keskustelu nettikiusaajan kanssa

Keskustelun taustaa:

Olen tuntenut keskustelukumppanini jo vuosia. Ja jo vuosia hän on yhdellä netin keskustelualueella kiusannut systemaattisesti erästä mieskeskustelijaa. Kaikki, mitä kyseinen mies sanoo, on perseestä. Kaikki on idioottia ja miehen persoona on tämän henkilön mielestä erittäin vääränlainen. Tänään hermoni viimein katkesi, ja kutsuin kyseistä keskustelijaa idiootiksi ja tylsäksi persoonaksi, kun hän oli poistunut keskustelusta.

Hetken kuluttua minulle tulee yksityisesti viesti, jonka on lähettänyt tämä nettikiusaaja. Hän on jotakin reittiä saanut selville, että olen hermostunut häneen ja nimitellyt idiootiksi.


Tässä lyhennettynä keskustelu, joka näistä lähtökohdista käytiin.
Nettikiusaaja: NK
Minä: M

NK: "Menisit ittees, haukuit mua selän takana! Ootpa hyvä esikuva oppilailles, tosi aikuismaista!"
M: "Voin sanoa sen ihan suoraankin. Kiusaaminen on erittäin perseestä."
NK: "Ite se mies on asemansa luonut."
M: "Ja sun tehtäväsi on kiusata sitä sen ansiosta niinkö? En muista, että tää mies ois tehnyt sulle mitään pahaa."
NK: "Kyse ei oo tekemisestä. Kyse on persoonasta. Se ite provosoi ihmisiä sorsimaan sitä."
M: "Mua ei provosoi yhtään. Jännä juttu."
NK: "Haluisinpa kuulla miten sun persoona on erityisen mielenkiintoisa."
M: "Mun?"
NK: "Oot kolmikymppinen kukkahattutäti, sekö on mielenkiintoista? Haukut mua tylsäksi persoonaksi mutta ite olet varmasti ihan vitun mielenkiintoinen."
M: "Ikävä kyllä mulle se on suuren mielen tylsyyden merkki, jos aikuinen ihminen kiusaa toista."
NK: "Mä en kiusaa. Mä kerron vaan rehellisen mielipiteeni. Älä nosta ittees jalustalle. Et oo mua parempi ihminen."
M: "Tässä asiassa olen. Mä en kiusaa toisia ihmisiä."
NK: "Ei poista sitä faktaa ettei se mies ole kovin fiksu ihminen. Odotan, että jonain päivänä se viisastuisi, mutta tuskinpa vaan. Ja kuten sanottua, en pidä sitä kiusaamisena."
M: "Mä voin kertoa, että se on kiusaamista ihan puhtaimmillaan. Lue netistä kiusaamisen kuvauksia."
NK: "Mua on kiusattu koulussa, kyllä mä tiedän mitä se on."
M: "Ja silti koet oikeudeksesi kiusata?!!"
NK: "Ihan niin kuin netissä ei ikinä kiusattais ketään."
M: "Mitä sitten? Perusteleeko se jotenkin sun toimintaasi? Oletko sä nyt oikeasti ihan tosissaan?"
NK: "Ihan oikeasti."
M: "Mä luulin, että noi sun perustelut voisi tulla vain lapsen suusta töissä."
NK: "En jaksa tätä keskustelua tällä haavaa enempää."
M: "Niin, onhan se ikävää, kun ei olekaan mitään perustelua toiminnalleen."

Hetken kuluttua:

NK: "Olet oikeassa tavallaan. Mun olisi pitänyt pistää kone sensuroimaan ton miehen kirjoitukset jo vuosia sitten."
M: "Niin olisi."

Suututti niin, että kädet tärisivät. Luulin keskustelun jossain vaiheessa, että nettikiusaajan tarkoitus oli vain provosoida minua. Mutta ilmeisesti näin ei ollut. Hän ihan oikeasti perusteli kiusaamistaan kolmella perustelulla, joita kuulen lähes päivittäin töissä kakkosluokkalaisten suusta.
Eli
1) Muakin on kiusattu, niin siks mulla on oikeus.
2) En mä kiusaa, mä vaan kerron mielipiteeni.
3) Kyllä muuallakin kiusataan, ei tää oo mikään poikkeus.
4) Se ite ärsytti ja siksi mulla on oikeus kiusata.

Jättää lähes sanattomaksi, että aikuinen kolmekymppinen nainen voi kirjoittaa tuollaisia asioita. Hän käyttää perusteluita, jotka itse koen täysin tyhjäksi puheeksi. Nuo perustelut eivät perustele mitään. Eihän noista neljästä kohdasta ainoakaan millään vähäiselläkään tavalla oikeuta kiusaamaan? Ymmärrän kyllä, että hän ei varmasti ollut pohtinut syitä toiminnalleen ennen kuin kyseenalaistin hänen tekemisensä. Mutta siitä huolimatta tuntuu tragikoomiselta, että aikuinen ihminen kirjoittaa julkisesti omina ajatuksinaan tuollaisia perusteluja. Nuo ovat nimittäin ne neljä klassisinta toteamusta. Tuon klassisempia en kykene keksimään. Ja luulisi, että kyseinen nainenkin olisi jossain yhteydessä (esim. koulussa) kuullut, miksi nuo perustelut eivät oikeuta mihinkään.

Huoh. Jokseenkin järjetön keskustelu.

havainto

Edellisen tekstin kirjoitettuani lähdin koirien kanssa iltapissalle. Siellä kävellessäni tajusin, ettei tämä luokkajärjestely jatku ikuisesti. Menetän tämän jossain vaiheessa. Toki olen ymmärtänyt, että viimeistään viiden vuoden kuluttua oppilaani siirtyvät yläluokille. Mutta sitä en ole tullut ajatelleeksi, että seuraava luokkani ei pääse oppimaan samoja asioita, mitä oppilaani nyt oppivat. He eivät mitä todennäköisimmin saa mahdollisuutta oppia erilaisuuden hienouksia. He eivät saa luokkaansa neljää aikuista ja joukkoa erityislapsia. He tulevat jäämään paitsi jostain jättiläismäisen merkittävästä. Se surettaa jo nyt.

Todennäköisesti tulevat oppilaani ovat tällä hetkellä vaippaikäisiä taaperoita (, sillä aikomukseni ei todellakaan ole luopua tästä projektista ennen kuin on ihan pakko). Ja jo nyt suren heidän puolestaan. En pysty mitenkään opettamalla opettamaan heille sitä, mitä nykyiset oppilaani joka päivä oppivat. En pysty tuottamaan sellaista oppimisympäristöä, jossa pääsee tuntemaan empatian tunteita, auttamaan, sopeutumaan ja näkemään erilaisuutta siinä laajuudessa, jossa oppilaani nyt pääsevät sitä näkemään ja kokemaan. Se ei mitenkään ole mahdollista, jollei erilaisuus tule osaksi arkea. Mitkään opetustuokiot, teemaviikot tai ystävyysluokat eivät voi opettaa sitä, mitä nykyiset oppilaani saavat oppia.

Se tuntuu jotenkin hurjan surkealta.

oma mahtava luokkani

Tämä pohdinta tuli mieleeni, kun luin jälleen kerran uudella ihmisellä facebookissa kiertävän statuspäivityksen:

"Tiesitkö, että kehitysvammaiset lapset eivät ole sairaita? Tai että kehitysvammaiset lapset eivät kaipaa parannusta vaan sitä, että sinä ja minä hyväksymme heidät sellaisina kuin he ovat. 90% ystävistäni ei tule kopioimaan tätä seinälleen vähintään tunniksi. Oletko sinä yksi 10%:stani?"

Siis mitä hittoa. Pitäisi pystyä hyväksymään kaikki kehitysvammaiset sellaisena kuin he ovat? Enhän pysty hyväksymään kaikkia epäkehitysvammaisiakaan sellaisena kuin he ovat. Miten ihmeessä pystyisin siihen sitten kehitysvammaisten kohdalla?

Eikö kenenkään muun korvaan tuo toive/ajatus kuulosta paitsi täysin mahdottomalta, myös erittäin alentuvalta? Ehkä jopa melko loukkaavalta? Kehotan sijoittamaan sanan "kehitysvammainen" tilalle vaikkapa sanan "nainen" tai "lihava" tai sen tämän hetken muotisanan, "homo". Eikö ala kuulostaa lähinnä vitsiltä koko statuspäivitys?

------------------

Työskentelen päivittäin kehitysvammaisten lasten kanssa. Oma luokkani koostuu siis virallisesti kahdesta eri luokasta, mutta oppilaille olemme enemmän tai vähemmän yksi iso luokka, jossa osa oppilaista on eskareita, osa ykkösiä, osa kakkosia, osa kehitysvammaisia, osa poikia, osa tyttöjä, jne.. Olemme siis kirjava sakki.

Olen elämäni varrella huomannut jo hyvin aikaisessa vaiheessa, että kaikki ihmiset eivät ole yhtä miellyttäviä kuin toiset. Joidenkin kanssa juttu ei vain luista ja toisten kanssa oleminen on erittäin luontevaa ensi hetkestä alkaen. Ja jos joku olisi aiemmin kysynyt, päteekö sama kehitysvammaisiin, olisin ollut erittäin hämilläni. Saako siis sanoa, että en tule juttuun tuon kehitysvammaisen kanssa? Entä, saako sanoa, ettei pidä jostakin kehitysvammaisesta? Saako sanoa, etten pysty hyväksymään tuon kehitysvammaisen toimintaa jossakin yhteydessä? Saako kehitysvammaista torua tai saada hänet vihastumaan? Saako kehitysvammaisesta vitsailla opehuoneessa?

Tuntuuko, että koettelen soveliaisuuden rajoja? Ei minusta. Olen nyt 1,5 vuodessa oppinut, että kehitysvammaisia kohdellaan ihmisinä. Heitä ei kohdella kehitysvammaisina sen enempää kuin minua kohdellaan naisena tai helsinkiläisenä tai koiranomistajana. Toki nämä piirteet tuovat kohteluun jotain ominaispiirteitä, mutta pohjimmiltaan kohtelun tulisi olla ihmisen kohtelua.

Voin rehellisesti myöntää, etten vielä vuosi sitten ymmärtänyt pätkän vertaa siitä, miten kehitysvammaisten kanssa "ollaan". En tiennyt, miten heitä kohdellaan. En osannut suhtautua heidän erityisiin piirteisiinsä. Ja jos ollaan edelleen rehellisiä, en osaa vieläkään suhtautua kaikkiin kehitysvammaisiin heidän ansaitsemallaan tavalla. Yhä edelleen uuden kehitysvammaisen kohdatessani katson ensin hänen vammaansa ennen kuin kykenen näkemään ihmisen. Ikävä kyllä. Mutta uskon, että opin kyllä. Ehkä. Joskus. Toisaalta, kun kohtaan naisihmisen, huomaan ensin että hän on nainen ja tutustun hänen muihin ominaispiirteisiinsä vasta ajan kanssa. Sama pätee varmasti myös kehitysvammaisiin. Näen ensin ne piirteet, jotka kykenee silmin havaitsemaan ja vasta myöhemmin pystyn näkemään syvemmälle.

Oppilaani ovat oppineet suhtautumaan kehitysvammaisiin luokkakavereihinsa paljon nopeammin ja paljon luontevammin kuin minä. Lapset ovat mukautuvaista väkeä, sanoisin. :)

Lisäksi voin ylpeänä todeta, että luokastani on 1,5 vuodessa kasvanut käsittämättömän empaattinen ja auttamishaluinen joukko. Yleisoppilaat tulevat minulle raportoimaan, jos joku erityislapsista on ilman tekemistä. "Ope, Kallella ei oo mitään tekemistä! Mitä se vois tehdä?" Lisäksi he auttavat pyytämättä monissa tilanteissa. "Ope mä neuvoin miten toi apila pitää värittää!" Mahtavaa. Oppilaani ovat kertakaikkisen mahtavia. He suhtautuvat erityisoppilaisiin kuin ihmisiin, jotka vain sattuvat aika ajoin tarvitsemaan apua. Ja apuhan voi olla myös sitä, että luokkakaveria kieltää, ohjaa tai käskee. Oppilaat ohjaavat erityisoppilaita omille paikoilleen, käskevät pois opepöydän luota, suhisevat, että "nyt hiljaa!" tai muistuttavat, että "SÄ ET VIITANNU!" tai kieltävät etuilemasta jonossa ja palauttavat kädestä pitäen omalle jonopaikalle.

Lisäksi oppilaani ovat erittäin innostuneita oppimaan viittomakieltä. He naurattavat viittomakielellä kommunikoivia lapsia matkimalla taksin viittomaa tai ohjaavat viittomakielellä oppilaan ruokajonoon.

Kaiken hyvän lisäksi oppilaani ovat eräällä tavalla sokeutuneet. He eivät enää millään tavalla väheksy erityislapsen antamaa mahdollisesti hyvinkin hassua vastausta. Aluksi omituiset vastaukset aiheuttivat kummastusta ja ehkä pelkoakin. Nyt hassut vastaukset ovat pelkästään hassuja vastauksia. Oikeille vastauksille osataan antaa erityistä painoarvoa ja väärät tai muutoin täysin käsittämättömät vastaukset ohitetaan kuin mikä tahansa pieleen mennyt vastaus. On toki myös niitä hetkiä, kun koko luokka nauraa erittäin hyväntahtoisesti ja ilman mitään ikävää jälkimakua jollekin erityisen hassulle vastaukselle.

