voi ei voi ei voi ei

Voi ei! Mitä noi nyt ajattelee musta/susta/tosta/tästä/meistä/näistä/noista?!! Voi ei! Noloa! Onks tää kauhee? Onks mun hiukset kauheet? Voiks nää housut laittaa? Onks tää ruma? Oonks mä läski? En mä kehtaa! NOLOA.

Miten paljon aikuinen ihminen voi kiinnittää huomiota muiden ajatuksiin? Miten tärkeänä toisten mielipidettä itsestä voikaan pitää? Kokemukseni perusteella voisin sanoa, että muiden mielipidettä voi ylikorostaa. Olin sunnuntaina täysin hermoromahduksen partaalla, kiitos ystäväni. Tallinnaa tuli nähtyä ja koettua. Ystäväni vain teki kaikkensa pilatakseen reissun täydellisen kummallisella ja kieroutuneella käsityksellä muista ihmisistä. Jossain vaiheessa hermostuin häneen. Vituttaa, että toinen kuvittelee olevansa maailman napa, jota kaikki tuijottavat. Sanoin hänelle, että ketään ei oikeasti kiinnosta. Kukaan ei oikeasti huomenna muista enää sinua. Eikä minua. Me olemme ulkomailla. Emme näe näitä ihmisiä enää koskaan. Mitä V**UN väliä sillä on, jos kompastuu Viru-keskuksen portaissa tai pitää housuja, jotka ovat mukavat jalassa, mutta näyttävät hieman kuluneilta? Mitä väliä sillä on, että ei ensimmäisellä kerralla ymmärrä, mitä tarjoilija sinulta kysyy? Kehtaako ulkomaille matkustaessa kuljettaa tavaroita perässä vedettävässä matkalaukussa?! EI? EI?! KAIKKI TUIJOTTAA!

Inhottaa ajatella, miten ystäväni näkee tämän maailman. Tuijottaako hän todella kriittisesti arvioiden muita, kuten olettaa muiden tekevän hänelle? Arvaan (ja oikeastaan tiedänkin), että ystäväni pitää minua nolojen tilanteiden naisena. Kysyn, kun en ymmärrä. Teen, vaikken välttämättä osaa. En perusta päätöksiäni muiden ihmisten (arvattuun) ajattelutapaan tai mielipiteeseen vaan teen kuten itsestä parhaalta tuntuu. Kompastelen. Tuijotan suu auki. (Se johtui nuhasta. Henki ei kulkenut kuin suun kautta. NOLOA SILTI.)

Lauantaina kieltäydyin enää kehumasta ystävääni.

"Sä olet kerjännyt kehuja nyt niin paljon, etten mä rehellisesti enää vaan jaksa. Älä pyydä multa kehuja enää, ok?" Ystäväni hermostui.

"EI OO PAKKO KEHUA."

Ja mitä siitä seuraa, jos en kehu? Lisää spekulaatioita ulkonäöstä. Vaatteiden vaihtoa. Kampauksen vaihtamista. Nalkutusta siitä, etten ota asiaa tosissani. Lisää kehuanomuksia.

"Joko tää NYT on hyvä? Joko mä NYT näytän hyvältä?"

"Joo joo joo näytät. Ihan oikeesti."

"Oikeestiko? Hiuksetkinko?"

"Joo joo hyvältä näyttää. Oikeesti."

"Et ota mua tosissaan! Sano nyt näyttääkö OIKEESTI hyvältä."

"No näyttää näyttää. Tosi hyvältä. Vau."

"Oikeesti? Kengätkinkö?"

"Joo joo."

"Hmm.. Pitäisköhän tää paita silti vaihtaa..? Pitäiskö? Mitä oot mieltä?" Loputtomiin. En jaksa. Kenellä voi olla noin huono itsetunto?

En halua ihan heti lähteä kyseisen ystävän kanssa reissuun. Tahdon itsekin nauttia ulkomailla olemisesta. Ei reissun pitäisi kulua siihen, että pyrin pitämään matkaseuralaiseni itsetunnon huippulukemissa. En minä mene ulkomaille tilatakseni matkaseuralaiselle aina ruuan, koska itse hän ei halua ruokaansa tilata. (Ruuan tilaaminenhan luonnollisestikin on NOLOA.) Ystäväni on mukava. Nautin hänen seurastaan. Voimme keskustella oikeastaan mistä tahansa. Olisi kovin mukava tukea hänen heikkoa itsetuntoaan ja tehdä hänestä halukkaampi kohtaamaan uusia asioita. Vaan pohja se on minunkin jaksamisellani etenkin, kun kehut ja kehotukset näyttävät katoavan pohjattomaan kaivoon. Hän imee kehuja kuin musta aukko antamatta mitään takaisin.

(Tilitys on tehty kevyt kenttävitutus päällä. Myöhemmin asialle varmastikin jaksaa ja voi taas nauraa.)