töi töi töitä

Opiskelukaveri valmistui opettajaksi. Hän sai töitä. Hän hankki luottosijaisen. Hän valitsi minut. Ja monien mutkien ja erilaisten luokkien sijaistamisen jälkeen olen päätynyt vihdoin töihin myös kaverini luokkaan. Mukavia lapsia. Viihdyin hyvin. Aktiivisia, puheliaita, positiivisia. Toki muutama löyhäleukainen pikkujässikkä. Mutta ei ilkeilyä.

Aamupäivällä vararehtori kysyi, olisinko sittenkin kiinnostunut tekemään jouluun asti osa-aikaista duunia "tukiopettajana". En pysty. En mitenkään, sillä siihen kaatuisi valmistumisaikataulu. "Juu, ymmärrän", sanoi vararehtori. "Mutta joulun jälkeen pistä paperisi meille tulemaan, niin hankimme sulle duunipaikan!" :O OKEI! Olenkin ehtinyt jo vähän kauhistella, kun ei minulle ole sadellut työtarjouksia kuten niin monelle muulle opiskelijakaverilleni. Yhdellekin soitettiin sijaisuusasioissa ja puhelu loppui alustavaan sopimukseen virasta kyseisessä koulussa. En minä tunne opettajia tai rehtoreita. Paitsi nyt tunnen ja näköjään tälläiset yhteydet johtavat opettaja-alalla herkästi työtarjouksiin. Tai mistä minä tiedän, mutta sellainen mielikuva tässä vuoden sisällä on mieleen rakentunut. Aika helpottavaa, ettei valmistu alalle, jossa töitä ei kertakaikkiaan ole tarjolla. Minulle on työpaikka tuolla jossain. Olen aivan varma siitä.

puuha-pete

Nyt tekisi mieleni askarrella aivan vimmatusti. Äiti lähetti joulukorttitoiveensa, ja ideapankki avautui hetkessä ammolleen. Ideoita pursuili ihan holtittomasti ja nyt onkin ainoa ongelma, ettei tarvittavia välineitä ole heti käytössä. Pakko päästä tänään Tiimariin ja Sinooperiin askartelutarvikkeita ostamaan. Viimevuotiset ylijäämäkortit menevät kuulemma myyntiin. Mukavaa, että maalaukseni kelpuutetaan myyjäisiin. Tänä vuonna en ajatellut valmistaa kortteja maalaamalla, vaan homma perustuu enemmänkin askarteluun.

Jospa keräisi sellasen valikoiman erilaisia joulukortteja, niin muutaman vuoden päästä niitä voisi myydä laajemmaltikin. Ja vaikka tämän vuoden teemaksi näyttäisikin nousevan askartelu, niin pyrin tekemään korteista sellaisia, että ainakin suurinta osaa pystyy hyvinkin pitkälti monistamaan värikopiokoneella. Tällöin jokaista korttia ei tarvitse valmistaa alusta loppuun käsityönä, vaan sarjatuotanto helpottuu.

Sormet syyhyää! Tuokaa askartelutarvikkeita! (Tälläistä se on melkein-opettajan elämä. Askartelu on osa arkipäivää.)

sitä tavallista

Elämä mennä puksuttaa radallaan. Päivät kuluvat, mikä mitenkin. Eilinen kului lähinnä matkustaessa Espooseen. Eihän siinä opiskelukaupunkivisiitissä ollut mitään älyä, mutta tulipa käytyä. Tai no. Olihan fysioterapia taas ihan mukavaa ja rentouttavaa. Ne pikkuruiset sähkölämiskät selässä aiheuttavat niin rentoutuneen olon, että olen kaksi kertaa jo oikeastaan nukahtanut terapiassa. Sellaista pientä surinaa lihaksissa ja lämpöpeitto selän päällä. Ren-tout-ta-vaa. Ja selän hermoradat ja lihakset tuntuvat fysioterapian jälkeen aina siltä kuin olisi löysennetty selässä kireällä olevaa kuminauhaa. Tunnen itseni terapiasession jälkeen aina notkeammaksi ja notkeammaksi. Tosin vielä ei ole toivoakaan, että haara-asennossa istuessani painaisin otsan polveen, kuten tavallisesti pystyn hetken venyttelyn jälkeen aivan helposti tekemään.