Viimeksi taisimme nauraa oikein todella hersyvästi niin aikuiset kuin lapsetkin, kun monivalintatietovisassa piti valita vastausvaihtoehdoista A, B, C tai D. Kyselin vastausta erääseen kysymykseen järjestyksessä kaikilta viittaavilta: "No, mikä vaihtoehto, A, B, C vai D?" "B", vastasivat järjestyksessä kymmenisen oppilasta. Eräs erityisoppilaistakin viittasi ja tuli hänen vuoronsa vastata. Oletin, että koska alla on kymmenen "B"-vastauksen sarja, oikean vastauksen löytäminen onnistuu hyvinkin varmasti. "No, mikäs vastaus valitaan? A, B, C vai D?" "S." "Hm.. Siis valitset vaihtoehdon S?" "Joo. S." Kaikkia alkoi naurattaa ihan hirmuisesti. Se oli sellainen spontaani hassuttelun hetki ja hykerryttää näin jälkikäteenkin.

Samoin oppilaat ovat sokeutuneet sille, että matematiikan tunnilla osa tekee kertolaskutehtäviä, osa laskee yhteen 1+5, osa harjoittelee kirjoittamaan omaa nimeään ja osa värittää liiduilla. Se ei herätä enää mitään ihmettelyä.

Toki välillä oppilaat ärsyyntyvät toisiinsa tai turhautuvat, kun homma ei sujukaan niin kuin on ajateltu, koska ryhmässä on mukana oppilas, joka ei puhu tai joka ei ymmärrä. Mutta se lienee erittäin normaalia ihan missä tahansa luokkayhteisössä.

Tänä syksynä luokka viettää välitunneillakin aikaa yhdessä. Vielä viime vuonna yleisoppilaat juoksivat omiin leikkeihinsä ja erityisoppilaat olivat joko sisällä - jos taidot eivät vielä antaneet myöten olla ulkona koko koulun välitunneilla - tai leikkivät lähinnä keskenään. Emmekä me kokeneet tarpeelliseksi lähteä "väkisin" viemään välitunneille yhteistoimintaa, kunhan kukaan ei joudu olemaan yksin. Tänä syksynä oppilaat ovat ihan omatoimisesti ryhtyneet luomaan yhteisleikkejä, joissa on mukana niin erityis- kuin yleisopetuksenkin lapsia. :)

Hyvä me!

o tempora o mores

Tänään oli vuorossa palaveri, jota jännitin yöllä sen verran, että heräilin moneen otteeseen ja jossain välissä näin unta, että unohdin mennä palaveriin. Ei pelkoa, että oikeasti olisin palaverin päässyt unohtamaan. Sen verran mietitytti tuleva koitos.

Mailitse oli ennen palaveria ehditty käydä jo vanhemman puolelta kitkerää kommentointia, mutta minä pysyin kannassani. Näitä asioita en suostu käsittelemään mailitse, vaan haluan nähdä kasvotusten.

Palaveriin saapui vanhempi, jonka katse olisi voinut tappaa. Siis jos hän olisi suostunut katsomaan minua tai muita palaverin aikuisia. Tunnelma oli h-y-y-t-ä-v-ä. Nahkarotsi päällään ja kädet ristissä vanhempi nökötti huonoryhtisesti tuolilla kuin rehtorin puhutteluun tullut 14-vuotias.

Yritimme aloittaa hyvin sujuvista asioista, mutta vastaus oli tyly: "Mä en oo tänne mitään hyviä puolia tullut kuulemaan."

No. Tunnin kuluttua edessäni istui ummet ja lammet jutteleva rentoutunut (yhä nahkarotsi päällään istuva) vanhempi, joka kykeni katsomaan minua ja jopa hymyilemäänkin.

Palaverin lopuksi oli ihan pakko hieman avata kyseiselle vanhemmalle sitä, miksi vaadin hänet palaveriin. "Ei tälläistä keskustelua olisi _voinut_ käydä mailitse, ymmärrät varmasti." Vanhemman oli myönnettävä. Kommentoipa jopa, että tulkitsee mailini usein hyökkäyksenä itseään kohtaan ja että oma suu käy nopeammin kuin aivot. Painotin vahvasti sitä, ettei yksikään mailini ole ollut hyökkäys, vaan tapani on ilmoittaa koteihin pienemmistäkin asioista, sillä tuntuisi epäreilulta säilyttää itselläni tietoja, jotka mahdollisesti kiinnostavat myös vanhempaa.

Saa nähdä, miten yhteistyö jatkossa toimii..

Sitä vain jäin pohtimaan, että itsestäni ei löytyisi noin suurta itsetuntoa ja uhoa, että kehtaisin mennä palaveroimaan lapseni opettajaa moisella asenteella ja ennen kaikkea noin selvästi "haista-sinä-vittu" -ilme kasvoillani. Mutta näköjään palaverin voi tuostakin asetelmasta saada sujumaan lopulta ihan mukavasti..

elämä jatkuu.

Ystävä L kävi kylässä viikonloppuna. Ostettiin lisää IKEA-laatikoita, purettiin niitä ja juotiin viiniä. Oli oikein rentouttavaa.

Käytiin läpi M-minä -tilannetta ja pikkuhiljaa kai L:kin alkaa uskoa, että minä ihan oikeasti selviän yksinkin. Totuushan on, etten osaa kaivata M:a yhtään. En pienintäkään vähää. Minun arjestani ei puutu mitään sellaista, mitä M voisi siihen tuoda. Olen ollut jokseenkin kiireinen ja jatkuvasti menossa, eikä ole ehtinyt tulla ainoaakaan päivää/iltaa, että kokisin oloni yksinäiseksi. En ole edelleenkään itkenyt kertaakaan tapahtunutta. En tiedä, miksi itkisin. Helpotuksesta? Surusta en ainakaan. Pettymyksestä? Mihin? Siihenkö, että tiedän nyt kykeneväni elämään toisen kanssa, pitämään yllä parisuhdetta ja lähtemään, jos en halua enää jatkaa?

En pohdi, mitä M milloinkin tekee. "Näen" häntä päivittäin nettimaailmassa, mutta en koe tarpeelliseksi huomioida häntä tai vaihtoehtoisesti voin häntä huomioida, jos on oikeasti jotain asiaa. Muutoin hän on yksi bittimaailman miljardeista biteistä. Hän on irtautunut elämästäni luonnollisemmin kuin olisin ikinä osannut kuvitella.

Jos on olemassa niitä It's Meant To Be -rakkaustarinoita, niin väittäisin tämän olevan It's Meant To Be -ero.

kylässä

M kutsui itse itsensä uuteen kotiini kylään. Ja mikäpä siinä. Saahan täällä vierailla. Ilmoitusta seuraavana yönä näin unta, että M ilmeistyikin paikalle keskellä yötä baari-illan jälkeen. Olin pöyristynyt hänen toiminnastaan. Tarkoitus ei todellakaan ollut, että hän jää yöksi.

No. Eihän hän oikeasti sitten yöksi jäänyt. Auttoi minua tuomaan talvirenkaat ja nosteli sohvaa, että sain sohvan jalkoihin suojapehmustetarrat. Kiersi kämppäni ja minulle jäi mielikuva, että hän kävi läpi, etten ole vienyt mukanani mitään hänen tavaroitaan. Löytyi vasara, mitta ja vitamiineja, jotka M vei mukanaan.

Jälkikäteen ärsytti kevyesti. Pieni piru minussa nosti päätään ja myhäilin sisäisesti sille faktalle, että samana päivänä aiemmin entisessä yhteisessä kodissa käydessäni rahtasin ison kasan jokseenkin käyttökelpoisia tavaroitani roskiin. M yritti kysellä, että "Tosiaanko roskiin meinaat viedä..?" mutta eipä voinut kieltääkään. Tavaroiden roskiin heittäminen kun on hänelle yksi elämän vaikeimmista asioista.

M:lle jäi vielä joitakin tavaroitani, joiden ilmoitin olevan joko M:n omaisuutta tai joutavan roskiin. Sinne ne jäivät. M ei varmastikaan vie kyseisiä tavaroita roskiin, sillä kukapa voisi heittää roskiin esim. täysin ehjän tyttömäisen peilin? Ei M ainakaan. Löin vettä myllyyn ja totesin kaikkien M:n tavaroita koskevan "otatsä tän vai mitä tälle tehdään" -kysymyksen kohdalla, että "jää sulle tai menee roskiin, ihan sama mulle". Naurattaa vielä tässäkin vaiheessa päivää myöhemmin, miten paljon M varmaankin joutui tekemään töitä, ettei hän kieltäisi minua viemästä tavaroitani roskiin. Lopulta M kysyi: "Eikö tolla peilillä ole sulle mitään tunnearvoa?" TUNNEARVOA? Peilillä?? Vastasin, että "no ei" ja asia oli sillä käsitelty. Ehkä peilille ja M:lle kehittyy joku vain heidän välillään oleva tunne ja peili ei ehkä koskaan joudu roskiin vaan saa elää tunnerikkaan elämän.. ;) (Nyt olen tahallaan ilkeä, mutta kai sitä saa tällä tavalla jälkikäteen ja salaa ollakin välillä edes vähän ilkeä..?)

Minä en muodosta esineisiin syvällisiä tunnesiteitä, vaan aika ajoin tavaroista luopuminen on puhdistavaa. Ja koska arviolta 10 vuotta vanhoja rojuja ei kukaan varmastikaan huoli, enkä ole valmis näkemään vaivaa että etsisin romulle uutta kotia, heitin lähes kaiken roskiin. Vain vanhat vaatteet saivat kodin UFF:n keräyspisteestä.

Jos aika ehti jo vähän kultaamaan muistoja M:n suhteen, vierailu täällä palautti nopeasti mieleen sen, miksi en ole itkenyt kertaakaan eroamme. Pystyn helposti juttelemaan M:n kanssa ja olemaan hänen kanssaan samassa huoneessa, mutta se siitä. Sen enempää en voi millään harkita enää tapahtuvaksi.

uni

Näin ihanaa unta. Uni oli jo unessakin hämmentävä, mutta myös niin ihana, että kun aamulla heräsin, pakotin itseni takaisin uneen.

Näin unta, että olin erittäin ihastunut erääseen työkaveriini ja hän teki söpön ja sydäntä sykähdyttävän aloitteen. Näin unta, että olin ihan hirveän väsynyt ja kävin opettajanhuoneen lattialle nukkumaan. Tämä työkaverini kävi melko lähelle myös makailemaan ja jossain vaiheessa tajusin, että joku pitää kädestäni varovan hellästi kiinni. Hetken kuluttua tajusin, että salaa kaikilta muista kädestäni piti kiinni tämä henkilö, johon olin kovin ihastunut. Se oli .. Se oli sellaista, että nyt illalla monta tuntia unen näkemisestä kaipaan edelleen niin kovasti ihastumista ja sopivan henkilön löytämistä, että rintaani melkein koskee. Kaipaan sitä, että saisin ottaa jotakuta varovasti kädestä kiinni ja todeta, että saan vastineeksi aran hymyn tai varovaisen puristuksen kädestäni.

Kaipaan sitä. Ensimmäinen arka kosketus ja varsinkin se hetki, kun toteaa saavansa varovaista vastakaikua. Kaipaan sitä kovasti.

uusi koti

Täällä ollaan. Uusi koti alkaa muotoutua ja tämä tuntuu jo nyt ihan omalta paikalta. Koirat viihtyvät. Minä viihdyn.

Kunhan vaan saisi tavarat kaappeihin, niin ei stressaisi niin paljon. Ja kunhan nuorempi koira ei rapsuttelisi niin paljon. Ja kunhan vanhempi koira vähän relaisi eikä olisi niin jumissa.

Äh. Kai stressin määrä on jossain suhteessa vakio, oli elämä mitä tahansa.

Ai niin. M kutsui jo itsensä kylään tänne. Olen miettinyt, että osaanko jossain vaiheessa ajatella itseni jonkun muun ihmisen puolisoksi. Tällä hetkellä en vielä osaa. Tuntuisi tosi oudolta.

Mutta onhan tässä aikaa.

muutto

Kaikki asiat näyttäisivät sujuneen niin kuin niiden pitikin sujua. Raha on vaihtanut omistajaa. Isännöitsijä on saanut tiedon, että minä olen uusi osakas. Verottaja on kertonut kantansa varainsiirtoveroon.

Avaimet saan maanantaina.
Ja sitten alkaa muuttorumba.

varainsiirtovero

Olen ilmeisen aikuistunut ja kypsä ja tietoinen raha-asioiden hoidosta.

Ai miksikö?

Tänään osasin soittaa verotoimistoon ja kysyä, että "kummä en yhtään muista tai ees tiiä että oonko mä käyttänyt mun verohelpotuksen varainsiirrosta, ni tota..."

Mikäkö tässä on niin kypsää ja aikuistunutta? (Ei ainakaan kysymyksen asettelu.)
No se, että ylipäätään tiedän sanan "varainsiirtovero" ja tiedän, että voin saada siitä helpotusta ja että tajuan, että olen ehkä käyttänyt sen oikeuden tai toisaalta ymmärrän, etten välttämättä ole sitä käyttänyt. Ja tajuan selvittää tämän asian ennen kuin menen tekemään asuntokauppoja. Tosin selvisi, että asia hoidetaan vasta kauppojen teon jälkeen. Mutta osasinpa kysyä kaiken varalta jo etukäteen.

