Kai se on jotenkin todella väärin ja epäsuomalaista sanoa sitä, mutta sanon sen silti. Olen hyvä työssäni. Toki on heikkouksia. Sen mennyt joulukuu osoitti. Mutta yritän ottaa siitä opikseni.
Sen sijaan vahvuuteni on erilaisten sosiaalisten tilanteiden lukutaito. Se tuntuu välillä itsestäkin hämmentävältä, että "mistä minä huomasin, että tuo ajatteli noin" tai "mistä tiesin, että tässä tilanteessa uskaltaa toimia näin, mutta jonkun toisen kanssa samassa tilanteessa ei voisi näin toimia". Jotenkin tiedostamattomalla tasolla osaan siis valita toimintatapoja, jotka sopivat sille henkilölle, johon toimintani kohdistan.
Hämmästelin eräänä päivänä jälleen kerran, miten ryhdyin käyttäytymään tavalla, joka on aivan erilainen kuin miten normaalisti toimisin. Uimahallivuorollamme itselleni täysin vieras lapsi alkoi hankalaksi. Uimaopettaja suhtautui lapseen kylmäkiskoisen tiukasti. Napakkaa puhetta ja suoria ohjeita. Päälauseita ja auktoriteettia. Juu. Se olisi toiminut varmaankin valtaosaan lapsista siinä tilanteessa. Niin minäkin olisin toiminut, jos olisi teorian tasolla kysytty, että "miten toimisit, jos oppilas ei tottele uimaopettajaa". Seurasin tilannetta sivusta, koska tiedän, että uimaopettajat eivät juurikaan pidä siitä, että luokanopettaja menee kaikkiin tilanteisiin sekaan sähläämään. Ja ymmärrän sen kyllä. Mutta tällä kertaa toiminta ei näyttänyt johtavan mihinkään. Pikkuhiljaa hivuttauduin lähemmäs ja lopulta lapsi käyttäytyi niin asiattomasti uimaopettajaa kohtaan, että uimaopettaja käski muksun viereeni sivustalle istumaan. Alkoi sellainen show, että oksat pois. Itkua, hammasten kiristelyä, huutoa, rimpuilua... Koko arsenaali. Pysyin täysin tyynenä. En lähtenyt millään tasolla juttuun mukaan vaan kävin omalta puoleltani keskustelua kuin se olisi vain yksi arkinen kahvipöytäkeskustelu. Ja kaikkiin mä-karkaan-täältä-mä-haluun-en-suostu -juttuihin vastasin, että "ikävä kyllä se ei ole mitenkään mahdollista, mutta..." ja tarjosin vaihtoehtoa, joka oli joko minun vieressäni/sylissäni istuminen tai uimaharjoituksiin osallistuminen.
Vähitellen huudosta katosi terä. Lähellä istunut toinen opettajakin tuli tilanteeseen. Hän yritti maanitella ja suostutella lasta. En tiedä, mistä sen tiesin, mutta oli aivan selvää, että maanittelu on aivan väärä reitti. Minä en lähtenyt maanitteluun lainkaan mukaan, vaan kerroin jälleen ystävällisellä toteavan tyynellä äänellä, että voidaan ihan hyvin istua tässä katselemassa uintiharjoituksia, mutta TOKI on mahdollista osallistua, jos haluaa, mutta se ei ole alkuunkaan välttämätöntä. Ihan yhtä hyvä vaihtoehto on vain istua. Lopulta lapsi sujahti huulet edelleen mielenosoituksellisesti mutrulla uimaan, mutta teki joka tapauksessa uimaopettajan ohjeiden mukaisia juttuja. Ja viimein mukaan tuli myös hiven hymyä, kun kävin vinkkaamassa, miten uintia voisi turvallisesti harjoitella.
Myöhemmin muistin, että olen valinnut identtisen tyynen, toteavan ja rauhallisen linjan saman lapsen kanssa kerran aiemminkin kuukausia sitten. En tunnistanut kyseistä lasta uimahallissa kuin vasta raivarien jälkeen. Ja jostain syystä siitä huolimatta valitsin täysin saman tavan reagoida häneen kuin viime hepulikerrallakin.