Kaveri ilmoitti, että minulle saattaisi olla työpaikka itähelsinkiläisessä koulussa joulun jälkeen. Wau. Huh. Hui. Iik. Olisihan se kivaa saada töitä kevääksi. En mä vielä edes oikeastaan haluaisikaan sellaista "lopullista" työpaikkaa. Tahtoisin vaan katella, kokeilla ja testailla sitä työelämää sitten kun siihen on pakko sukeltaa.

minä ite

Tuli tuossa mieleeni Äidin elämää lueskellessani sellainen asia, jotta kuinka erilaisia mielikuvia mahdankaan herättää teksteilläni. Millainen minä puhtaasti kirjoitusteni näkökulmasta olen? Itse en pysty lukemaan tekstejäni ulkopuolisen silmin. Minä tiedän, millainen ihminen tekstien takana asustaa. Sinä et tiedä. Enkä voi sitä sinulle sen kummemmin kertoakaan. Minä olen minä. Ajattelin kuitenkin kerätä tähän ne faktat, joiden perusteella joku saattaisi määritellä minut minuksi.

1) nainen

2) 24 vuotta

3) opeopiskelija vielä pari kuukautta

4) matematiikasta jollain perverssillä tavalla innostuva ja ehkä juuri siksi sitä sivuaineenaan lukeva humanistimatemaatikko (hoho, matemaatikko. joopajoo.)

5) poikaystävä M, joka asuu aivan liian kaukana ja jonka seurassa on tullut vietettyä viimeiset kolme vuotta enemmän tai vähemmän etäsuhteessa

6) matkustaa joka viikonloppu pois opiskelukaupungistaan, jossa ei viihdy oikeastaan lainkaan ja johon ei ole koskaan kotiutunut

7) netti-/ircaddikti

..ja miksikö tämä asia tuli mieleeni juuri Äidin elämää lukiessani? Siksi, että mielikuvani Äidistä oli jotakuinkin tälläinen: ~35-vuotias kotiäidin perikuva esiliinassaan perheenään kaksi lasta ja keski-ikää lähestyvä miehenpuolikas. Järkytys (ei negatiivisessa mielessä) oli suuri, kun totesin Äidin olevan ikäiseni nuori nainen. Mitä hitsiä?

pöh

Tulinpa aika turhaan tänne 330km päähän. Opiskelua muka. Pöh, sanon minä. Tänään analyysin jatkokurssin luennon tarpeellisuus kaatui siihen tosiasiaan, että yli puolet luennosta käytettiin tentin läpikäymiseen. Toinen puolisko käytettiin johonkin turhanpäiväiseen kuvaajan tarkasteluun. Huomenna luennon aiheena on derivoinnin kertaaminen. Se on ihan tuttua jo lukiosta käsin. Plääh. Ja keskiviikon laskuharjoitustunti on "ohjattu", ts. teemme itsekseen harjoituksia. Yhtä hyvin voin tehdä niitä vaikka bussissa itsekseni. Onneksi koululla kului kuitenkin aamuisen luennon jälkeen vielä viitisen tuntia topologiaa pohtiessa. Päivät sujuvat nopeammin, kun on tekemistä.

Ulkona sataa epämääräistä valkoista juttua.

mitä ihmettä?

Enhän minä ehtinyt vielä edes asennoitua siihen, että syksy on tullut.

Ja nyt sataa lunta.

syksyisiä ajatelmia

Kaverin valmistujaisissa oli paljon väkeä. Tilaa oli vähän ja ääntä paljon. Viinaa verraten liian vähän ja olo bailaamista silmällä pitäen väärä. Ei tullut humala, eikä oikeastaan ollut tarkoituskaan. Olen niin kovin tyytyväinen, ettei huomenaamulla ole krapula, eikä suussa maistu eilinen hikisukka.

Korvat tulivat kuudessa tunnissa niin täyteen melua, että viimeiset hetket koitin vain pitää ilmeeni kurissa. En minä tarkoituksella halua näyttää möksöttävältä, kun muut äänekkäästi juhlistavat iltaa. Niinpä liukenin melko vähin äänin takavasemmalle, kun muut jatkoivat iltaansa yökerhoon. Tällä hetkellä korvani suorastaan imevät tätä hiljaisuutta ja tietokoneen rauhaisaa surinaa.

Ex-kämppistä oli tosi kiva nähdä taas, ja hänkin näytti ilahtuvan yhteisestä illasta. Kai parin vuoden symbioosi on asia, joka ei purkaannu ja katoa hetkessä. Minun on hyvä olla hänen seurassaan. En osaa soittaa hänelle puhelimella, enkä lähettää tekstiviestejä. En minä niin ole tottunut hänen kanssaan olemaan. Vaan oleminen on olemista. Keskusteluja porukassa. Telkkasarjoja. Gradua. Keskusteluja naamatusten. Yhteisiä ruokia. Sellaista jokapäiväistä.

