua joinain hetkinä kovastikin. Mutta silloin olin jo oppinut ottamaan kommentit "oikealla tavalla".

Olen eri mieltä kanssasi Piano siitä, että opettajan ammatti olisi yksin suorittamista. Ehkä oma näkökulmani asiaan on korostuneen vääristynyt, sillä työparini on neljä vuotta ollut opiskeluajan hyvä ystäväni ja sittemmin aloin tehdä inkluusiohenkistä työtä toisen opettajan kanssa yhtäaikaisopetuksena. Olen siis koko urani aikana tehnyt enemmän yhteistyötä kuin suorittanut yksin. Toki opetustyö tuli ensimmäisten kolmen vuoden ajan vedettyä yksin omassa luokassa, mutta yhteistyö rinnakkaisluokan ystäväopettajani kanssa oli niin tiivistä (ja ovi luokkien välillä lähes joka tunti auki), etten mitenkään voi pitää työtäni yksin suorittamisena. Onneksi koulussamme on mahdollisuus tälläiseen työskentelytapaan ja siihen johdon toimesta myös kannustetaan.

työmoraalia vai ei

Opettajan oletetaan tekevän paljon sellaisia asioita, joita ei mitenkään voi tehdä oppituntien (eli käytännössä työajan) puitteissa. Tokihan minullekin on virkasopimukseen kirjattu kolme oppituntien ulkopuolista työtuntia, mutta pari niistä menee viikossa kaiken maailman kokouksiin ja yhteistöihin. Tunnissa ei tee mitään muuta kuin suunnittelee todella suurpiirteisesti tulevan viikon tapahtumat.

Niinpä olen vähän epämääräisen ja omituisen pulman edessä.

Ymmärrän, ettei kukaan (tai ainakaan kovin moni) halua tehdä ilmaista työtä. Opettajan ammatin sanotaan olevan kutsumustyötä, mutta siitä huolimatta työstä pitäisi maksaa sen verran kuin työtunteja kertyy.

Toisaalta. Opettajan työtä ei mitenkään voi tehdä pelkän palkallisen työajan puitteissa. Ei mitenkään.

Siitä seuraa se selkeä ristiriita, että kutsumusammatissa oleva haluaisi tehdä työnsä hyvin, mutta silti ei haluaisi syödä maata omien jalkojen alta tekemällä ilmaista työtä ja viestimällä näin ylemmille tahoille, että "nämä palkkaa kerryttävät työtunnit riittävät työni hyvin hoitamiseen".

Sekavaa.

No. Tässä syksyn aikana olen törmännyt opettajiin, jotka näyttäisivät todellakin pyrkivän puhtaasti maksettujen tuntien puitteissa tehtyyn työmäärään. Ei mitään ylimääräistä. Ja sekös pistää kiehumaan. Tietoisella puolella pystyn perustelemaan tuon työskentelytyylin itselleni, mutta tunnepuolella neljän vuoden työuran kautta työtäni jo jonkin verran tuntevana minua suututtaa. Näiden opettajien oppilaat jäävät todella yksin, eivätkä he pääse kokemaan niitä mukavia juttuja, joita edes jonkin sortin erityispanoksesta oppilaille opettajan toimesta seuraa.

Lisäksi tälläinen "en halua osallistua/tehdä/auttaa, koska se tarkoittaa lisätyötä" -tyyppi aiheuttaa kollegoilleen harmaita hiuksia ja hirmuiset määrät lisätyötä.

Ja kaiken lisätyön päälle suututtaa se, että minä joudun tilanteeseen, jossa olen lähes pakotettu toimimaan "pomona" näille talomme uusille opettajan uraansa aloittaville opettajille. Joudun sanomaan, että "sinä et voi tehdä noin" tai "sinun pitää tehdä näin" tai "tämä asia sinun on nyt vain hoidettava eikä siitä voi luistaa". Eikä minulla ole noiden lauseiden vaatimaa asemaa. Minä olen vain tasavertainen kollega.

Mutta on se nyt hemmetti, jos oppilailta jää juhlia, retkiä ja yhteishenkeä nostattavia juttuja väliin sen takia, että opettaja toteaa, että "emmä viitti".

Oman ärsytyksen läpi kuultaa myös seuraava ajatus: Kyllä näillä uraansa aloittavilla tulee olemaan raskas tie edessään. Surettaa, miten ikävän kuvan he tästä työstä saavat ja miten itselleni vieraalla tavalla he työstämme ajattelevat, kun he jatkuvasti laskevat työtunteja ja ottavat kaiken iltapäiväpuuhailun ylimääräisenä ällöttävänä pakkopullana. He joutuvat mitä ilmeisemmin oppimaan kantapään kautta vielä ihan hirveän paljon. Toivottavasti he jaksavat alkuaikojen läpi ja suostuvat myös oppimaan tämän työn syvempää olemusta.