Tuntuu erittäin hyvältä, kun huomaa, että osaa toimia lasten ja nuorten kanssa. Olen hyvä työssäni ja kaiken lisäksi pidän työni tekemisestä.
11.1.12
10.1.12
parempi olo
Tänään tuntui eilistä paremmalta. Tosin en tänäänkään tuntenut huumorini ja iloisuuteni olevan täysin takaisin, mutta kykenin jo kevyeen vitsailuun, joten on tämä huima loikkaus eteenpäin. Ei vieläkään tee mieli nauraa hekotella eikä edelleenkään ole halua höpötellä vapautuneesti niitä näitä. Mutta kyllä se tulee takaisin, olen siitä ihan varma. Koirien kanssa ulkoillessa tunsin jo hetkellisesti töitä ajatellessa iloisen kuplinnan sisälläni, sillä tästä kaikesta huolimatta rakastan työtäni. Kaiken tämän jälkeenkään en haluaisi tehdä mitään muuta. Pidän työkavereistani. Viihdyn heidän seurassaan. Pidän oppilaistani. Viihdyn heidänkin seurassaan.
(Tosin, rehellisyyden nimissä on sanottava, että harpoin tänään välituntivalvonnassa Sitä Kollegaa karkuun. En yleensäkään juttele hänen kanssaan yhteisellä välituntivalvonnalla juuri lausettakaan, mutta nyt ihan tietoisesti myöskin vältin kontaktia. Tämäkin välttelyn tarpeen tunne varmasti laimenee, sillä en tunne kyseistä ihmistä kohtaan inhoa tai oikeastaan suuttumustakaan enää. Lähinnä hän tuo ahdistavan joulukuun liian lähelle ja konkreettisesti katseltavakseni, enkä halua katsoa joulukuutani vielä silmiin. Ehkä ensi viikolla. Tai joskus.)
Ajattelin koiria ulkoiluttaessani taas kehityskeskustelua. Parin viikon päästä oleva keskustelu on niin kaukana, että uskoisin olevani silloin jo oma itseni. Ainakin haluan kovasti toivoa niin. Ajattelin, että kerron toipuneeni. Kerron, että tosiaankin opin tästä kaikesta paljon. Elän toivossa, että pystyn sanottamaan joulukuuni silloin - jo asiasta etäisyyttä saaneena - jotenkin paremmin. Että vaikken pyydäkään todellakaan mitään tekemisiäni anteeksi, niin olen kuitenkin pahoillani, etten ymmärtänyt pyytää apua aiemmin. Olisi pitänyt.
(Tosin, rehellisyyden nimissä on sanottava, että harpoin tänään välituntivalvonnassa Sitä Kollegaa karkuun. En yleensäkään juttele hänen kanssaan yhteisellä välituntivalvonnalla juuri lausettakaan, mutta nyt ihan tietoisesti myöskin vältin kontaktia. Tämäkin välttelyn tarpeen tunne varmasti laimenee, sillä en tunne kyseistä ihmistä kohtaan inhoa tai oikeastaan suuttumustakaan enää. Lähinnä hän tuo ahdistavan joulukuun liian lähelle ja konkreettisesti katseltavakseni, enkä halua katsoa joulukuutani vielä silmiin. Ehkä ensi viikolla. Tai joskus.)
Ajattelin koiria ulkoiluttaessani taas kehityskeskustelua. Parin viikon päästä oleva keskustelu on niin kaukana, että uskoisin olevani silloin jo oma itseni. Ainakin haluan kovasti toivoa niin. Ajattelin, että kerron toipuneeni. Kerron, että tosiaankin opin tästä kaikesta paljon. Elän toivossa, että pystyn sanottamaan joulukuuni silloin - jo asiasta etäisyyttä saaneena - jotenkin paremmin. Että vaikken pyydäkään todellakaan mitään tekemisiäni anteeksi, niin olen kuitenkin pahoillani, etten ymmärtänyt pyytää apua aiemmin. Olisi pitänyt.