Kampissa bussia odotellessani kuuntelin alkoholistin julistusta. Hän näytti likaiselta. Pitkä sotkuinen tukka, likaiset kädet, törkyiset vaatteet. Hän paasasi Koivistosta, demokratiasta, Kekkosesta, venäläisistä.. Kukaan ei kuunnellut. Kukaan ei tahtonut katsoa häntä. Miltä siitä ihmisestä mahtoi tuntua? Mitä hänen päässään liikkuu? Haluaisikohan hän muuttua, olla niin kuin me muut? Pitääkö hän itseään yhtenä normaaleista peruskansalaisista? Huomaako hän, ettei kukaan kuuntele? Huomaako hän edes puhuvansa ääneen? Olisi tehnyt mieleni kysyä häneltä. Vaan enpä minä sellaista uskalla tehdä. Se olisi ollut fyysisesti liian vaarallista. Mihin hän sitten menee, kun vartija heittää hänet kauppakeskuksesta ulos? En tiedä. Minä menin kotiini (yhteen niistä monista kodeista).

Nautin supersosiaalisesta illasta, mutta ainakin yhtä paljon nautin tästä hetkestä. Olen yksin. Ja hetken kuluttua saan viereeni M:n. Tämä on ollut mukava ja monipuolinen päivä.

kulttuuria ja kuvotusta

On olemassa kulttuuria. Ja sitten on olemassa kulttuuria. Tänään minä maistoin kumpaakin. Ääripäissä voisivat olla esimerkiksi Wienissä koettu Strauss-konsertti ja toisaalla Kiasmassa esillä olleet eritteet tehosekottimessa. Joku toinen pistäisi ääripäihin ehkä Aleksis Kiven ja salarakkaiden sinkun. Minun näkemykseni ääripäistä on tämän illan perusteella seuraava: Virhe -näytelmä - Matti Nykäsen laulushow.

Helsingin Kansallisteatterissa kului kulttuurin parissa mukavasti hetki jos toinenkin. Seela Sella ja Kyllikki Forssell tekivät Pirkko Saision näytelmästä miellyttävää katseltavaa. Kokemus tuo katseluelämykseen tiettyä helppoutta ja keveyttä. Näiden näyttelijöiden puolesta ei tarvitse jännittää. He tekevät työnsä varmasti ja sujuvasti. Heidän vahvuutensa ja yhteistyökykynsä loistivat selkeästi kirkkaampina nuorempien ja kokemattomampien näyttelijöiden rinnalla.

Ja sitten näytelmä loppui.

M oli tänään töissä ravintolassa, jonka illan supertähdeksi oltiin saatu (??) M. Nykänen. Pääsin siivellä ilmaisiksi sisään, joten sinne siis. Ensimmäinen biisi. En tiedä tuntisinko sääliä vai huvittuneisuutta. Matti vetää ja kansa hurraa. Vaan he eivät taida nauraa Matin kanssa. He nauravat Matille. He eivät halua nähdä esiintyjän onnistuvan. He haluavat kulttuuria, jossa voi nauraa esiintyjälle. Voi tuntea itsensä hyväksi. Hetken tunnen sääliä. Mutta jotenkin se sääli vain katoaa. En jumalauta rupea tuota säälimään. Hakkaa vaimoaan. Lyö, kun ei muutakaan keksi. Ei opi vankila-ajastaan mitään. Toistaa samaa kaavaa. Ja silti naiset ja miehet hurraavat. Hyvä Matti! MATTI! Mille ne oikein hurraavat? En pysty enää edes huvittuneesti hymyilemään. Nämähän hurraavat tuolle ihmiselle, joka on kaiken ihmisyyden vääristymä. Hyvä Matti! Jee! Ei helkkari. "Siinä on esiintyjä suoraan kansan riveistä", toteaa vieressäni seisova mies. Mitä vittua? Tuollainenko suomalainen mies on? Minua kuvottaa fyysisesti. Oksettaa.