Parissa kuukaudessa olen oppinut pankkiasioiden hoidosta enemmän kuin 30 vuodessa ennen sitä. Tähän mennessä olen tiennyt, että luottokorttini saldo on nollassa, eli en ole velkaa mihinkään ja että pankkitilini ei ole miinuksella. Nyt tiedän jo paljon enemmän.

stressi.

Huomenna tehdään kaupat vanhasta asunnosta ja ylihuomenna uudesta.

Stressaa niin että päässä humisee.

Entä, jos jotain menee pieleen? Entä, jos en olekaan osannut hoitaa jotakin byrokratian palasta oikein ja kauppa jää sen takia tekemättä? Entä, jos vanhan asunnon kaupassa tulee jotain ihmeellistä ilmi?

Mitä minä sitten teen?

sitä voi pohtia..

.. että miten hyväksi johtajaksi itse kukin laskee henkilön, joka vaatimalla vaatii palaverin hetkeen, jonka tietää täysin varmasti olevan huonon kaikille osallistujille.

.. että miten hyvältä palaveriin jo muutenkin ajankohdasta johtuen ärtyneenä saapuvasta tuntuu, kun palaveri perutaan noin 30 minuuttia ilmoitetun alkamisajankohdan jälkeen.

.. että miltä se oikeasti tuntuu ja miten vaikuttaa työskentelymotivaatioon, kun alaisen kokemus on se, että työntekijää pompotetaan joko ihan vain pompottamisen ilosta tai sitten puhtaasta ajattelemattomuudesta johtuen. (Kumpikaan vaihtoehto ei tunnu hyvältä.)

..niin..

Kuinka monen ihmisen ex-kumppani kysyisi yhteisen asunnon myyntihinnasta keskusteltaessa:

"Jos mä ostan tän kämpän sulta tällä hinnalla, niin riittäähän sulla sitten rahat siihen sun uuteen kämppään?"

asiat etenevät

Maanantaina mennään hoitamaan raha-asiat pankissa kuntoon. Tämäkin etenee sovussa ja yhteisymmärryksessä. Molemmilla oli sama ajatus kodin nykyisestä arvosta. Yllättäen. Olin siis osannut arvioida ihan oikein! Auton lunastan minä. Huonekalut mietitään sitten, kun ehditään. Ja jos minä otan vähemmän tavaraa mukaani, niin se tasataan sitten auton hinnassa.

Mahtavaa.

Raha-asioista ei siis tullut riitaa. Kiitin M:a siitä, että asiat hoituvat niin helposti.

Äiti sanoi, että M olisi kyllä ollut oikein kelvollinen meidän sukuumme. Olen samaa mieltä. Vastasin äitille, että minäkin huolin M:n kyllä sukuun, jos hänet sinne joku muu kuin minä tuo. ;)

hm.

Oltiin leffassa ja syömässä M:n kanssa.

Pikkuveljen avopuoliso oli jokseenkin hämmentynyt, kun kerroin päivällä ulkoillessamme, että olemme menossa syömään ja elokuviin. "Tää ei taida olla mikään perinteinen ero", totesin. "Ei todellakaan", sain vastaukseksi.

Leffan jälkeen höpöteltiin M:n kanssa niitä näitä ja ennen leffaa syömässä ei ollut vaivaantunutta hiljaisuutta.

Ajattelin autossa kotiin palatessa, että miten missään vaiheessa voi ottaa esille raha-asioita..? Miten ikinä voin puhua niin raadollisesta ja kylmästä asiasta, kun en halua rikkoa välejä? Ajattelin, että M on hyvä ystävä. Ajan viettäminen hänen seurassaan on helppoa eikä minun tarvitse esittää yhtään mitään muuta kuin mitä olen. Hän tietää heti, kun olen pahalla tuulella ja kuuntelee, kun kerron vaikka miten vähäpätöisiä asioita. (Ei varmaankaan kyllä paina asioita mieleensä, mutta ei sentään keskeytäkään sillä tyylillä, että "ihan sama ei kiinnosta")

Raha-asiat on silti ihan pakko ottaa esille. Ensi viikolla sen aion tehdä ja pankkiinkin on varattava aika. Odotan kyllä jo omaan kotiin muuttamista ja samalla haluan uskoa, että voimme käydä leffassa ja syömässä vielä muuton jälkeenkin. Toivon niin.

omituista.

En ole koskaan eronnut näin pitkästä suhteesta.

Oltiin eilen viettämässä iltaa yhteisten tuttujen kanssa. M:lla oli ensin selkeästi vähän hankaluuksia kanssani. Hän ei oikein tiennyt, olisiko huomannut minua lainkaan vai mitä olisi tehnyt. En mitenkään osaa suhtautua häneen jotenkin erikoisesti, joten juttelin ihan normaalisti hänen kuten kaikkien muidenkin kanssa.

Puolenyön aikoihin M ehdotti, että lähdetään kotiin. :O En olisi uskonut, että hän lähtee kanssani kotiin. Olisin luullut, että hän jää juhlimaan aina aamun asti ja minä menen hyvissä ajoin kotiin nukkumaan. Eikä kyse siis ollut mistään "mä en viihdy sun kanssa mennään kotiin" -jutusta. Ainakaan en tulkinnut sitä alkuunkaan niin. Ajettiin taksilla lähipizzeriallemme ja käveltiin siitä kotiin. Juteltiin ihan normaalisti. Olen nyt jotenkin vapautuneempi kuin aikoihin M:n kanssa. En oikein tiedä, mistä se johtuu. Asiat ovat nyt selvät. Senkö takia? Ovatko ne selvät? Välillä mielessäni kävi ajatus, että M lähti kotiin kanssani, koska halusi miellyttää. Myös joitain muita pieniä juttuja tapahtui, jotka toivat mieleeni, että jollain tasolla toimin tässä nyt tosi ilkeästi. Siis M yrittää miellyttää minua ja toimia kuten ajattelee minun haluavan hänen toimivan. (Ja toki hän kyllä kahdeksan vuoden perusteella osaa arvata hyvinkin tarkasti.) Ja sitä en halua. En siis halua, että M on minuun nähden alisteisessa asemassa. En halua joutua asemaan, jossa minulla on vääränlaista valtaa.

En tiedä, osaanko selittää. Koska M ei luonnostaan ole ihminen, jonka kanssa haluan viettää eläkepäiviä, tuntuu erittäin ehkä jopa pelottavalta, että hän yrittäisi muuttaa itseään minun takiani. Tälläinen itsensä muuttaminen toisen takiahan tarkoittaisi sitä, että minä sanelen mitä haluan ja hän muuttuu. Ei sellainen voi toimia.

Toisaalta tuntui erittäin luontevalta. Koko aikuisikäni olen viettänyt tuon ihmisen kanssa ja hän ihan varmasti tuntee minut erittäin hyvin. Viihdyn hänen kanssaan tai sitten kyse on tavasta ja tottumisesta. Tavallaan tuntuu erittäin kurjalta luopua tästä. Tiedän kyllä, etten pidemmän päälle pysty elämään enää hänen kanssaan. Mutta toisaalta. Hänen kanssaan on erittäin luontevaa olla. En osaa vaivautua omasta itsestäni hänen seurassaan juuri lainkaan. Tämäkin kuulostaa oudota.. Onpa tätä todellakin hankalaa pukea sanoiksi. Voin siis olla oma itseni. Sitä kai tarkoitan. Ja tässähän on varmasti kyse siitä, että olemme eläneet 5 vuotta saman katon alla ja seurustelleet 8 vuotta. En osaa tuntea vaivaannusta myöskään tästä tilanteesta. Siis siitä, että asumme yhä yhdessä, nukumme samassa sängyssä, syömme samoja ruokia, kerromme toisillemme, mitä aiomme päivän aikana tehdä.. En osaa muuttaa suhtautumistani häneen. En osaa olla vihainen tai etsiä huonoja puolia. En osaa puhua hänestä pahaa kavereilleni. Enkä haluakaan. Hän on mikä on enkä kai pelkästään tuolla perusteella voi olla vihainen tai puukottaa selkään.

Mutta teenkö väärin? Ruokinko toivoa hänessä? Tuleeko pulmia siinä vaiheessa, kun todella muutan pois? Luuleeko hän, että ehkä en muutakaan?

Haluaisin oikeasti pysyä kavereina. Haluaisin, että välit pysyvät hyvinä ja nähdään edelleen samassa kaveriporukassa. Ja toisaalta tuntuu, että jos päätän, että pysymme kavereina, ei M:llä ole tarvetta tai kykyä toimia muullakaan tavoin. Hän ei ole sen tyyppinen ihminen, että ryhtyisi aiheuttamalla aiheuttamaan riitoja tai välirikkoja. Niinpä hän todennäköisesti "tyytyy" tilanteeseen ja kykenee edelleenkin viettämään kanssani aikaa. Mutta onko väärin pistää hänet tyytymään tilanteeseen, johon on päädytty mahdollisesti pelkästä minun päätöksestäni?

Jollain tavalla olisi varmaan helpompaa, jos olisi riitoja. Tai pettämistä. Tai jotain. Mutta nyt ei ole mitään, mihin voisin tarttua. Toki voin nimetä M:n piirteitä, joiden takia en voi jäädä. Mutta .. M esitti minulle hyvän kysymyksen. Miksi juuri nyt? Miksi nyt erotaan, kun ei olla erottu aikaisemminkaan? Mikä on muuttunut? En osannut vastata. Mittani tuli täyteen? Mutta miksi juuri nyt? Miksi ei vuosi sitten tai vasta vuoden päästä? En osaa vastata itsellenikään noihin kysymyksiin. Ja siksi tämä on jollain tasolla outoa. Ei ole mitään konkreettista syytä, miksi eroan juuri nyt. Ehkä siksi, etten oikeasti pysty kuvittelemaan M:a kanssani eläkkeellä. En osaa nähdä häntä lasteni isänä. Ehkä siksi.

aikuisia

Ystävä L sanoi, että olemme lähes pelottavan aikuismaisia. Ei riitaa. Ei kyyneliä. Ei epäreiluuksia. Syömme yhteisiä ruokia. Nukumme samassa sängyssä. Juttelemme. Nauramme. Ilmoitamme menoistamme toiselle.

En osaa ryhtyä muuttamaan suhtautumistani M:iin. Tämä on se kliseistäkin kliseisempi "kasvoimme erillemme" -tarina. Ainakin minun osaltani. Siksi en osaa surra, koska mikään ei ole muuttunut. Toki nyt - kun asiat on puhuttu selviksi - tuntuu siltä, että pois muuttaminen jättää taakse ison osan elämääni: M:n. Hän tuntee minut toiseksi parhaiten vanhempieni jälkeen. Hän tunnistaa pienestäkin, mitä ajattelen. Sanoin hänelle, etten halua ryhtyä riitelemään. Ei ole mitään riitaa. En halua myöskään ryhtyä levittämään ikäviä juttuja, koska ei ole mitään ikäviä juttuja. On vain ihminen, jonka kanssa minä en pysty elämään. Toivottavasti joku muu pystyy.

Tämän kaiken olen kertonut suoraan myös M:lle.

Enää jännittää oikeastaan se, voiko raha-asioista sopiminen jotenkin muuttaa tilannetta. En haluaisi rikkoa välejäni M:n kanssa, koska en koe siihen mitään tarvetta.

Nyt tuntuu siltä, että pystyisin elämään "kämppiselämää" M:n kanssa pidempäänkin. Ei ole enää velvoitteita, jotka pakottavat minut ajattelemaan, että minun on loputtomiin kestettävä piirteitä ja ominaisuuksia, joita en kestä. Niinpä eläminen tuntuu varsin luontevalta ja helpolta. Toivottavasti uusi koti kuitenkin löytyy, sillä M sanoi: "Jos sä oisit mulle pelkkä kämppis, niin mä oisin vaihtanut kämppistä jo kauan sitten." Ja nyt kun olen "pelkkä" kämppis, on vaarana, että sotkuisuuteni ja suurpiirteisyyteni - nuo M:a eniten raivostuttavat piirteeni - tekevät yhteiselämästä hankalaa.

uuden alussa.

On aika etsiä uusi asunto. On aika kokeilla omia siipiään. :)

uuden alku?

Kolmenkympin kriisi?

Kahdenkympin kriisi oli aika vahva. Muistan sen, mutta en enää muista, miten kriisi ilmeni.

Haluan aloittaa kaiken alusta. On samanlainen tunne kuin silloin, kun odotin tietoa siitä, pääsenkö opiskelemaan opettajaksi. Ja kun se tieto tuli, että sinne pääsin, niin se oli jännittävää. Muutin kotoa ihan uuteen kaupunkiin ihan vieraiden ihmisten kanssa samaan asuntoon. Solukämppään.

Enää en solukämppään muuttaisi.

Tajusin viikko sitten L:n kanssa jutellessa jotenkin hirveän selvästi, että tämä on minun elämäni ja saan tehdä sillä mitä itse haluan. Nyt pitäisi vain löytää uskallus oikeasti tehdä elämällään mitä haluaa.