9.1.12
olotiloja
Nukuin yöni suhteellisen hyvin ennen työpäivää. Ehkä jopa paremmin kuin yleensä loman loppuessa. Aamulla kotona ei tuntunut jännittävälle tai pahalle tai oikein millekään. Ei tuntunut kurjalta, että loma loppuu. Mutta ei kyllä erityisen ihanallekaan.
Ajoin töihin ja avasin ulko-oven. Tätä hetkeä olin käynyt läpi ulkomaan matkalla ja ennen sitä. Yritin tuntea jotain. Katselin portaita ja tunsin vähemmän kuin mitä olin olettanut tuntevani. Kävin pikaisesti luokassa ja lähdin kohti opekokouksen tiloja ja opehuonetta. Hymy oli taas jotenkin liuennut pois. Kävelin kyllä ihan reippaasti opehuoneeseen ja tulostin itselleni työjärjestyksen. Mutta fiilis oli, ettei tehnyt mieli sanoa mitään. Menin muiden opettajien pariin ja lähinnä kuuntelin keskusteluja ympärilläni. Yksi tilanteeni tietävistä kysyi, että joko menee paremmin. Vastasin, että jonkin verran paremmin. Sen jälkeen olin seinäpaperia ja vain seurasin muiden keskusteluja. Hymähtelin ja taisin hymyilläkin hetkittäisesti, mutta se tuntui teennäiseltä. Nauraminen tuntuu tekonaurulta. Tai väärältä.
Lopulta opelauma lähti vaeltamaan kohti opettajankokousta. Istuin lähimpien työkavereiden kanssa samaan pöytään. Työparini moikkasi ja loi minuun pitkän kysyvän katseen keskustellessaan toisen työkaverimme kanssa. Nyökkäsin ja käänsin katseeni pois. Tunsin, miten hän jatkoi tuijottamista. Olin jälleen tapettia. Kuuntelin muiden supinoita ja rehtorin luentoa. En minä ole sellainen. En minä ole tapettia. Jossain kohtaa tuli puhe, että perjantaina kokoontuu kevätjuhlatiimi. Kädet tärisivät. Sanoin työkavereille, että toivon totisesti, etten ole kyseisessä tiimissä. En pysty olemaan siinä tiimissä. En halua olla siinä tiimissä. En näin pian. En nyt perjantaina. Enkä olekaan, se kävi onneksi ilmi.
Opekokouksen lopussa jakaannuimme pienempiin tiimeihin. Tapettia. Taas. Ei tehnyt mieli sanoa mitään tai osallistua. Yleensä seuraan näissä tilanteissa aktiivisesti, hymyilen, katson puhujaa ja pyrin keksimään jotain, millä osallistua keskusteluun. Nyt kuitenkin tuntui siltä, että haluan olla niitä, jotka eivät sano mitään. Niitä, jotka vastaavat vain, jos kysytään. Ajattelin, että minäkin saan välillä olla passiivinen. Jotkut ovat aina, joten miksen minäkin edes joskus.
Ennen oppilaiden saapumista olisi pitänyt löytää lukujärjestyksestä oppitunti, joka sopii sekä minulle että erityisopettajalle. Ei löytynyt. Aikaisemmin olisin lähtenyt heti joustamaan ja muuttamaan tuntejani. Sanonut, että mikä vaan käy. Kaikki käy ja minä mukaudun. Voin muuttaa lukujärjestystä omalta kannaltani huonommaksi ja ei se mitään, kyllä se sopii. Nyt en pystynyt. En ollut ilkeä tai inhottava. Ainakin toivon niin sydämestäni. Mutta en silti pystynyt toteamaan, että ihan miten vaan kaikki käy.
Apulaisrehtori kävi kysymässä, että sainko lomalla nukuttua. Vastasin, että sain. Sen jälkeen vaivuin jälleen tapetiksi ja odotin oppitunnin alkamista.
Oppilaat saapuivat ja tunsin, miten vedän rooliasun päälle. Hymyilinkin kai ihan uskottavan näköisesti. Kyselin kuulumisia ja kerroin omia kuulumisiani. Mutta en tuntenut tekeväni työtä rehellisenä omana itsenäni vaan nimenomaan roolin kautta. Puuhailtiin kaikkea mukavaa ja käytiin läpi lomakuulumisia. Näennäisesti ihan tavallinen ensimmäinen koulupäivä, siis.