Katsoja nousee lavalle. Hän heiluttelee käsiään ja ryntää kohti Nykästä. Turvamies tarttuu yli-innokkaan katsojan olkapäihin ja viskaa takaisin katsomon puolelle. Nykänen näyttää hurjistuneelta. Hän viittoo katsojaa takaisin lavalle. "Tule tänne. Saat turpiin niin että rytisee! Tule lavalle! Noh. Turpiis saat, saatana!" Kitaristi huutaa Matille jotain ja seuraava biisi alkaa. Matti heristelee biisin aikana katsojalle ja heiluu uhkaavasti hänen edessään. Kappaleen loputtua Nykänen yrittää kai pyytää anteeksi. Tai mitä lie haluaisi tarkoittaa sanomalla: "Olen pahoillani, että hermostuin, mutta jos nouset tänne MINUN lavalleni vielä, niin siitä nousee sellainen mättely, että..." Minua oksettaa. Viimeisenä spiikkinään Nykäsen kitaristi lupaa, että Matti säilyy lööpeissä. "Matista tulee vielä isoja otsikkoja! Sen lupaan!! Hyvää yötä!"

Poistun ravintolasta tyrmistyneenä. Paha olo seuraa kotiin asti. Miten ihmiset voivat hurrata? He eivät takuulla ajattele hurraavansa pahoinpitelijälle - miehelle, joka ei kykene hillitsemään itseään, vaan toistuvasti vahingoittaa muita ihmisiä ja joka ei opi virheistään.

"Sylissäs sun / mä rauhoitun / ja oma itseni oon.." Kuvottava mielikuva Matista, Mervistä ja nyrkistä.

aaaaaaaaaaaaaaaaargh.

Olen pahuksen tylsistynyt. Ei ole MITÄÄN tekemistä. Ei niin mitään. Olen lukenut kymmeniä blogeja. Olen lukenut nettilehdet ja selannut muut turhanpäiväiset linkit, jotka yleensä tälläisessä tilanteessa käyn läpi. Luen irkkiä, vaikkei siellä sanota mitään. Olen pelannut netissä herttaa. Miksi ihmeessä en tänään(kään) tuhlannut osaa näistä turhista tunneista nukkumiseen? Univelkaa on takuulla enemmän kuin tarpeeksi. Huomenna sentään saa nukkua yhdeksään. Vaan valvomiseksi se menee silti. Kahden aikaan nukkumaan ja taas perinteiset seitsemän tunnin yöunet. Aamulla ajatuksia takuuvarmoista päiväunista, jotka kuitenkin jäävät nukkumatta. Voi pöhnä.

tuurilla vai taidolla?

Ei kummallakaan. Matematiikan analyysin jatkokurssin välikoe on ohi. Ja eihän se hyvin mennyt. En ollut alun alkaenkaan hiukkaakaan motivoitunut lukemaan ja opiskelemaan. Mistä lie johtunut moinen passiivisuus. "Kyllä mä nää osaan. Joo joo joojoojoo.." Hehohha. No joo. Kai siellä jotain oikeinkin meni ja tietyllä hullun tuurilla tulisi montakin pistettä. Vaan epäilen vahvasti. Pari puoleen väliin saatettua räpellystä. Ehkä puolitoista kokonaan tehtyä. Kyllä tästä kurssista on tarkoitus läpi päästä, sitä en epäile (ainakaan vielä) lainkaan. Mutta olisihan se kivampi lähteä seuraavaan välikokeeseen hyvältä pohjalta.

Oikeasti ei edes harmita. (Sekin vielä.)

voi ei voi ei voi ei

Voi ei! Mitä noi nyt ajattelee musta/susta/tosta/tästä/meistä/näistä/noista?!! Voi ei! Noloa! Onks tää kauhee? Onks mun hiukset kauheet? Voiks nää housut laittaa? Onks tää ruma? Oonks mä läski? En mä kehtaa! NOLOA.

Miten paljon aikuinen ihminen voi kiinnittää huomiota muiden ajatuksiin? Miten tärkeänä toisten mielipidettä itsestä voikaan pitää? Kokemukseni perusteella voisin sanoa, että muiden mielipidettä voi ylikorostaa. Olin sunnuntaina täysin hermoromahduksen partaalla, kiitos ystäväni. Tallinnaa tuli nähtyä ja koettua. Ystäväni vain teki kaikkensa pilatakseen reissun täydellisen kummallisella ja kieroutuneella käsityksellä muista ihmisistä. Jossain vaiheessa hermostuin häneen. Vituttaa, että toinen kuvittelee olevansa maailman napa, jota kaikki tuijottavat. Sanoin hänelle, että ketään ei oikeasti kiinnosta. Kukaan ei oikeasti huomenna muista enää sinua. Eikä minua. Me olemme ulkomailla. Emme näe näitä ihmisiä enää koskaan. Mitä V**UN väliä sillä on, jos kompastuu Viru-keskuksen portaissa tai pitää housuja, jotka ovat mukavat jalassa, mutta näyttävät hieman kuluneilta? Mitä väliä sillä on, että ei ensimmäisellä kerralla ymmärrä, mitä tarjoilija sinulta kysyy? Kehtaako ulkomaille matkustaessa kuljettaa tavaroita perässä vedettävässä matkalaukussa?! EI? EI?! KAIKKI TUIJOTTAA!