Pirkkala

Tuli käytyä Pirkkalassa katsomassa ystävä L:n uutta asuntoa. Hän vaihtaa takaisin kotipaikkakunnalleen ja olenhan minä hänen puolestaan onnellinen. Oikeasti tämän tajuaa varmaan vasta elokuun 14. päivä, kun minä pysäköin autoni koulun pihaan ja kävelen opehuoneeseen jättimäisen, hymyileväisen ja äänekkään puhehässäkän keskelle. L ei ole siellä silloin. Hän on silloin ihan muualla. Kaukana.

Opeuraa on takana 4,5 vuotta ja se kokonaisuudessaan on mennyt tiiviissä yhteistyössä ystävä L:n kanssa. Kaikki on suunniteltu yhdessä. Kokeet on valmistettu yhdessä. Todistusten numerot on käyty läpi kerta toisensa jälkeen yhdessä. "Mitäs sanot, voisko tälle antaa ysin..?" "Hm.. No jos se saa ysin, niin mitäs tää mun oppilas sitten saa..?"

Vuodet on tähän asti suunniteltu yhdessä. Joka kerta. Onneksi L saattohoiti minut uuden työparin kanssa yhteistyöhön, joten sikäli en jää parin viikon päästä ihan tyhjän päälle. Mutta kyllä se tulee olemaan silti erilaista. Koko työyhteisö tulee saamaan hirmuisen lauman uusia jäseniä ja uusien käytäntöjen ja tapojen muodostaminen vaatii aikaa ja jaksamista. Minä alan näillä työvuosillani olla meidän talossa ns. vanhaa kalustoa ihan epäilemättä.

Odotan silti jo kovasti töiden alkamista. Voitteko uskoa? Ajattelin, että jos kehtaan, niin menen ensi viikolla sinne jo käymään ja hakemaan opeoppaita, että voin sitten suunnitella ensimmäistä kertaa ihan yksin tulevan vuoden pääpiirteet.

---

Tuli käytyä myös mökillä yhdessä L:n kanssa. Todennäköisesti viimeistä kertaa tälle kesälle. Todennäköisesti viimeistä kertaa myös tälle vuodelle. Jotenkin surullista. Mökillä on tänä kesänä tullut vietettyä paljon aikaa ja olen nauttinut näistä helteistä siellä. On uitu. Olen maalannut. Olen nukkunut päiväunia.

---

Huoh.

kesä 2010

Kuitenkin joku (viimeistään töihin paluun yhteydessä) kysyy, että "No mitä sä teit kesälomalla?" Niinpä ajattelin kirjata tähän sen, mistä kesä 2010 on koostunut. Ja onhan sitä mukava sitten ehkä ensi kesän kynnyksellä katsella edellisen kesän saavutuksia..

Kesä 2010

* Kesä alkoi Seitsemisen kolmen päivän vaelluksella. Ensimmäistä kertaa elämässäni yövyin laavussa. Koirat nauttivat helteisestä vaelluksesta täysin rinnoin ja minut vaellus sai siirtymään kesäloma-asetukselle kertarysäyksellä.
* Hellettä, hellettä, hellettä. Olen ruskettunut enemmän kuin ikinä arvelin voivani punapigmenttisenä ruskettua. Hartioissa on rajat ja Crocsit ovat jättäneet omat rajansa kinttuihin.
* Helteestä johtuen on uitu enemmän kuin kertaakaan sitten lapsuuden kesien.
* Uimiseen liittyen on löydetty Espoostakin metsä, jossa on syrjäinen metsäjärvi ja vain satunnaisia muita kulkijoita oman seurueen lisäksi.
* Tänä kesänä olen mökkeillyt kai enemmän kuin koskaan aiemmin. Mökkityömaalla on tullut lähinnä lötköteltyä ja pötköteltyä, nukuttua päiväunia, uitua ja maalattua kivoja juttuja huussin seiniin. Tämän kesän tuotoksina vessan seinää koristavat auringonkukat, kesäneito ja muotokuvat molemmista koirista.
* Vanhemman koiran kuriinpisto-operaatio on vienyt kesästä yli kuukauden. Homma on ollut ajatustyötä ja konkreettista toimintaa vaativaa.
* Nuoremman koiran omituinen kutina on hallinnut ajatuksia äitienpäivästä asti ja se on ollut osa myös tätä kesää.
* Olen ostanut kolme äänikirjaa ja kuunnellut niitä lähes aina kun istun autossa. Tällä hetkellä kuunneltuna on Henning Mankellin Valkoinen naarasleijona, katulapsista kertova nuortenkirja ja kuuntelun alla on Agatha Christien Aikataulun arvoitus.

En siis ole tehnyt oikeastaan mitään järisyttävää, konkreettista tai suurta. Olen elänyt lötköä ja merkityksetöntä aikaa. Olisin ollut valmis palaamaan töihin jo viikko sitten - lomailtuani viitisen viikkoa. Ikävä kyllä opettajan ei ole mahdollista siirtää lomia itse valitsemaansa (/tarpeelliseksi kokemaansa) ajankohtaan. Olisin oikein hyvin voinut jättää nelisen viikkoa lomia syksyyn ja kevääseen. Itselleni tämä kertoo siitä, että olen levännyt tarpeeksi, ladannut akkuja ja valmis uudeen lukuvuoteen.

Jollain tasolla tunnen olevani epäonnistuva lomailija. Kaikki muut tuntuvat tekevän vaikka mitä. Matkustavat. Kyläilevät. Kokevat. Tekevät. Sinkoilevat sinne ja tänne. Niinpä minulle on aina hieman hankalaa vastata kysymykseen: "Mitä teit loman aikana?" sillä tuntuu siltä, että tuohon kysymykseen pitäisi yhdeksän lomaviikon jälkeen olla huikeita laajaakin laajempia vastauksia. Kysyjä odottaa pitkää listaa asioista, tapahtumista ja kokemuksista. Ja minun vastaukseni on jo neljän opekesän jälkeen aina ollut: "No mä lötköilin ja lomailin.. En mä kai mitään erityistä tehnyt.."

paha mieli

On paha mieli. Monen asian summana.

loma

Ei tunnu vielä siltä, mutta totta se silti on. Loma on alkanut. Todistukset jaettiin eilen ja kotiin tuli kannettua suklaata, ruusuja, hilloa, tarjoiluastia, kahvikuppi, jne.. :) Jääkaapin oveen pääsi erään pojan omin käsin askartelema pakettikortti, jossa luki: "Olet maailman paras opettaja. Hyvää kessää!"

Illalla riennettiin juhlimaan alkavaa lomaa opettajaporukalla. Tanssittiin, hihiteltiin, juotiin ja tanssittiin vähän lisää. Ikävä kyllä puoliltaöin iski pahuksenmoinen päänsärky, joten oli ihan pakko lähteä kotiin. No. Tänään arvostan aikaista kotiin palaamista, sillä huonoa oloa ei juhlimisesta seurannut, ainoastaan hillitön väsymys. Eilen olisin kyllä takuuvarmasti viihtynyt baaritiskillä vielä tunnin jos toisenkin.

Huomenna suuntaan aamupäivästä agiliitämään koirien kanssa ja sitten on tarkoitus käydä ostamassa pieni rinkka ja makuupussi, sillä keskiviikkona suuntaamme ystävä L:n kanssa kohti kansallispuistoa ja parin päivän kestoista vaeltelua luonnossa. Ajatuksena on yöpyä laavulla ja tehdä päiväretkiä ympäristöön. Koirat pääsevät kokeilemaan ensimmäistä kertaa elämässään ulkona yöpymistä. Nähtäväksi jää, miten käy..

11 päivää

Eipä ole enää paljoa tätä lukuvuotta jäljellä. Tekemistä riittää kyllä - ja osa jää varmaan tekemättäkin. Mutta ehtiihän sitä tehdä äidinkieltä ja matematiikkaa ensi vuonna. Ja sitä seuraavana. Ja seuraavana. Ja seuraavana. Ja...

Ilon aiheita:
1) Äiti. Saadaan viettää ilon kesä. Suunnitelmissa on ottaa tatuointi, joka tallentaa ihooni pysyvästi jotain tästä kaikesta.
2) Nuorempi koira. Se ei rapsuttele enää. (Taikauskoisena pelkään, että manaaan tuolla lauseella rapsuttelun takaisin..) Olen siirtänyt sen äitienpäivää seuraavana aamuna raakaruokintaan ja pudottanut pikkuhiljaa kortisoniannosta. Nyt se syö enää joka toinen päivä puolikkaan tabletin aamuisin. Saa nähdä, onko tämä rapsuttelupulma nyt selvitetty vai onko kyseessä vain parempi kausi.
3) Sää. Käyn lähes päivittäin pötköttelemässä läheisellä niityllä koirien kanssa. On ihanaa röhnöttää maassa ja nauttia elämästä.

Oma jaksaminen on näistä asioista johtuen jollain tasolla parantunut, mutta kevään tulon huomaa silti. En enää jaksa suhtautua oppilaiden nahisteluihin ja tiettyihin liioiteltuihin reaktioihin rehellisen empaattisesti. Toki teen työni ammattitaidolla enkä todellakaan anna loman läheisyyden näkyä käytöksessäni. Mutta itse tiedän, että tällä hetkellä teen työtä vain sen vuoksi, että se pitää tehdä. En sen vuoksi, että haluaisin olla töissä. Haluaisin olla jo lomalla. Haluaisin ajaa mökille ja nauttia päiväunista. Haluaisin uittaa koiria ja todeta illalla, että "kappas tämäkin päivä suhahti ohi ihan vain lepäillessä".

"Ooksä meiän ope kakkosellaki?!" ihastui tänään yksi muksuista. Miten minulla ei käynyt pienessä mielessänikään ensimmäisinä kouluvuosinani kyseenalaistaa millään tavalla opettajan pysymistä kanssamme myös kesäloman jälkeen? Neljännen luokan jälkeen alkanut kesäloma olikin sitten melkoinen tunteiden myrsky ja pettymyksen ja luottamuksen pettämisen aikaa, kun siihen asti kanssamme elämän jakanut opettaja perusti perheen ja muutti toiselle puolelle Suomea. Se tuntui kauhean epäreilulta ja suoranaiselta petokselta. Lähes ikuisesti elämääni kuulunut aikuinen vain lähti.

Sellaistahan se elämä on. Mutta onneksi minun ei tarvitse vielä hylätä oppilaitani. :) Ja viime vuoden kutoset - nykyiset seiskat, matematiikanoppilaani - saan saattaa ensi vuonna kohti ysiä ja sen jälkeen toivottavasti kohti elämän aallokoita.

no..?

Äitin ääni värisee. Sitä itkettää, sen kuulee äänestä.

"No tuli hyviä uutisia. Ei löytynyt eläviä syöpäsoluja. Syksyllä on seuraava kontrolli."

En tiedä, mitä "ei eläviä syöpäsoluja" käytännössä tarkoittaa, mutta ei sen nyt väliä. Äiti on niin helpottunut, että melkein itkee.

"Mua jännitti aamulla aivan hirveesti. Siellä sytoklinikalla hoitaja tuli halaamaan ja sanomaan että sua näyttää jännittävän. Kävin tulosten saamisen jälkeen kertomassa sille niistä hyvistä uutisista. Se halasi vielä varmaan kymmenen kertaa."

Kesä saadaan siis nyt viettää ihan rauhassa.

Ihanaa.

pelkuri

En uskaltanut eilen soittaa äitille ja kysyä laajan tutkimussarjan tuloksia. En vain uskaltanut. Ajattelin, että äiti soittaa, jos tämä maanantai tosiaan oli se päivä, kun tulokset tulevat.

Äiti ei soittanut.

Ajattelin, että tulosten on ehkä pakko olla hyviä, koska tosi huonot äiti olisi kyllä kertonut.

Sitten ajattelin, että tulokset voivat olla myös huonoja ja äiti kertoo ne vasta, kun keskiviikkona nähdään mökillä.

Joten en soittanut.

Tänään pikkuveljeltä tuli viesti:
"Mahtavaa, että äitin tulokset olivat parhaita mahdollisia!"

Alkoi itkettää, mutta koska olen töissä, en alkanut itkeä. En kuitenkaan soita. Vieläkään. Vaikka en tiedäkään, mitä ne parhaat mahdolliset uutiset ovat. Soitan sitten, kun on hieman aikaa hengähtää ja olla rauhassa.

22 päivää

...joista kaksi koulutuksessa eli varsinaisia työpäiviä jäljellä 20.

Väsyttää aivan julmetusti. Pinna on erittäin lyhyt ja joudun välillä todella taistelemaan, että jaksan hymyillä ihan oikean aidosti sille "OPE ARVAAAAAAAA MMMITÄ!" -kysymykselle, kun se esitetään saman oppilaan toimesta viidettä kertaa yhden oppitunnin aikana. Lisäksi pinna ei meinaa millään riittää työtovereiden väsymykselle. Mutta onneksi en ole niin tämän ääliömäisen väsymyksen vietävänä, että antaisin sen vaikuttaa siihen, miten kohtelen työtovereitani. Lapset varmasti kokevat nahoissaan lyhentyneen pinnani jollain tavalla, mutta aikuisten kanssa yritän olla menettämättä hermojani vähäisintäkään määrää. En pidä riitelystä enkä etenkään riitelystä ystävieni/työtovereideni/tuttujeni kanssa. Niinpä vedän kasvoille hymyn, vaikka oikeasti ärsyttää todella kovasti istua opetustuntien jälkeen palaverissa, jonka tärkein anti on kikattaa hysteerisesti jollekin, jota en kykene edes palauttamaan mieleeni ja joka ei tuolla hetkelläkään naurattanut minua pienintäkään vähää.

