o tempora o mores

Tänään oli vuorossa palaveri, jota jännitin yöllä sen verran, että heräilin moneen otteeseen ja jossain välissä näin unta, että unohdin mennä palaveriin. Ei pelkoa, että oikeasti olisin palaverin päässyt unohtamaan. Sen verran mietitytti tuleva koitos.

Mailitse oli ennen palaveria ehditty käydä jo vanhemman puolelta kitkerää kommentointia, mutta minä pysyin kannassani. Näitä asioita en suostu käsittelemään mailitse, vaan haluan nähdä kasvotusten.

Palaveriin saapui vanhempi, jonka katse olisi voinut tappaa. Siis jos hän olisi suostunut katsomaan minua tai muita palaverin aikuisia. Tunnelma oli h-y-y-t-ä-v-ä. Nahkarotsi päällään ja kädet ristissä vanhempi nökötti huonoryhtisesti tuolilla kuin rehtorin puhutteluun tullut 14-vuotias.

Yritimme aloittaa hyvin sujuvista asioista, mutta vastaus oli tyly: "Mä en oo tänne mitään hyviä puolia tullut kuulemaan."

No. Tunnin kuluttua edessäni istui ummet ja lammet jutteleva rentoutunut (yhä nahkarotsi päällään istuva) vanhempi, joka kykeni katsomaan minua ja jopa hymyilemäänkin.

Palaverin lopuksi oli ihan pakko hieman avata kyseiselle vanhemmalle sitä, miksi vaadin hänet palaveriin. "Ei tälläistä keskustelua olisi _voinut_ käydä mailitse, ymmärrät varmasti." Vanhemman oli myönnettävä. Kommentoipa jopa, että tulkitsee mailini usein hyökkäyksenä itseään kohtaan ja että oma suu käy nopeammin kuin aivot. Painotin vahvasti sitä, ettei yksikään mailini ole ollut hyökkäys, vaan tapani on ilmoittaa koteihin pienemmistäkin asioista, sillä tuntuisi epäreilulta säilyttää itselläni tietoja, jotka mahdollisesti kiinnostavat myös vanhempaa.

Saa nähdä, miten yhteistyö jatkossa toimii..

Sitä vain jäin pohtimaan, että itsestäni ei löytyisi noin suurta itsetuntoa ja uhoa, että kehtaisin mennä palaveroimaan lapseni opettajaa moisella asenteella ja ennen kaikkea noin selvästi "haista-sinä-vittu" -ilme kasvoillani. Mutta näköjään palaverin voi tuostakin asetelmasta saada sujumaan lopulta ihan mukavasti..