Inhottaa ajatella, miten ystäväni näkee tämän maailman. Tuijottaako hän todella kriittisesti arvioiden muita, kuten olettaa muiden tekevän hänelle? Arvaan (ja oikeastaan tiedänkin), että ystäväni pitää minua nolojen tilanteiden naisena. Kysyn, kun en ymmärrä. Teen, vaikken välttämättä osaa. En perusta päätöksiäni muiden ihmisten (arvattuun) ajattelutapaan tai mielipiteeseen vaan teen kuten itsestä parhaalta tuntuu. Kompastelen. Tuijotan suu auki. (Se johtui nuhasta. Henki ei kulkenut kuin suun kautta. NOLOA SILTI.)

Lauantaina kieltäydyin enää kehumasta ystävääni.

"Sä olet kerjännyt kehuja nyt niin paljon, etten mä rehellisesti enää vaan jaksa. Älä pyydä multa kehuja enää, ok?" Ystäväni hermostui.

"EI OO PAKKO KEHUA."

Ja mitä siitä seuraa, jos en kehu? Lisää spekulaatioita ulkonäöstä. Vaatteiden vaihtoa. Kampauksen vaihtamista. Nalkutusta siitä, etten ota asiaa tosissani. Lisää kehuanomuksia.

"Joko tää NYT on hyvä? Joko mä NYT näytän hyvältä?"

"Joo joo joo näytät. Ihan oikeesti."

"Oikeestiko? Hiuksetkinko?"

"Joo joo hyvältä näyttää. Oikeesti."

"Et ota mua tosissaan! Sano nyt näyttääkö OIKEESTI hyvältä."

"No näyttää näyttää. Tosi hyvältä. Vau."

"Oikeesti? Kengätkinkö?"

"Joo joo."

"Hmm.. Pitäisköhän tää paita silti vaihtaa..? Pitäiskö? Mitä oot mieltä?" Loputtomiin. En jaksa. Kenellä voi olla noin huono itsetunto?

En halua ihan heti lähteä kyseisen ystävän kanssa reissuun. Tahdon itsekin nauttia ulkomailla olemisesta. Ei reissun pitäisi kulua siihen, että pyrin pitämään matkaseuralaiseni itsetunnon huippulukemissa. En minä mene ulkomaille tilatakseni matkaseuralaiselle aina ruuan, koska itse hän ei halua ruokaansa tilata. (Ruuan tilaaminenhan luonnollisestikin on NOLOA.) Ystäväni on mukava. Nautin hänen seurastaan. Voimme keskustella oikeastaan mistä tahansa. Olisi kovin mukava tukea hänen heikkoa itsetuntoaan ja tehdä hänestä halukkaampi kohtaamaan uusia asioita. Vaan pohja se on minunkin jaksamisellani etenkin, kun kehut ja kehotukset näyttävät katoavan pohjattomaan kaivoon. Hän imee kehuja kuin musta aukko antamatta mitään takaisin.

(Tilitys on tehty kevyt kenttävitutus päällä. Myöhemmin asialle varmastikin jaksaa ja voi taas nauraa.)