Ehdin kyllä tekemään kaiken, eikä oikeastaan mitään kovin olennaista ole enää tekemättäkään. Matematiikka on hallussa. Äidinkieli on niin hallussa kuin voi olla. Yllin asiat on jo käyty. Kevätpörriäisrahat on tänään kiikutettu sen opettajan käsiin, joka ne tänä vuonna laskee. Kevätjuhlaesitys on perinteikäs juttu, jota ei tarvitse suunnitella etukäteen, ainoastaan harjoitella ja toteuttaa.

Miksi silti suoraan sanottuna vituttaa? En tiedä. Ystävä L on jo muutamaan otteeseen ihmetellyt, miten rakastamani vuodenaika on alkanut vaikuttaa minuun näin. Miksi heräilen aamuyöstä hikisenä ja adrenaliini verisuonissa jyskyttäen? En tiedä.

Yksi stressin aiheuttaja on äiti. Tietenkin. Ensi maanantaina tulee ison tutkimussarjan tuloksia. En osaa tuntea aktiivista hermostusta, mutta kai se painaa jossain taustalla.

Toinen stressin aiheuttaja on sotku. En osaa pitää kotia siistinä. Se ahdistaa.

Kolmas asia on nuorempi koirani. Sillä tuli kuonoon suuri haavauma, josta sittemmin otettiin koepala. Nyt koira on kortisonikuurilla, joka toivottavasti saadaan lopettaa perjantaina, kun koepalan tulokset saapuvat. Jos kuuria ei saa lopettaa ja siitä tulee osa elämää, tiedän elämän lyhenevän koirani osalta radikaalisti.

Neljäs asia on vanhempi koirani. Sen käytös on aika ajoin erittäin hankalaa. Se inhoaa läheisyyttä. Se inhoaa fyysistä ohjaamista, siirtelemistä ja nostamista. Se pomottaa M:a, joka ei osaa yhtään kohdella koiraa niin kuin koiraa pitää kohdella. M anelee, pyytelee, kosiskelee, mielistelee. Ja vanhempi koirani ottaa asian juuri niin kuin koira sen pahimmassa tapauksessa ottaa. Otus kuvittelee, että sillä on alamainen. Se ei kunnioita M:a juuri lainkaan. Eilen hermostuin totaalisesti ensin koiralle ja heti sen jälkeen M:lle. Eikö se jumankauta voi komentaa koiraa? Pitääkö anella? Eikö voi karjaista, että nyt jumalauta riitti? Että ala laputtaa siitä, mitätön rakki? Että sinä et minulle rähjää? Siitä kun ei ole juuri mitään apua, että minä sen koiralle karjaisen.

Jos saisin elää koirani kanssa autiolla saarella, elämä olisi helppoa ja auvoisaa. Mutta kun muu elämä sotkee koirani ja minun elämäni, niin siitä aiheutuu suunnaton määrä stressiä.

---------

Kaikesta kitinästä huolimatta töissä sujuu erittäin hyvin. Oppilaat ovat kyllä keväästä johtuen myös erittäin väsyneitä, levottomia ja räjähdysalttiita. Mutta silti he osaavat jo olla koulussa. Tänään muksut tekivät tunnin ihan hiljaista hommaa, mitä nyt välillä hakivat lisää tekemistä itselleen ja kyselivät minulta aika ajoin apua tehtäviin. Iltapäivällä rakennettiin koko luokan yhteistä taideteosta, kukkaketoa, johon revittiin ruohoa, leikattiin pahvista kukkia ja maalattiin teloilla jättimäistä pintaa. Lopputunnista kaiken sähläämisen ja opettajan hikoilemisen jälkeen luokassa vallitsi yhteinen puuhan henki. Kolme tyttöä tiskasi vapaaehtoisesti. Koko tunnin laiskotellut poika pesi lattiaa rätillä liimatahroista puhtaaksi. Viisi oppilasta istui hipihiljaa paikoillaan ja luki kirjaa. Poikalauma pelasi luokan nurkassa pulpettien alla lautapeliä. Käytävän vessasta kuului myös puuhakas lorina, kun liima-astioita puhdistettiin oppilaiden voimin. Jokaisella oppilaalla oli jotain juuri hänelle sopivaa puuhaa ja ilmapiiri oli erittäin tyytyväinen.

Sellaista se on meidän luokassa. Yhteishenki on erittäin hyvä ja sellaista "en mä haluu/jaksa siivota, ei toi oo mun sotku" tai "en tahdo auttaa" -jurputusta ilmenee äärimmäisen vähän. Oppilaat auttavat toisiaan enemmän kuin mielellään (joskus jopa liiallisuuksiin asti) ja usein saankin astua syrjään ja sulkea suuni, kun apua pyytäneen vieressä istuva tokaisee minulle, että "MÄ VOIN NEUVOA!" No hitto. Totta kai sitten neuvoo, jos osaa neuvoa. Minä astun suosiolla syrjään.

seitsemän viikkoa

Ensimmäistä kertaa työurani aikana kevät ei tule todennäköisesti olemaan juuri lainkaan kiireinen. Kaiken ehtii kyllä tehdä. Kevätjuhlissa vastuullamme on kukkien jakaminen, joten mitään esitystäkään ei ole pakko kehittää ja harjoitella. Todistukset saan kirjoittaa vaikka vasta viimeisenä iltana, koska numeroita ei anneta.

Kuulostaa helpolta ja mukavalta.

Miksi minua silti ahdistaa ja heräilen neljän aikaan toteamaan, etten taaskaan nukkunut aamuun asti kunnolla? Miksi olen ihan varma, että jotakin tärkeää on unohtunut?

"Toi on outoo, kun sähän rakastat kevättä ja silti se vaikuttaa suhun noin", sanoi ystävä L.

Kai se on sitten kevään syy. Tai sitten kyse on siitä että deadlinet ja kaiken maailman eräpäivät ahdistavat ylipäätään. Ne eivät kertakaikkiaan sovi luonteelleni.

hiljaisuus

Ahdistuksen määrä elämässäni on syystä tai toisesta taas lisääntynyt "hyvän" kauden jälkeen. Tylsä selitys olisi, että kevät aiheuttaa mielialaan muutoksia. Mutta ärsyttää ajatuskin, että olisin jonkun typerän (oikeasti rakastan kevättä) vuodenajan vietävissä. Se kuulostaa kliseiseltä ja jotenkin ihan liian naiselliselta kotkotukselta ollakseen minua.

Kuitenkin ahdistaa.

Vanhempi koirani on mikä on ja aiheuttaa piirteineen päänvaivaa. Välillä mietin, riittävätkö omat taitoni sen pitämiseen. Ja jos ne eivät riittäisi, pitäisi tehdä lopullinen päätös viedä koira piikille, sillä minun luotani se ei tule koskaan muuttamaan mihinkään. Minä olen sen ensimmäinen, viimeinen ja ainoa koti ja omistaja. En voisi kuvitellakaan eläväni tietäen, että koirani on jossain muualla. Kukaan muu ei osaa sitä hoitaa, tätä mieltä olen ihan rehellisesti. Kukaan muu ei tunne sen omituisuuksia eikä osaa kohdella sitä niin kuin sitä pitää kohdella.

Nuorempi koiranikin aiheuttaa päänvaivaa rapsutteluineen. Salaa olen ihan varma, että taustalla on joku hengenvaarallinen syy. Joku sellainen, että joudun luopumaan koirastani ennen kolmen vuoden ikää. Ja se olisi kauheaa. Se olisi kauheaa siitä itsekkäästä syystä, että olisin saanut koiran kasvatettua juuri aikuiseksi ja sitten siitä pitäisi luopua.

Äiti aiheuttaa ahdistusta. Olen vasta vähä vähältä suostunut tajuamaan, mitä uusiutunut syöpä tarkoittaa. Se tarkoittaa kai sitä, että kyse on kroonisesta taudista. Se ei tule paranemaan. En ajattele asiaa joka päivä (tai ehkä kuitenkin joka päivä, en ole ihan varma), mutta taustalla ahdistus on edelleen.

Olen lukenut Leenan blogia siitä asti kun Leen@ ensimmäisen kerran kommentoi blogissani. Ja jokseenkin järkyttyneenä olen viime päivinä käynyt vierailemassa blogissa useita kertoja päivässä. En mahda mitään sille ajatukselle, että kirjoittaja voisi olla oma äitini. Jollain tavalla kirjoitukset ovat erittäin lohdullisia ja täynnä voimaa - niin absurdilta kuin se kuulostaakin - mutta silti tekstien lukeminen ahdistaa ja aktivoi sellaisia ajatuksia, joita olen ihan tietoisestikin pyrkinyt painamaan jonnekin syvälle pois mielestä.

Olen yrittänyt kirjoittaa Leenalle kommenttia, mutta en pysty siihen. En tiedä, mitä voisi kirjoittaa. En ole uskonnollinen ihminen tippaakaan, joten en millään pysty toivottamaan siunausta tai jotain muuta taivaisiin ja jumaliin liittyvää. Pitäisi kai kirjoittaa silti. Ehkä ajatukset riittävät. En tiedä. Ainakin olen hänen tekstiensä kautta saanut "harjoitella" elämää. Jotenkin ironista ja kauheaa, että elämää oppii toisen kuoleman kautta.

Ahdistuksen määrää lisää takuulla myös se, että työviikkoja on jäljellä kahdeksan ennen kesälomaa. Tuntuu siltä, että tekemistä olisi enemmän kuin aikaa sen tekemiseen. Vaikka oikeasti tänä vuonna ei kai tule olemaan mikään kiire ja eihän oppikirjoja olekaan tarkoitus tehdä tekemisen vuoksi kannesta kanteen. Silti ahdistaa.

Työmatkat kotia kohti ovat niitä hetkiä päivästä, kun ahdistus tuntuu pahimmin. Tuolloin olen kai työpäivän jäljiltä väsynyt ja ajatuksille on aikaa. On aikaa ajatella, että kotona on ne koirat, Lahdessa on äiti, blogissa on Leen@, työviikkoja on liian vähän tai toisaalta liian paljon.

Onneksi työmatka kestää vain 25 minuuttia ja onneksi kotona odottavat NE koirat. Niiden kanssa ulkoillessa unohtaa sen, että ahdistaa. Onneksi.

oudot piirteeni

Facebookin - tuon tieteellisesti luotettavan nettipalvelumme - testi antoi tuloksen, josta en yhtään tunnista itseäni.

"tyyniä, hyväksyviä ja tasapainoisia eikä heillä ole suurta tarvetta korostaa eriäviä mielipiteitään"
* Ulkoisesti näytän varmaankin hyvin tyyneltä. Sisäisesti riitelen usein asiat läpi riitelemättä oikeasti. Käyn läpi riidan ilman toista osapuolta. Miksi ryhtyisin riitaan oikeasti, kun tiedän kuitenkin, miten riita tulee etenemään?
* En mielestäni ole kovinkaan hyväksyvä. Suoraan sanottuna on monia piirteitä, joita en yhtään voi sietää enkä aina halua edes yrittää sietää.
* Mielestäni korostan eriäviä mielipiteitäni välillä liikaakin. Olen varmaankin monen mielestä ärsyttävä besserwisser.

Tämä testi johti pohtimaan omia omituisuuksiani.

Olen sosiaalinen mutta viihdyn erittäin hyvin yksin.
Pidän ihmisten kanssa toimimisesta. Osaan mielestäni toimia ihmisten kanssa hyvin ja olen tunneälykäs. Tunnistan helposti muiden ihmisten tunteita ja pystyn ainakin tietoisella tasolla pohtimaan heidän näkökulmiaan erilaisiin tilanteisiin liittyen. Uskallan esiintyä ja suoraan sanottuna pidän esillä olemisesta. (Minusta on hämmentävää, että on olemassa myös niitä opettajia, jotka inhoavat esiintymistä. Mitä hittoa he tekevät tässä ammatissa?! Tai siis, kuka hakeutuu tieten tahtoen ammattiin, joka on pelkkää esillä olemista, jos ei pidä esiintymisestä..?)

Puran työpäivän ja -viikon aikana kaiken sosiaalisuuden tarpeeni oppilaisiin ja työtovereihini. Työpäivän jälkeen jaksan olla sosiaalinen vain koiraharrastusten puitteissa. Muuten viihdyn erittäin mielelläni vain koirat seuranani. En siis käy kylässä. En kutsu ihmisiä kylään. En käy kahvilla tai pelailemassa lautapelejä. Ahdistaa ajatuskin, että päivä menisi sellaiseen. Outoa, kuvittelisin. Mutta minä en halua käyttää lauantai-iltaa kavereiden kanssa - tai en ainakaan joka lauantai (tai edes joka toinen). Haluan olla itsekseni ja... Ja vain olla?

Haluan herätä aikaisin.
Arvelen tämän olevan äitini peruja. Lapsena meille opetettiin, että myöhään nukkuminen on jotenkin huono juttu. Viikonloppuisin ihan vihoviimeistään kymmeneltä huudeltiin hereille ja silloin kello olikin jo vanhempieni mielestä ihan hirveän paljon. Nykyään voin viikonloppuisinkin herätä oleilemaan ja nauttimaan yksinäisyydestä jo vaikka puoli seitsemältä. Toki voin torkkua koirien kanssa sohvalla vaikka yhdeksään, mutta enpä muista, koska olisin viimeksi nukkunut yli yhdeksään heräämättä nousemaan välillä ylös.