Ruokailussa eräs koulunkäyntiavustaja istui kanssani samassa pöydässä ja ryhtyi kyselemään kuulumisia. "Näytät jotenkin surulliselta." Kerroin, että toipuminen on kai vielä jotenkin kesken.
Työpari sanoi, etten ole oma itseni. En niin.
Keskustelin lyhyesti hommansa hoitamatta jättäneen opettajan kanssa nokkahuiluhankinnoista. Kykenin olemaan ihan asiallinen ja katsomaan silmiin.
Tuntuu, että olen saanut edes osan suojamuuristani rakennettua takaisin. Minua ei itkettänyt. Pystyin puhumaan. Katsomaan silmiin. Pystyin olemaan luokassa ja toimimaan empaattisesti. Mutta suojamuurini tai joku on edelleen heiveröinen. Kivimuurin sijasta ympärilläni on läpinäkyvä pehmeä muovisuojus, joka ei oikein pidä kasassa eikä suojaa. Huumorintajuni on jossain määrin kadoksissa ja mukautumiskykyni ja joustamishaluni loistavat poissaolollaan. Mutta en tunne enää olevani vereslihalla tai täysin haavoittuvainen. Tämä on siis ehdottomasti muutos parempaan, kaikesta huolimatta. Toivon, että jo tämän viikon aikana löytäisin rentouden ja huumorini takaisin ja pystyisin suhtautumaan asioihin taas niin kuin olen tottunut niihin suhtautumaan - joustavasti, ymmärtäväisesti, vitsin kautta.
Ajoin töihin ja avasin ulko-oven. Tätä hetkeä olin käynyt läpi ulkomaan matkalla ja ennen sitä. Yritin tuntea jotain. Katselin portaita ja tunsin vähemmän kuin mitä olin olettanut tuntevani. Kävin pikaisesti luokassa ja lähdin kohti opekokouksen tiloja ja opehuonetta. Hymy oli taas jotenkin liuennut pois. Kävelin kyllä ihan reippaasti opehuoneeseen ja tulostin itselleni työjärjestyksen. Mutta fiilis oli, ettei tehnyt mieli sanoa mitään. Menin muiden opettajien pariin ja lähinnä kuuntelin keskusteluja ympärilläni. Yksi tilanteeni tietävistä kysyi, että joko menee paremmin. Vastasin, että jonkin verran paremmin. Sen jälkeen olin seinäpaperia ja vain seurasin muiden keskusteluja. Hymähtelin ja taisin hymyilläkin hetkittäisesti, mutta se tuntui teennäiseltä. Nauraminen tuntuu tekonaurulta. Tai väärältä.
Lopulta opelauma lähti vaeltamaan kohti opettajankokousta. Istuin lähimpien työkavereiden kanssa samaan pöytään. Työparini moikkasi ja loi minuun pitkän kysyvän katseen keskustellessaan toisen työkaverimme kanssa. Nyökkäsin ja käänsin katseeni pois. Tunsin, miten hän jatkoi tuijottamista. Olin jälleen tapettia. Kuuntelin muiden supinoita ja rehtorin luentoa. En minä ole sellainen. En minä ole tapettia. Jossain kohtaa tuli puhe, että perjantaina kokoontuu kevätjuhlatiimi. Kädet tärisivät. Sanoin työkavereille, että toivon totisesti, etten ole kyseisessä tiimissä. En pysty olemaan siinä tiimissä. En halua olla siinä tiimissä. En näin pian. En nyt perjantaina. Enkä olekaan, se kävi onneksi ilmi.
Opekokouksen lopussa jakaannuimme pienempiin tiimeihin. Tapettia. Taas. Ei tehnyt mieli sanoa mitään tai osallistua. Yleensä seuraan näissä tilanteissa aktiivisesti, hymyilen, katson puhujaa ja pyrin keksimään jotain, millä osallistua keskusteluun. Nyt kuitenkin tuntui siltä, että haluan olla niitä, jotka eivät sano mitään. Niitä, jotka vastaavat vain, jos kysytään. Ajattelin, että minäkin saan välillä olla passiivinen. Jotkut ovat aina, joten miksen minäkin edes joskus.