googleta minut, ole hyvä

Miten ihmeellisillä hakusanoilla ihmiset joutuvatkaan kolooni? Hyvinkin ihmeellisillä, sen voin sanoa. En edes muista käyttäneeni moisia lausahduksia ja sananparsia, joilla ihmiset ympäri Suomen tänne eksyvät. Terävimmässä kärjessä seikkalevat haut "Huomenna mennään Korkeasaareen" ja PMMP:n sanoitukset, joita tekstissäni mitä ilmeisimmin on vilahdellut. Tällä viikolla kävijöitä on myös esimerkiksi hauilla "minä selviän" ja "järjestysmies töitä". Pornosta en ole tainnut mainita sanallakaan, eikä seksisanasto muutenkaan ole hallussa, sillä kinkyillä ja punastuttavilla hauilla sivuilleni ei olla päädytty kertaakaan. Pitäisiköhän asialle tehdä jotain? Seksihän kiinnostaa tunnetusti ihan jokaista. Kaikki me haluamme tietää toistemme sänkykamarielämästä pilkulleen sen, mitä vällyjen välissä on päässyt tapahtumaan. Tai sitten emme halua. (Tästä tulee mieleeni eräs ystävä, joka etenkin hieman villimmässä nuoruudessaan kertoi kaiken alastomana toteuttamistaan asioista, halusin sitä tai en. Yleisesti ottaen en halunnut, mutta tiedän silti, että esimerkiksi kolmestaan harrasteltaessa ystävälleni voi sattua yllättäviäkin asioita. Niin. Näitä tarinoita minä kuuntelin, kun en muutakaan voinut.)

Miten pienistä asioista ihminen voi saada jännitystä elämäänsä? Jälleen kerran eilen huomasin, että joka bussimatka Lahdesta Helsinkiin saattaa suistaa joidenkin elämän raiteiltaan. "Mihin mä pistän mun laukun?!!" "Missä mä odotan sua, kun astun ulos bussista?!!" "Kenelle mä maksan sen matkan?!!" Kyse on ikäisestäni ihmisestä, joka on kertakaikkisen uskomattoman epävarma itsestään tietyissä asioissa. Hän ajattelee enemmän sitä, mitä muut hänestä ajattelevat kuin omaa hyvinvointiaan. "En kehtaa ottaa matkalaukkua! Mitä muut ajattelee! Ok voin ottaa sen, jos sä kannat sitä. Mä kannan sun reppua." "Mitä muut ajattelee, jos mulla on kahtena päivänä samat housut?!" "Nehän tuijottaa mua, jos mä otan sen matkalaukun bussiin sisälle mukaani!"

Voi kunpa minäkin olisin maailmankaikkeudelle noin tärkeä. Kaikki kiinnittäisivät asioihini huomiota, katsoisivat vain ja ainoastaan minua MINUA MINUA ja muistaisivat vielä kahdenkymmenen sekunnin kuluttua kadulla toisemme ohitettuamme, kuinka olin epähuomiossa raapinut nenääni. Harmi, etten voi mitenkään uskoa olevani noin tärkeä. Ei ihmisiä kiinnosta, millainen laukku minulla on. Eivät he enää tunnin kuluttua muista, vaikka olisin kaivanut nenääni julkisella paikalla. Eivät he kiinnitä huomiota. Mutta ehkä ystävässäni on SITÄ JOTAIN, joka saa vieraat ihmiset kiinnittämään tuollaisiin asioihin pohjatonta huomiota.

Minä luotan siihen, että olen osa harmaata massaa. Voin tehdä lähes mitä haluan (lain ja asetusten sallimissa rajoissa), eivätkä ihmiset silti muista minua enää seuraavana päivänä. Se on useassakin mielessä helpottavaa.

hemulin hanpaat

Kyllä nyt on lupa katsoa lahjahemulin suuhun. Katsokaa vaikka! Legot ovat niin hyvässä kunnossa, että selvisin tänään hurjasta hammaslääkärireissusta muutamassa minuutissa. Parit paikat ovat kai vähän rapistuneet, mutta ei niille mitään tarvitse tehdä "ennen kuin putoavat pois", sanoi hanmaslääkäritäti. Olin iloinen. Tosin myöhemmin kuulin, että paikkojen uusimisesta oli luultavasti luovuttu ei niinkään hampaideni ansiosta, vaan lähinnä määrärahojen puutteen takia. Syy kuin syy, kun se vaan estää poraamisen. Ei poraamista! Irti hampaistani.

Fysioterapia-aika on varattu. Maanantaina muokattavaksi. Selän tilanne on se, että istuminen onnistuu muttei todellakaan ole mikään nautinto edelleenkään. Vaikea taas muistaa, miltä tuntuu, kun voi istua ihan huoletta niin kauan kuin haluaa. Onko sellainen muka joskus ollut mahdollista?