Syyllistän itseäni koirieni vuoksi.
Koirani elävät kai oikeasti erittäin aktiivista elämää. Ne käyvät harrastuksissa pari-kolme kertaa viikossa, ulkoilevat joka päivä vapaana metsässä ja ovat yksin arkipäivisin maksimissaan kuutisen tuntia. Ne pääsevät ulos päivittäin 4-5 kertaa. Silti tunnen makuuttavani niitä ihan liikaa. Inhimillistän niitä tässä suhteessa aivan järjettömän paljon. Tiedän, että oikeasti ne viettävät aktiivista elämää ja ovat kai tyytyväisiä. Tunteen tasolla ajattelen, että koirani varmaan viiltäisivät ranteet auki tylsyyksissään, jos niillä olisi peukalo ja ne saisivat veitsestä hyvän otteen. Ne makaavat työpäiväni ajan kotona, joten tuntuu pahalta, että niiden pitäisi maata vielä työpäiväni jälkeenkin.

Ahdistun päivämääristä.
Rakastan piirtämistä, maalaamista, askartelemista, kirjoittamista... Ja jos joku kehtaa toivoa, että johonkin tiettyyn tarkoitukseen maalaisin/piirtäisin/kirjoittaisin jotain, ahdistun. Melkein heti ahdistuksen jälkeen inspiraatio iskee ja saatan istua koko loppupäivän maalauksen edessä hykertelemässä. Silti joka ikinen kerta, kun joku ahdistaa minua maalaustoiveillaan, joihin on liitetty joku päivämäärä ("voitko maalata mun äidin synttärilahjaksi taulun? Ei kiirettä, synttärit on vasta kuukauden päästä!" argh.), ahdistun hetkellisesti hirmuisesti. Myös laskujen eräpäivät ahdistavat. Mikseivät laskut voi vain mennä suoraan velotukseen ilman suoravelotuksen tekemistä? Maksan lähes kaikki laskuni myöhässä tai monien muistutuslaskujen jälkeen. Inhoan tätä piirrettä, mutta en ole silti edes yrittänyt aktiivisesti muuttua.

vahvuuteni ja heikkouteni

Heikkouteni

Kengät ovat aika ehdoton heikkouteni. Tykkään ostaa itselleni mieluisia kenkiä. Ne kengät ovat vain hyvin harvoin - jos koskaan? - yleisiä muoti-ihanteita noudattavia, sillä karsastan naismaisia aikuisia (korko)kenkiä yli kaiken. Ne eivät vain ole tyyliäni. Sen sijaan pidän punaisista pienistä kengistä, hassuista kengistä, söpöistä kengistä ja erikoisista kengistä. Ja ennen kaikkea kengistä, joilla on mukava tallustella, olivat ne minkä näköiset tahansa.

Eteisemme pursuilee kenkiäni. Niitä on ihan hirveän monta paria. Eikä asiaa auta yhtään, vaikka puoliso yrittää rajoittaa (hyvässä hengessä kuitenkin) ostoskeluani. Eilisen ja tämän päivän aikana olen ihan suunnittelematta ja epähuomiossa ostanut kolmet kengät. Kaikki ne ovat tulleet lopulta kuitenkin tarpeeseen, vaikka tarve onkin tullut vasta siinä kenkiä ostaessa mieleen. ;) Lenkkarit: agilitykentälle. Saappaat: koirametsälle. Icebug-kengät: ensi talven liukkaille. Kaikki kengät on ostettu reiluun alennushintaan, joten ainoa harmi kengistä on se, etteivät ne oikein mahdu mihinkään..

Vahvuuteni
Vahvuuteni liittyy erityisen vahvasti toiseen heikkouteeni. Nimittäin lähes täydelliseen suuntavaistottomuuteeni. Eksyn aina ja jatkuvasti enkä muista reittejä paikasta toiseen, vaikka olisin ajanut samaa tietä kymmeniä kertoja. Tai no. Kyllä minä reitit jossain vaiheessa opin - mutta ihan vain niin, että risteyksissä menen sinne, mikä näyttää tutulta. Välillä unohdan, mikä näyttää tutulta ja joudun arpomaan. Näin tapahtuu joka viikko agilityyn mennessä ja tullessa. Edestakaisia matkoja on tullut tehtyä (ensin navigaattorin avulla ja sitten jopa ilman apuvälinettä!) montakymmentä. Silti en meinaa muistaa, mihin pitäisi mennä.

Ja siinä kohtaa tullaan vahvuuteeni. En hermostu oikeastaan koskaan, vaikka olenkin jatkuvasti ihan eksyksissä. Kai siihen on sitten vaan niin tottunut, etten osaa ollenkaan hermoilla, vaikka kadottaisin melkein itsenikin. Jos autossa on bensaa ja ajasta ei ole pulaa, voin ihan huoletta kurvailla ylimääräisiä mutkia. Kerran löysin itseni ihan väärästä kaupungista lopulta. Ja siinä kohtaa meinasin ihan oikeasti hermostuakin, sillä olin auttamattomasti myöhässä eläinlääkärille sovitusta tapaamisesta.

Viimeisin eksyminen tapahtui viikko sitten ystäväni asunnossa. Tuo huikea lukaali rakentuu kahdesta huoneesta, keittiöstä ja vessasta. Olin tekemässä lähtöä illanvietosta kotiin. (Ja tämä kaikki ihan selvin päin, sitä täytyy vielä korostaa, ettei tule vääriä mielikuvia.) Puin eteisessä kengät jalkaani ja pistin takin päälle. Nostin laukun teatraalisella heilautuksella olalleni ja kurkistin olohuoneeseen. "Moikka, mä lähden nyt kotiin!" Kymmenpäinen sekalainen seurakunta vastasi moikkaukseeni. Käännähdin ympäri ja tartuin ovenkahvaan. Olin varmasti aika pikkuisen hämmästyneen näköinen. Edessäni ei ollutkaan rappukäytävä. Tuijotin vessaan. Vessan ja rappukäytävän ovet ovat siis vastapäätä toisiaan. En olisi osannut valita oikeaa ovea, vaikka olisin istunut miettimään.

Pitkästä aikaa tunsin itseni todella typeräksi. Yleensä minua itseänikin heti kättelyssä vain hihityttää eksymiseni, mutta teatraalinen lähtemiseni ja moikkaamalla saatu kaikkien huomio veti olon ihan hetkeksi melko noloksi. Ei voi olla totta, että eksyin 50 neliön asunnossa. Tai oikeastaanhan minä eksyin 4 neliön eteisessä.

Ja kyse ei siis ollut mistään epähuomiossa tehdystä väärän oven avaamisesta. Mielestäni tartuin ulko-oven kahvaan. Kehitysvammainen suuntavaistoni väitti ulko-oven sijaitsevan juuri siinä

Autoon istuessa sentään jo nauratti.

Voi jestas.

koiraharrastuksen kääntöpuoli

Ilmeisesti ei ole olemassakaan sellaista harrastusta, joka olisi pelkkää iloa ja auringonpaistetta. Vai onko?

Koiraharrastus sellainen ei ainakaan ole. Ensinnäkin kyse on elävästä olennosta, joka sairastelee ja kulkee elämän päätökseensä useimmiten ennen omistajaansa. Toisekseen: yhdistystoiminta. Tarvitseeko asiaa sen enempää selittää? Kyyninen minä väittää, että sellaista yhdistystä, puoluetta, järjestöä, "yhteisen edun" puolesta työtä tekevää järjestöä ei olekaan, joka toimisi täysin puhtaat jauhot pussissa.

Ärsyttää suunnattomasti, että "vallan kahvaan" päässyt ihminen sekoaa täysin. En olisi uskonut, että tämä poliitikkoja kohtaan tuntemani syvä epäluuloisuus voidaan siirtää suoraan yhdistysaktiiveihin. Yhdistyksen hallitukseen päässeiltä karkaa mopo hanskasta välittömästi ja alkaa kähmintä, selän takana puhuminen, saunaosastolla tehtyjen päätösten läpi murjominen jne. Tai sitten jos hallituksen jäsenet ovatkin mielestään hyvällä asialla, niin sitten vähintään edellisten hallitusten jäsenet kirkuvat karmeita solvauksia eikä samalle hiekkalaatikolle mahdu millään. Tai sitten jos edellisten hallitusten jäsenet eivät lähde rimanalituksiin, niin sitten siihen toimintaan ryhtyy ainakin joku, jonka naapurin koiran kasvattajan serkun kaimaa Se Yksi toinen on haukkunut ja siksi tämä joku on oikeutettu puukottamaan selkään sitä kolmatta joka hymyili joskus Sille Yhdelle sellaisella tavalla että pakosti on jotain kähmintää siellä! Tai sitten muistellaan jotain Jatkosodan aikaisia riitoja, joiden perusteella riidoista tietämättömätkin jaetaan leireihin, vaikkei mihinkään leiriin haluaisi kuuluakaan.

Aivan hulvatonta, siis!

Mikä siinä on, ettei täysin yhteisen asian (=koirarodun tulevaisuus) puolesta pystytä tekemään yhteistä työtä? Miksi lupaillaan vaikka mitä, ja sitten tehdäänkin ihan jotain muuta? Miten täysipäisestä ihmisestä kuoriutuu kähmijä? Mikä saa toimimaan yhteisen edun nimissä aivan päin h*lvettiä?

Minä en ikinä ikinä ikinä halua lähteä yhdistystoimintaan mukaan sen enempää, mitä siinä jo nyt pakon sanelemana olen. Hallituksen toimintaan en aio osallistua pitkällä tikullakaan ja muutenkin yritän pysyä kaikesta mahdollisesta päätöksentekoa ja suurempaa vastuuta vaativista toimista erittäin etäällä. En halua ikimaailmassa joutua tilanteeseen, jossa minusta kuoriutuu se kähmijä ja kaikin puolin mätä yhdistyshirviö.

ihmisiä

Eläessäni olen tavannut muutaman ihmisen, jotka ovat jollain tavalla vedonneet minuun hirmu vahvasti, vaikken heitä juurikaan tunne. Kaikki nämä ihmiset ovat olleet naisia.

Ihan ensimmäinen minuun vahvasti vedonnut ihminen on ollut opettajani. Ekasta luokasta neljänteen minua opettanut nainen oli varmaankin ihan tavallinen ihminen, mutta pieneen hemuliin hän iski kuin salama. Niin kai usein ekaluokanopettaja tekee. (Hän on syy, miksi itse olen samalla alalla.) Ei siis mitään erityisen ihmeellistä tässä ihastuksessa - enkä nyt tarkoita oikeastaan sellaista ihastusta, mitä tunnetaan, kun haluaisi vaikkapa ryhtyä seurustelemaan. Tarkoitan sellaista syvää ihastelun ja sielunkumppanuuden tunnetta. Sellaista oloa, että tuo ihminen on sellainen, jota voisin ihastella vaikka miten pitkään.

Toinen ihastuksen kohteeni on ollut jostain syystä viittomakielen opettajani. Nyt jälkikäteen viittomaharrastuksen lopahdettua olen tavannut kyseisen ihmisen useaan kertaan. Enää en näe sitä, mikä minuun tuolloin lukioikäisenä vetosi.

Ja nyt olen löytänyt taas ihmisen, joka vetoaa minuun ihan hirmuisen kovasti. Katson tämän ihmisen ilmeitä ja eleitä ja voisin vain jatkaa katsomista. Hänen puheensa kuulostaa siltä, etten oikein osaa kyseenalaistaa hänen sanomisiaan. Kaikki kuulostaa niin mietityltä ja syvästi pohditulta. Perustelut kuulostavat uskomattoman viisailta. Hän suhtautuu lapsiinsa kadehdittavalla tavalla. Hän kohtelee koiraani uskomattomalla ymmärryksellä. Hän suhtautuu elämään niin kadehdittavan suorasti ja rehellisesti, etten voi kuin ihailla. Tuttuni, joka tuntee tämän minua ihastuttavan naisen jo pidemmältä ajalta, kertoi naisen jakavan mielipiteitä. Toiset vihaavat häntä heti. Toiset rakastavat.

Istuin tunnin tänään kuuntelemassa tämän naisen puheita. Hän kertoi aivoinfarktin saaneesta ystävästään. Puhuimme paljon koirista. Juttelimme terveydestä ja sairaudesta. Kotiin ajaessa tunsin oloni kevyeksi. Ikään kuin stressi olisi poistunut, vaikken puhunutkaan mistään minua stressaavasta. Ainoastaan kuuntelin tämän henkilön mielipiteitä.

Minuun vetoavat kai jossain määrin sellaiset vahvat naiset, jotka tuntuvat turvallisilta ja käyttäytyvät niin, että luovat tunteen siitä, että he tietävät mitä tekevät. Täysin todellisuudesta irrotettuna tuntuu siltä, että haluaisin käpertyä tälläisten naisten jalkoihin, ottaa vastaan silityksen ja kuulla tälläisen henkilön kertovan minulle, että elämä tulee sujumaan hyvin. Että minun ei tarvitse pelätä tai olla huolissaan. Että kaikki tulee olemaan kunnossa.