Ennen oppilaiden saapumista olisi pitänyt löytää lukujärjestyksestä oppitunti, joka sopii sekä minulle että erityisopettajalle. Ei löytynyt. Aikaisemmin olisin lähtenyt heti joustamaan ja muuttamaan tuntejani. Sanonut, että mikä vaan käy. Kaikki käy ja minä mukaudun. Voin muuttaa lukujärjestystä omalta kannaltani huonommaksi ja ei se mitään, kyllä se sopii. Nyt en pystynyt. En ollut ilkeä tai inhottava. Ainakin toivon niin sydämestäni. Mutta en silti pystynyt toteamaan, että ihan miten vaan kaikki käy.
Apulaisrehtori kävi kysymässä, että sainko lomalla nukuttua. Vastasin, että sain. Sen jälkeen vaivuin jälleen tapetiksi ja odotin oppitunnin alkamista.
Oppilaat saapuivat ja tunsin, miten vedän rooliasun päälle. Hymyilinkin kai ihan uskottavan näköisesti. Kyselin kuulumisia ja kerroin omia kuulumisiani. Mutta en tuntenut tekeväni työtä rehellisenä omana itsenäni vaan nimenomaan roolin kautta. Puuhailtiin kaikkea mukavaa ja käytiin läpi lomakuulumisia. Näennäisesti ihan tavallinen ensimmäinen koulupäivä, siis.
Ruokailussa eräs koulunkäyntiavustaja istui kanssani samassa pöydässä ja ryhtyi kyselemään kuulumisia. "Näytät jotenkin surulliselta." Kerroin, että toipuminen on kai vielä jotenkin kesken.
Työpari sanoi, etten ole oma itseni. En niin.
Keskustelin lyhyesti hommansa hoitamatta jättäneen opettajan kanssa nokkahuiluhankinnoista. Kykenin olemaan ihan asiallinen ja katsomaan silmiin.
Tuntuu, että olen saanut edes osan suojamuuristani rakennettua takaisin. Minua ei itkettänyt. Pystyin puhumaan. Katsomaan silmiin. Pystyin olemaan luokassa ja toimimaan empaattisesti. Mutta suojamuurini tai joku on edelleen heiveröinen. Kivimuurin sijasta ympärilläni on läpinäkyvä pehmeä muovisuojus, joka ei oikein pidä kasassa eikä suojaa. Huumorintajuni on jossain määrin kadoksissa ja mukautumiskykyni ja joustamishaluni loistavat poissaolollaan. Mutta en tunne enää olevani vereslihalla tai täysin haavoittuvainen. Tämä on siis ehdottomasti muutos parempaan, kaikesta huolimatta. Toivon, että jo tämän viikon aikana löytäisin rentouden ja huumorini takaisin ja pystyisin suhtautumaan asioihin taas niin kuin olen tottunut niihin suhtautumaan - joustavasti, ymmärtäväisesti, vitsin kautta.
8.1.12
sydän lyö.
Avasin tänään sunnuntaina työsähköpostin ensimmäistä kertaa joulukuun 22. päivän jälkeen. Sydämeni löi kovempaa. Ihan tavallisia maileja. Seassa oli posti rehtorilta: kevään kehityskeskusteluajat. Sydämen lyönnit tuntuivat selvästi. Pump. Pump. Jotenkin arvasin, että minun kehityskeskusteluaikani on ihan pian. Ei ehkä ihan heti, mutta pian. Ja niin se onkin. Vielä tässä tammikuun aikana.
Yritin äsken nukkua päiväunia. Työ pyöri mielessä. Eilen tuntui ensimmäistä kertaa, että ehkä on .. tuntuu vähän hankalalta kirjoittaa se.. Että ehkä on ihan kiva mennä töihin. Että ehkä jollain tasolla on kiva nähdä työkavereita. En tarkoita, että olisin ajatellut sen olevan tyhmää tai ärsyttävää tai inhottavaa. Vaan lähinnä jännittävää ja aika pelottavaa.