Huomenna Espooseen ja sieltä kaverin kanssa M:n luokse Tallinaan. Saa nähdä, mitä reissusta tulee. Toivottavasti on hurjan kivaa.

terapian tarpeessa

Ei hermotulehdusta. Ei iskiashermossa ärsytystä. Lihasjumi, paha sellainen. Tulos: viisi terapiasessiota setä Fysioterapian seurassa. Tiedän. Pitäisi jumpata ja harrastaa. Liikkua ja hikoilla. Vaan ei sellaiseen oikein ole järkevää tilaa elämässä, kun viikot eivät rakennu minkäänlaiselle aikataululle. Ei mikään harrastus sovellu tälläiseen elämään. Joulun jälkeen tekisi kovasti mieli aloittaa jotain uutta. Uiminen, ehkä. Joogaa? Jotain.

Asiasta toiseen. Onko mitään rasittavampaa kuin ihminen, joka pitää minua täysin lamaantuneena sähköpostittajana, koska en lähettele kiertomaileja eteenpäin. Häneltä satelee (VANHOJA) kiertomaileja päivittäin. Ja mitä tapahtuukaan, kun tahtoisi saada vastauksen akuuttiin kysymykseen sähköpostitse? Minä lähetän mailin, jossa kehotetaan vastaamaan pikaisesti. Vastaus: kaksi (VANHAA) kiertomailia. No. Tota. Joo.

rahat tai hengästyminen

Kipeä selkä. Varmaan joku hermotulehdus tai jotain. Niin sanoi terveydenhoitaja. "Kävele sitten varovasti, ettei niksahda uudestaan." "Juu, tietenkin." Ja pois kävellessäni tallustelinkin varsin leppoisaa vauhtia. Citymarketin kassalla kaikki muuttui, sillä totesin hävittäneeni rahapussin. Selkeä mielikuva: tungen rahapussia takkini taskuun. Rahapussi ei mahdu, vaan jää puoliksi ulos taskusta. Jätän rahapussin kuitenkin taskuun roikkumaan, koska on tarve saada kädet vapaaksi. Kaikki tämä on tapahtunut tänään jossain vaiheessa päivää koululla. Rahapussi on siis pudonnut taskusta. Ihan varmasti. En vain saa päähäni, missä vaiheessa päivää olen käsitellyt rahapussia, koska en ole tänään ostanut mitään. Jumalatonta pähkäilyä ja säntäilyä ympäri kaupunkia. Yliopistolle. Terveydenhoitajalle. Kansilaan. Sama reitti edes takaisin. Lopulta luovutan. Ei tästä tule mitään. Menen kotiin. Mitä kaikkea pitääkään sulkea.. Pankkikortti, VisaElectron, ajokortti uusittavaksi, bonuskortit, opiskelijakortti, kelakortti... Ei juma. Kotiin tarvon eläimen raivolla. Sukkahousutkin hajoavat rämpiessäni oikopolkua.

Saavun kotiin. Hiki on hirveä. Avain oveen ja silmät rutussa toivon, että rahapussi olisi kuin ihmeen kaupalla minua kotona vastassa. Selän kipu on painunut aikapäivää sitten taustalle. Paskat mistään selästä, kun kaikki leviää käsiin.

Ja siinä sinä kökötät sohvalla tyytyväisenä. Onko ollut tylsä päivä, kun et päässyt mukanani yliopistolle? Tunnetko olosi nyt tärkeäksi, kun olen vuoksesi juossut pitkin poikin? Viime yön alle neljän tunnin yöunet verottavat kestokykyäni. Minua väsyttää.

päiviä

Päivät kuluu ja sitä rataa. Kahtena päivänä olin taas sijaistamassa, yksi päivä neljä-vitosten luokalla ja tänään ykkösiä kaitsemassa. Jotenkin tuntuu siltä, että pienemmät oppilaat ovat enemmän minun heiniäni. En tiedä mistä se johtuu, mutta näin asia kuitenkin näyttäisi olevan. Harjoiteltiin lähes koko päivä L-kirjainta ja "l"-äännettä. Meinasi opea ruveta puuduttamaan, kun viidestä tunnista neljä on äidinkieltä. Ja se yksi ainoa poikkeuskin oli uskontoa - sitä eräistä harvoista oppiaineista, josta en juurikaan välitä. Aamulla oli pieniä käynnistymisvaikeuksia, kun herätys oli kuudelta (eli 1,5h sen jälkeen kun yleensä käyn nukkumaan). Päivän ohjelmankin sain nähtäväkseni vasta 15min ennen ensimmäisen tunnin alkua, joten jouduin vetäisemään päivän ns. lonkalta.