Tiedän, etten tule enää koskaan saamaan tälläistä kohtelua keneltäkään - olenhan aikuinen. Tiedän myös, etteivät nämä ihailemani ihmiset ole täydellisiä. Heillä on varmasti ärsyttäviä piirteitä ja osa heidän hyvin perustelluista mielipiteistään on vääriä. Oikeastaan on onni, etten tunne heistä ketään niin hyvin, että mielikuvani kadehdittavan täydellisestä ihmisestä särkyisi. On erittäin virkistävää, että maailmassa on niitä ihmisiä, joita voi vain ihaillen katsella ja kuunnella.

suuria päätöksiä BY kassatäti

Lähi-Siwaan astellessani en edes muistanut, että tänään on tullut sipaistua silmiin vain ohut kerros ripsiväriä ja kaikki muu on unohtunut. Nappasin hyllystä neljä siideriä ja kävelin jonoon. Olen saanut ostaa siideriä laillisesti nyt 11 vuotta. Ja silti kassajonossa tuntuu vähän syylliseltä. Tai sellaiselta, että kysyyköhän ne paperit vai ei. Pituuteni ei päätä huimaa ja mitä ilmeisemmin ikä korreloi kassatätien mielestä ikään. 151 cm = 15 vuotta. Niinpä olen tavallaan tottunut siihen, että ilman henkkareita on turha mennä saunasiideriä ostamaan.

Jonossa minun edelläni seisova asiakas maksoi ostoksensa ja laskin siiderini kassahihnalle. Olen itsekin tehnyt kai vuoden tai kaksi (miten en muista kuinka pitkään?) kassatädin hommia, joten huomasin kyllä sen kassatädin tekemän pikaisen silmäkulmavilkaisun, jolla kassatäti yritti jo ennen vuoroani tehdä päätöksen kysyäkö papereita vai eikö kysyä.

Vuoroni tuli. Kassatäti ryhtyi lyömään siidereitä kassaan ja teki Sen Vilkaisun ("Katson nyt ihan kunnolla, että onko tuo 18 vai ei.") ... ja jatkoi siiderien kassaan lyömistä. Ojensin Visa-korttini tädille. Yhä edelleen kassatädin ilmeestä näki, että hänen tekisi mieli kysyä paperit, mutta toisaalta tarjoan maksuvälineeksi Visaa. Ja jos hän olettaa minun olevan alle 18, se tarkoittaa sitä, että myös Visa on luvatta käytössäni. Näytin kai niin lainkuuliaiselta, etten joutunut kaivamaan ajokorttia lompakostani. Keräsin siiderit syliini ja astuin ulos Siwasta.

Hississä huomasin, että kasvoni ovat kalpeat, kiitos talven ja laiskuudesta tai mukavuudenhalusta johtuvasta meikittömyydestäni. Sekin vielä. En joutunut vastaamaan kysymykseen "saanks mä nähdä sun henkkarit?", vaikka näytin karvalakissani ja nuhjaantuneessa ulkoilutakissani erittäin naturellilta..

Ja kotiin marssiessani mielessä pyöri kiivaasti seuraava ajatus:
Otanko tämän positiivisesti vai negatiivisesti? Ajattelenko, että "Jee, vihdoinkin saan siideriä ilman papereiden esiin kaivamista!" vai "Voi paska. Nyt ne ei enää kysy papereita."

En osaa päättää vieläkään, kumpaan ajattelutapaan kallistuisin.

väliaikatietoja

Äitin sytostaattihoitojakso jatkuu. Lääkäri tiesi kertoa kasvainten pienentyneen tähän mennessä annettujen hoitojen ansiosta. Hoito jatkuu kolmella sytostaattihoidolla, jotka annetaan kolmen viikon välein. Sitten katsotaan tilannetta taas uudestaan. Eli maalis-huhtikuun vaihteessa on odotettavissa seuraava katsaus.

Sairaudesta on jotenkin tullut osa arkea. Se ei paina mieltäni enää niin akuutisti ja hirveällä voimalla. Kai näin väistämättäkin käy, kun tilanne jatkuu kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Pahin terä tylsyy ainakin niinä hetkinä, kun mitään "tavallisesta sairastamisesta ja hoidoista" poikkeavaa ei tapahdu.

hymynaamapäivä

Aamu alkoi seiskaluokkalaisten matematiikalla. Aamutunnit ovat aina kohmeisia ja oppilaat ovat hiljaisia ja hitaita. Tänään jostain syystä oppilaat saivat itsensä käyntiin, joten laaja-alainen erkkaopettaja ja minä saimme sinkoilla pulpetin luota toiselle avaamassa geometrian saloja oppilaille. Tunti sujuu aina paljon leppoisemmin ja mukavammin, kun oppilaat pyytävät apua.

Seuraavalle tunnille sinkosin hengästyneenä muutaman minuutin myöhässä. Rakennuksesta toiseen siirtyminen vie aina oman aikansa, mutta onneksi luokan muut aikuiset olivat jo aloittaneet päivän, joten mitään häiriötä jokatiistaisesta myöhästymisestäni ei aiheudu. Hengästyneenä käynnistelin tietokonetta, jotta saisin kiinni aamun tapahtumista. Koneen uumenista pitäisi löytää viikkosuunnitelma, jotta voisin noudattaa sitä. (Välillä en jaksa odottaa koneen käynnistymistä, vaan vetäisen hatusta tunnin puuhat. Toisinaan satun silti noudattamaan viikkosuunnitelmaani, mutta yleensä en.) Pohdiskelin siinä ääneen, että mitähän sitä pitikään tehdä. Yksi oppilas avasi suunsa ja kertoi, että tarkoitus olisi pitää lukutunti. Niinhän se tosiaan oli. (Mistä ihmeestä tämä oppilas sen tiesi? Kai minä olen asiasta viime viikolla puhunut..) Myönsin, että lukutuntihan se tosiaan pitäisi olla ja ohjeistin jengin hakemaan kirjat lokeroista.

Viiden minuutin kuluttua luokassa vallitsi hipihiljainen työntouhu. Suurin osa oppilaista luki kirjastosta valitsemaansa kirjaa ja osa askarteli täysin omatoimisesti lukupuuhun lehtiä. Niihin jokainen oppilas kirjoittaa arvion lukemastaan kirjasta. Puussamme on jo kymmenisen lehteä, vaikka projekti alkoi vasta pari viikkoa sitten! :)

Yli puoli tuntia myöhemmin avasin suuni ja kerroin, että olisi aika siirtyä välkälle. Siis ykkösluokkalaiseni puursivat oikeastaan täysin omatoimisesti noin 35 minuuttia. Uskomaton suoritus, sillä kutosluokkalaisilleni tuo aika oli viime vuonna lukutunneilla - tai millään muullakaan tunnilla - lähes mahdoton saavuttaa.

Iltapäivällä tehtiin Kevätpörriäisiin viidakkokuvia. Pistin Juno-elokuvan soundtrackin soimaan. Letkeän country-henkisen musiikin soidessa oppilaat piirsivät kuka mitäkin. Palmuja. Leijonia. Marsuja. Koiria. Perhosia. Ja tietenkin vesiputouksia. Vallitsi jälleen hyväntahtoinen ja erittäin omatoiminen henki. Lopputunnista vaihdoin musiikiksi TOHTORI ORFF & HERRA DALCROZEn lastenlauluja. Rokkihenki kohosi huippuunsa. Luokkamme Vili Vilpertti - tuo ikuinen esiintyjä ja tauoton puheripulinen - ryhtyi soittamaan villisti viivotinta. Minä aloitin hirmuisen joraamisen. Mukaan tuli myös työparini. Hetken kuluttua pari oppilastakin alkoi hihittäen jorata. Lopulta kaikki luokan aikuiset ja lähes kaikki luokan lapset rokkasivat luokan keskellä hillittömästi hihittäen. Sydäntä lämmitti katsella myös istumaan jääneitä: ihan ei uskalla tulla tanssimaan, mutta silti naurattaa ihan sydämen pohjasta luokan hurmostila.

Rokkikappale päättyi ja kehotin oppilaita rokkaamaan itsensä välitunnille. Virnuilevat naamat poistuivat pukemaan toppavaatteita päälle.

Viimeisellä tunnilla jatkoimme viidakkojen valmistamista. Koska olemme jääneet Aapisen kertomuksissa pahasti jälkeen, pistin tarinat pyörimään yhteen pötköön. Rokkaava porukka oli välitunnin aikana rauhoittunut ja oppilaat jaksoivat kuunnella puoli tuntia Matin ja Liisan seikkailuita. Eli viimeinenkin tunti sujui omaehtoisen työskentelyn parissa.

Jotenkin tuo porukka on puolessa vuodessa oppinut ottamaan tosi paljon vastuuta omasta työskentelemisestään. Ja he näyttävät nauttivan siitä, että saavat vastuuta. Nähtäväksi jää, tuleeko jossain vaiheessa takapakkeja ja unohtuuko tämä huikea työskentelymotivaatio ajan myötä.

Ryhmissä istuvat oppilaat arvioivat iltapäivällä työrauhanantotaitojaan. Ryhmä antaa itselleen hymynaaman ja minä annan viereen oman arvioni. Ryhmät ovat osoittautuneet todella itsearviointitaitoisiksi ja täydellisiä hymynaamoja on jaettu vain harvoin. ( :) :I ja :( eivät enää ole ainoita vaihtoehtoja, vaan on myös puolihymynaamoja ja puolisuruioita.) Ensimmäistä kertaa itsearviointitoiminnan aloitettuani neljä ryhmää viidestä antoi itselleen hymynaaman ja yksi ryhmä antoi itselleen puolihymynaaman. Minä olin ryhmien kanssa samaa mieltä arvioissani. Hihkuva ja hurraava oppilasmassa järjestäytyi jonoksi eikä meinannut millään pystyä hiljenemään. "Ekaa kertaa me saatiin NOIN monta hymynaamaa!" "Hihiii!"

talvi

Vaikka inhoankin auton ratissa talvea, niin onhan se pakko myöntää, että luonnossa kamera kädessä kävellessä tämä aika vuodesta on parhaimmillaan erittäin parasta.

hallitsematon pelko

Oletko katsonut niitä hassun hauskoja dokumentteja, joissa joku typerä nainen pelkää kanoja _kuollakseen_ tai joku silmälasipäinen ja hikoileva kalju mies pelkää kaloja niin että itkee kalan kuvan nähdessään? Oletko ihan ääneen naureskellut ja katsellut epäuskoisena moista höpöhöpöä? Ajatellut, että "on tuokin idiootti, kun pelkää kanoja. Mitä ne muka tekevät? Ottaisi itseään niskasta kiinni ja lopettaisi mokoman hölmöilyn."

Minä olen.

Oletko koskaan pelännyt mitään niin paljon, että oikeastaan et luule kuolevasi? Tiedät kuolevasi. Se on täysin varmaa.

Minä olen.

Enää ei tunnu niin mahdottomalta asettua kanoja/höyheniä/kaloja/mitä ikinä älytöntä pelkäävän pöksyihin.

Minä pelkään autossa. Kuiva talvi- tai kesäsää on se osa vuodesta, kun voin istua autossa rentona. En siis pelkää autoja sellaisenaan (koska sehän olisi juuri sitä täysin idioottimaista ja höpölöpöä). Kun alkaa sataa vettä tai tie on luminen, alan pelätä. Varsinkin silloin pelottaa, kun kuskina on joku muu kuin minä. En pysty hallitsemaan vauhtia enkä ratin liikkeitä. Pelko saa varpaat kipristymään ja rystyset puristumaan valkoisiksi. Rintaa puristaa. Tuijotan tietä, enkä pysty rentoutumaan. Ulkopuolinen saattaa huomata jännityksen siitä, että lopetan radion musiikin tahdissa laulamisen. En voi jakaa keskittymistäni sekä musiikille että hengissä pysymiselle.

Sillä olen ihan varma, että kuolen kolarissa. Tai ei pelko oikeastaan ole noin suoraviivainen. En oikeastaan tiedä, mitä pelkään kolarissa tapahtuvan. Jotain sellaista, että pelkään kuollakseni. Pelkoni alkoi 12.12.2005, joten tämän kanssa on nyt eletty neljä vuotta.

Tänään ulkona oli sellainen sää, että auton pyörät sutivat kiihdytyksissä ja ABS-jarrut rutisivat pienimmissäkin jarrutuksissa. Aamulla työmatka sujui niin kauan suhteellisen kivuttomasti, kunnes ensimmäisen kerran totesin, ettei auton nopeus kiihdy, koska pyörät vain sutivat, vaikka vaihde on jo kolmosella. Kotimatkalla köröttelin alle seitsemääkymppiä kehällä - koska muutkin tekivät niin. (Ja koska pelkäsin.)

Illalla koiran kanssa treeneihin mennessä pelkäsin jo tosissaan. Ja treeneistä kotiin ajaessa olin niin kauhuissani, että tärisin. Lunta tuprusi. Näkyvyys oli lähes olematon. Autot ohittelivat - tietenkin, koska ajoin hillitöntä alinopeutta - ja jokainen ohittanut auto sai aikaan sellaisen lumipilven, etten nähnyt edes ihan puskurini eteen tullutta ohittajaa. Kaulassa sellaiset lihakset, joiden olemassa olosta en edes tiennyt, kramppasivat. Kun tulin kotiliittymään, alkoi itkettää. Selvisin sittenkin elossa. Hallitsematon pelko purkautui. Ajattelin, että jos joku nyt tulee valittamaan ajonopeudestani, alan itkea ja karjua. Huudan, että pidä sinä vittu se turpasi kiinni ja jos minä haluan pysyä elossa niin älä sinä jumalauta tule sitä minulta kieltämään.

