havainto

Edellisen tekstin kirjoitettuani lähdin koirien kanssa iltapissalle. Siellä kävellessäni tajusin, ettei tämä luokkajärjestely jatku ikuisesti. Menetän tämän jossain vaiheessa. Toki olen ymmärtänyt, että viimeistään viiden vuoden kuluttua oppilaani siirtyvät yläluokille. Mutta sitä en ole tullut ajatelleeksi, että seuraava luokkani ei pääse oppimaan samoja asioita, mitä oppilaani nyt oppivat. He eivät mitä todennäköisimmin saa mahdollisuutta oppia erilaisuuden hienouksia. He eivät saa luokkaansa neljää aikuista ja joukkoa erityislapsia. He tulevat jäämään paitsi jostain jättiläismäisen merkittävästä. Se surettaa jo nyt.

Todennäköisesti tulevat oppilaani ovat tällä hetkellä vaippaikäisiä taaperoita (, sillä aikomukseni ei todellakaan ole luopua tästä projektista ennen kuin on ihan pakko). Ja jo nyt suren heidän puolestaan. En pysty mitenkään opettamalla opettamaan heille sitä, mitä nykyiset oppilaani joka päivä oppivat. En pysty tuottamaan sellaista oppimisympäristöä, jossa pääsee tuntemaan empatian tunteita, auttamaan, sopeutumaan ja näkemään erilaisuutta siinä laajuudessa, jossa oppilaani nyt pääsevät sitä näkemään ja kokemaan. Se ei mitenkään ole mahdollista, jollei erilaisuus tule osaksi arkea. Mitkään opetustuokiot, teemaviikot tai ystävyysluokat eivät voi opettaa sitä, mitä nykyiset oppilaani saavat oppia.

Se tuntuu jotenkin hurjan surkealta.