No, kaikki selvisivät hengissä päivästä. Väsyneinä, mutta hengissä. Ja L-kirjainkin tuli tutuksi. Ja palkka juoksee. Päiväunien jälkeen elämä näytti taas astetta verran paremmalta.

kulttuuria ja kuvotusta

On olemassa kulttuuria. Ja sitten on olemassa kulttuuria. Tänään minä maistoin kumpaakin. Ääripäissä voisivat olla esimerkiksi Wienissä koettu Strauss-konsertti ja toisaalla Kiasmassa esillä olleet eritteet tehosekottimessa. Joku toinen pistäisi ääripäihin ehkä Aleksis Kiven ja salarakkaiden sinkun. Minun näkemykseni ääripäistä on tämän illan perusteella seuraava: Virhe -näytelmä - Matti Nykäsen laulushow.

Helsingin Kansallisteatterissa kului kulttuurin parissa mukavasti hetki jos toinenkin. Seela Sella ja Kyllikki Forssell tekivät Pirkko Saision näytelmästä miellyttävää katseltavaa. Kokemus tuo elämykseen tiettyä helppoutta ja keveyttä. Näiden näyttelijöiden puolesta ei tarvitse jännittää. He tekevät työnsä varmasti ja sujuvasti. Heidän vahvuutensa ja yhteistyökykynsä loistivat selkeästi kirkkaampina nuorempien ja kokemattomampien näyttelijöiden rinnalla.

Ja sitten näytelmä loppui.

M oli tänään töissä ravintolassa, jonka illan supertähdeksi oltiin saatu (??) M. Nykänen. Pääsin siivellä ilmaisiksi sisään, joten sinne siis. Ensimmäinen biisi. En tiedä tuntisinko sääliä vai huvittuneisuutta. Matti vetää ja kansa hurraa. Vaan he eivät taida nauraa Matin kanssa. He nauravat Matille. He eivät halua nähdä esiintyjän onnistuvan. He haluavat kulttuuria, jossa voi nauraa esiintyjälle. Voi tuntea itsensä hyväksi. Hetken tunnen sääliä. Mutta jotenkin se sääli vain katoaa. En jumalauta rupea tuota säälimään. Hakkaa vaimoaan. Lyö, kun ei muutakaan keksi. Ei opi vankila-ajastaan mitään. Toistaa samaa kaavaa. Ja silti naiset ja miehet hurraavat. Hyvä Matti! MATTI! Mille ne oikein hurraavat? En pysty enää edes huvittuneesti hymyilemään. Nämähän hurraavat tuolle ihmiselle, joka on kaiken ihmisyyden vääristymä. Hyvä Matti! Jee! Ei helkkari. "Siinä on esiintyjä suoraan kansan riveistä", toteaa vieressäni seisova mies. Mitä vittua? Tuollainenko suomalainen mies on? Minua kuvottaa fyysisesti. Oksettaa.

Katsoja nousee lavalle. Hän heiluttelee käsiään ja ryntää kohti Nykästä. Turvamies tarttuu yli-innokkaan katsojan olkapäihin ja viskaa takaisin katsomon puolelle. Nykänen näyttää hurjistuneelta. Hän viittoo katsojaa takaisin lavalle. "Tule tänne. Saat turpiin niin että rytisee! Tule lavalle! Noh. Turpiis saat, saatana!" Kitaristi huutaa Matille jotain ja seuraava biisi alkaa. Matti heristelee biisin aikana katsojalle ja heiluu uhkaavasti hänen edessään. Kappaleen loputtua Nykänen yrittää kai pyytää anteeksi. Tai mitä lie haluaisi tarkoittaa sanomalla: "Olen pahoillani, että hermostuin, mutta jos nouset tänne MINUN lavalleni vielä, niin siitä nousee sellainen mättely, että..." Minua oksettaa. Viimeisenä spiikkinään Nykäsen kitaristi lupaa, että Matti säilyy lööpeissä. "Matista tulee vielä isoja otsikkoja! Sen lupaan!! Hyvää yötä!"

Poistun ravintolasta tyrmistyneenä. Paha olo seuraa kotiin asti. Miten ihmiset voivat hurrata? He eivät takuulla ajattele hurraavansa pahoinpitelijälle - miehelle, joka ei kykene hillitsemään itseään, vaan toistuvasti vahingoittaa muita ihmisiä ja joka ei opi virheistään.

"Sylissäs sun / mä rauhoitun / ja oma itseni oon.." Kuvottava mielikuva Matista, Mervistä ja nyrkistä.