Nyt päätä särkee.

Huomenna olisi ollut tarkoitus lähteä Tahkolle viikonlopuksi laskettelemaan. Onneksi nuorempi koira sairastui vatsatautiin, joten minulla on "oikea" syy jäädä pois matkalta. Oikeasti pelkäsin Tahkon reissua jo viikko sitten. Suunnittelin, että juon itseni humalaan, jotta uskallan autoon kuudeksi tunniksi. Tai jos ottaisi kolme Sirdaludia? Treeneihin illalla ajaessa totesin, ettei viikonloppureissu Tahkoon ole missään määrin tarpeeksi suuri korvaus yhteensä kahdestatoista kuolemanpelon tunnista autossa. En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos koira ei olisi sairastunut. Olisinko saanut itseni pakotettua autoon? Todennäköisesti sosiaalinen paine olisi pakottanut lähtemään matkaan. Ja todennäköisesti olisin itkenyt autossa, vihannut koko reissua, huokaillut kauhusta ja tuijottanut hiljaa paniikissa ikkunasta edessä aukeavaa kuolemaa. Olisinkohan saanut pakotettua itseni vielä paluumatkaksikin autoon? Voiko pelko mennä jotenkin yli? Olisinko saanut paniikkikohtauksen? Tai ehkä olisin vain kieltäytynyt autoon astumisesta ja etsinyt jostain reitin junalle. Junakin pelottaa, mutta ei yhtä paljon kuin auto.

Tulisi jo kevät. Ihan oikeasti. Ihan oikeasti tulisi jo kevät. Tämä täysin typerä jättimäinen stressinaiheuttaja tuntuu ihan kohtuuttomalta. Ihan kohtuutonta, että joudun kantamaan tätä paniikkia sisälläni typerästä PASKASTA säästä johtuen. Tulisi jo kevät.

uni

Näin unta, että äiti kertoi, ettei sairaudelle voi enää mitään. Itkin sydämeni pohjasta. Olin aivan pohjattoman surullinen. Ja ahdistunut.

Helmikuussa pitäisi tulla uutta tietoa hoitojen etenemisen suhteen. En haluaisi tietää. Oikeastaan uni herätti siihen ajatukseen, että.. Se oli niin ahdistava ja erityisesti surullinen uni. Tiesin, etten voi tehdä mitään. Olen ehkä tietoisestikin ollut ajattelematta sairautta. Olen edelleen kykenemätön tiedostamaan, mihin tämä kaikki voi johtaa. Uni nosti tuota piilotettua ajatusta lähemmäs tietoisuutta.

Olisinpa unohtanut, mistä näin unta.

väsyttää.

Joululomalla alkoi flunssa, joka jatkuu edelleen. Nenä ei enää vuoda eikä ole kipeä olokaan. Mutta yskä on ihan kauhea. Tai no ei se päivällä ole paha. Välillä yskittää niin, että verisuonten liitokset päässä natisevat ja nitisevät. Mutta sitten se menee ohi.

Yöllä on toisin. Parin tunnin välein herään yskimään. Kutina kurkussa on ihan hillitön eikä mene muutamalla yskäisyllä mihinkään. Viime yö oli neljäs erittäin huonosti nukuttu yö. Ja tänä aamuna tuntui ensimmäisen kerran siltä, että jos kovin syvällisesti alan tästä asiasta töissä puhumaan, ratkean kyyneliin.

Olen aina ollut hyvä nukkuja. Ei ongelmia nukahtamisessa, ei ongelmia heräämisessä. Ehkä siitä syystä tämä tuntuu todella kurjalta. Toiveikkaana käyn nukkumaan ja nukahdankin miltei heti - kiitos univelkojen. Kahden tunnin kuluttua herään ja hyvin nopeasti tunnistan kutinan kurkussa. Ei unta tänäkään yönä.

Kaiken valvomisen lisäksi tämä viikko on koulussamme kuusipäiväinen. Teemme sisään helatorstaita seuraavan perjantain. Onneksi ystävä L diilasi minulle tänään reseptillistä yskänlääkettä, jossa komeilee kyljessä punainen kolmio. Kädet kyynärpäitä myöten ristissä toivon, että ensi yönä saan nukkua. Kello on seitsemän illalla ja jo nyt tuntuu siltä, että voisin käydä yöunille..

Väsyttää.

tyhmää

Joo. Se on tyhmää. Se on lapsellista. Se on kukkahattuilua. Se on naisten typerää höttöilyä. Ja mitähän vielä.

Ja silti minua itketti Prismassa. Tiedän, että sanomalla tämän ääneen saisin omakseni monilta ihmisiltä silmien pyörittelyä ja kaksinaamaiseksi kukkahatuksi nimittelyä. "Et sä niitä oikeesti sure." "Ihan idioottia, päivittäin kuolee satoja ja taas satoja. Sureksä niitäkin, HÄH?" "No ihan sama jotku kuus kuoli. So not." Näitä kommentteja kuulin ihan riittämiin tsunamin iskettyä.

Pelotti nousta liukuportaita. Oikeasti pelotti. Ajattelin, että alan parkua jo heti siinä portaissa tai muutun jotenkin hysteeriseksi. Tai jotain. No, eihän näin oikeasti tapahtunut, mutta muuten oleminen tuntui erittäin oudolta. Tuntui siltä, että olisin elokuvan sisällä. Hahmoni kulkee pitkin lavastemaailmaa. Salaa vilkaisin sitä kohtaa vihannesosastolla, jossa yksi kuoli. Mieleen nousi kuva miehestä asekäsi suorana. Pam.

Ei minun maailmassani tapahdu tälläistä. Ei minun elämässäni.

Katselin Prisman työntekijöitä ja pystyn vain hämärästi kuvittelemaan, miten särkyvältä heidän olonsa tänään tuntui. Jos minua itkettää, miten ihmeessä he kykenevät tulemaan töihin ja olemaan tyynen näköisiä? Tuijottivatko muutkin heitä tänään eri tavalla kuin ennen? Tunsivatko he tuijotukseni? Arvasivatko? Kassa ei nostanut katsettaan kertaakaan minuun, kun asioin hänen kanssaan. Ehkä onneksi. Tuntui siltä, että pitäisi sanoa jotain. Sanoa, että ihan kauheaa ja olen teidän puolestanne aivan äärettömän pahoillani ja surullinen. Mutta eihän sellaista voi sanoa. Julkisuudessa työntekijät esittivät toiveen, ettei heitä erityishuomioida asian puitteissa. Että he saavat palata arkeen ja tehdä työtään rauhassa. Toivottavasti asiakkaat ovat tänään kunnioittaneet tuota toivetta.

Yläkertaan kiivetessäni alkoi taas kuristaa kurkkua. Pöydällä paloi viisi kynttilää. En uskaltanut mennä pöydän lähelle. En mennyt myöskään kirjoittamaan nimeäni muistokirjaan. Olisin alkanut parkua.

Typerä draamanhakuinen kukkahattupäinen lapsellinen minä.

ajatelmia ja muistelmia

Prismassa ammuttiin neljä. Uskomatonta. Siellä, missä minä käyn viikottain ruokaostoksilla. Ja sinne olisi tarkoitus huomennakin mennä. Juuri sille paikalle, missä joku ammuttiin kuoliaaksi juuri eilen. Se on jotenkin ihan käsittämätön ajatus. Ei sellaista tapahdu kuin televisiossa - tai jossain muualla. Ei minun elämässäni.

Tuntui hurjalta kuunnella uutislähetyksiä ja lukea kirjoituksia. "Seisoin lihatiskin ja hedelmäosaston välissä, kun näin Shkupollin ampuvan työntekijän," kertoi joku silminnäkijä. Siinä minäkin olen seissyt satoja kertoja. En minä oikeasti olisi ollut tuolloin Sellossa, vaikka olisinkin ollut pääkaupunkiseudulla vuotta vaihtamassa. En koskaan pääse noin aikaisin ruokakauppoihin asioimaan. Mutta silti se tuntuu hurjalta. Melkein pelottaa huomenna mennä tuohon kyseiseen Prismaan ruokaostoksille. Tyhmäähän sitä on pelätä, mutta silti. Sisäistä turvallisuudentunnettani on saatu heilautettua.

--------

Ajelin äsken paluuliikenteen seassa koirien kanssa kohti pääkaupunkiseutua. Koska ei ollut muutakaan ajankulua, ryhdyin muistelemaan menneitä. Pikkuruiset asiat toivat mieleen muistikuvia. Tuntui oudolta ajatella, ettei kukaan muu voi missään eikä milloinkaan muistella näitä samoja asioita. Mieleen tuli paljon ahdistavia muistoja. Mieleen palautui myös sellaisia hetkiä, joiden olemassaoloa en enää tiennyt olevankaan. Jotkut muistot olivat sellaisia, etten niihin halunnut nyt sukeltaa, koska niitä olen muistellut moneen kertaan eivätkä ne ole viihdyttäviä tai tuo hymyä huulille. Ne ovat rasittavia tai nolottavia typeriä muistoja - joista en silti tietenkään halua koskaan luopua. En vain aktiivisesti halua muistella niitä juuri nyt.

Ajattelin ryhtyä kirjaamaan näitä muistoja itselleni ylös, koska tuntuu siltä, että haluan mahdollisesti palata näihin ajatuksiin joskus, mutta en ehkä enää löydä oikeaa polkua näiden ajatusten ja muistojen pariin.

Ihan ensimmäinen muistikuvani
Istun Datsun100A:n takapenkillä. Kurotan päätäni etupenkkien väliin. Ajamme syntymäkotini edessä kulkevaa tietä. Iskä opettaa äitiä ajamaan autolla. Olen tuolloin ollut varmaankin todella nuori, ehkä kolme-neljä -vuotias. Tätä muistoa olen muistellut usein ja se on muuttanut muisteluiden myötä varmasti muotoaan alkuperäisestä ja oikeasta hetkestä. Nykyään lähinnä vain tiedän, että tuo on ensimmäinen muistikuvani nuoruudesta. En varmaankaan enää oikeasti muista tuota hetkeä.

Muistikuva nuoruudesta
Soitin viulua yli kymmenen vuotta. Eli käytännössä koko nuoruuteni kului konservatorion käytävillä ja luokissa. Konservatorion seinät pitävät sisällään hurjan määrän ahdistavia muistoja. Ehkä osittain murkkuiän kuohut ovat tallessa tuossa rakennuksessa. Toisaalta unkarilainen viulunsoitonopettajani oli näin jälkikäteen (ja myös jo tuolloin sen tajusin) ajateltuna kohtuuton eikä osannut käsitellä lapsia. Vieläkin näen joskus painajaisia tuosta rakennuksesta ja soittotunneista. En jaksanut harjoitella soittoläksyjä kunnolla, koska soittaminen ei ikinä ollut minulle intohimo missään määrin - toisin kuin veljelleni, joka yhä edelleen jatkaa soittamista. Ahdistuksen määrä oli aina pahimmillaan ennen soittotunteja, kun istuin oven ulkopuolella odottamassa tuntini alkua. Tiesin, etten osannut soittoläksyä kunnolla. Tiesin saavani nuhteita. Tiesin epäonnistuvani.

Näin ei tietenkään aina ollut, mutta etenkin harrastukseni loppupistettä kohden ahdistuksen määrä kasvoi kerta kerralta. Lopulta tuli se hetki, jota kohden vääjäämättä ahdistuksen kanssa mentiin. Ratkesin illalla itkemään kieltäydyin täysin enää palaamasta soittotunneille. Olin tuolloin jo kai kahdeksantoista, joten kyse ei ollut mistään lapsellisesta kiukuttelusta. Olin totaalisen väsynyt ahdistumaan. Seuraavana päivänä kävelin kauhusta jäykkänä kukkakauppaan, ostin jonkin valmiskimpun, marssin vielä enemmän kauhuissani konservatoriolle ja astuin soitto-opettajani luokkaan. Annoin kimpun, sanoin että tämä oli tässä ja poistuin. Olin haaveillut tuosta hetkestä vuosia. Haaveilin joka kevät, että saisin pistää rastin "en jatka ensi vuonna"-kohtaan, kun täytettiin lappuja seuraavaa lukuvuotta silmällä pitäen. Sitä en kuitenkaan koskaan uskaltanut tehdä, sillä pelkäsin liikaa sitä hetkeä, kun soitonopettajani kääntää tulevalle lukuvuodelle ilmoittautumispaperin ja huomaa rastin paikan.

Tähän aiheeseen liittyen muistoja olisi paljon. Ja todennäköisesti monet niistä ovat hyvin samankaltaisia.

Täytyy kuitenkin sanoa, että orkesterisoittamisesta nautin. Siellä me kaikki lapset saimme olla suhteellisen rauhassa opettajaltamme, (joka siis johti puolisoineen orkesteriamme) koska huomiota vaativia kohteita oli niin paljon.

------

Palaan muistoihini taas jossain vaiheessa ja toivon, että löydän mielenkiintoisia kadonneita muistoja lisää.