elämä jatkuu.

Ystävä L kävi kylässä viikonloppuna. Ostettiin lisää IKEA-laatikoita, purettiin niitä ja juotiin viiniä. Oli oikein rentouttavaa.

Käytiin läpi M-minä -tilannetta ja pikkuhiljaa kai L:kin alkaa uskoa, että minä ihan oikeasti selviän yksinkin. Totuushan on, etten osaa kaivata M:a yhtään. En pienintäkään vähää. Minun arjestani ei puutu mitään sellaista, mitä M voisi siihen tuoda. Olen ollut jokseenkin kiireinen ja jatkuvasti menossa, eikä ole ehtinyt tulla ainoaakaan päivää/iltaa, että kokisin oloni yksinäiseksi. En ole edelleenkään itkenyt kertaakaan tapahtunutta. En tiedä, miksi itkisin. Helpotuksesta? Surusta en ainakaan. Pettymyksestä? Mihin? Siihenkö, että tiedän nyt kykeneväni elämään toisen kanssa, pitämään yllä parisuhdetta ja lähtemään, jos en halua enää jatkaa?

En pohdi, mitä M milloinkin tekee. "Näen" häntä päivittäin nettimaailmassa, mutta en koe tarpeelliseksi huomioida häntä tai vaihtoehtoisesti voin häntä huomioida, jos on oikeasti jotain asiaa. Muutoin hän on yksi bittimaailman miljardeista biteistä. Hän on irtautunut elämästäni luonnollisemmin kuin olisin ikinä osannut kuvitella.

Jos on olemassa niitä It's Meant To Be -rakkaustarinoita, niin väittäisin tämän olevan It's Meant To Be -ero.