Suoraan sanottuna kyllä ensimmäisenä tänä aamuna, kun kävelin kirpeässä pakkassäässä autolle hakemaan koirien ruokasäkkiä, mietin että moneltakohan olisi "järkevää" mennä töihin. Yleensä olen aina ensimmäisten joukossa työpaikalla. Istun opehuoneessa hörppimässä aamukahvia ja syömässä aamupalaa. Mutta miten huomenna? Haluanko istua opettajanhuoneessa, jos ei tunnukaan siltä, että olen valmis nauramaan ja.. ja kertomaan joululomastani? Mitä voisin kertoa? Että olin ulkomailla ja kotikotona. Sen minä voisin kertoa. Mutta oikeasti joululomasta itselleni päällimmäisenä mieleen jäi, että yritin toipua.. ja ehkä toivuinkin? Ja se, että olen kirjoittanut tästä kaikesta. Olen puhunut kaikkien niiden kanssa, jotka suostuvat kuuntelemaan. Hiljaiset hetket olen ajattelemalla yrittänyt tehdä kaikkeen taas järjestystä ja rakentaa suojamuuriani takaisin. Että olen tajunnut, etteivät muut ehkä tajua minua. Heille tilanne ei näyttäydy yhtään niin kovana paikkana kuin millaisena minä sen koin. Että jollain tasolla olen pahoillani siitä, että otin sen niin raskaasti.
En pystynyt äsken nukahtamaan. Hengitystä salpasi ja sydämeni löi liian lujaa. Ajattelin, että mitä sanoisin kehityskeskustelussa. Haluaisin ehkä sanoa, että olen oppinut tästä. Ensi kerralla toimin varmaankin toisin. Tunnen itseäni nyt paremmin. Jaksamisellani on rajat. Ehkä ensi kerralla tunnistan rajani ennen kuin menen niiden yli.
(Toivottavasti ensi kertaa ei koskaan tule.)
Haluaisin ehkä sanoa, että olen miettinyt tätä kaikkea paljon. Ja että olen ymmärtänyt, ettei tämän olisi ollut välttämätöntä olla näin raskasta. Ja etten tiedä, miksi tämä juuri nyt oli juuri minulle näin raskasta. Ehkä jossain toisessa hetkessä se ei olisi ollut. Ehkä jonain muuna hetkenä olisin nähnyt huumorin tämän kaiken takana. Olisin osannut kääntää vitsiksi.
Juttelin eilen ystävä L:n kanssa puhelimessa. Hän kyseli jaksamistani ja fiiliksiä alkavan lukukauden osalta. En suoraan sanottuna oikein osannut sanoa mitään. Ja jossain määrin tuntui ahdistavalta, kun L ihan hyvää hyvyyttään puhkui ja pullisteli omia suunnitelmiaan. "Ei mulla paljon oo suunnitelmia tehty, mut kuviksessa me aiotaan.." "...ja äikässä sanaluokat..." Teki mieli ottaa puhelin pois korvalta. Mutta enhän minä niin tehnyt. Kuuntelin kiltisti, koska ei se ole missään määrin L:n vika, ettei minulla ihan oikeasti ole mitään käsitystä siitä, mitä alkavalla viikolla tai tämän kuun aikana aion oppilaiden kanssa tehdä. Eihän minulla ole edes lukujärjestystä.. Elämä järjestyy kyllä ja kuuden vuoden rutiinilla pystyn tekemään työni ilman lukujärjestystä ja suunnitelmiakin. Mutta silti se ahdistaa. Aiemmin suunnitelmia on ollut ainakin jonkin verran valmiina. Ja ainakin se lukujärjestys.
Huomenna aamulla pääsen näkemään, miten lähimmät työkaverit reagoivat minuun. Ehkä eivät mitenkään? Todennäköisesti jännitän turhaan ja työkaverit suhtautuvat minuun kuin mitään ei olisi tapahtunut. Suuri osa väestä kyllä tietää, että olen kahlannut sumussa, sillä olen ollut fiilisten suhteen esimerkiksi facebookissa hyvinkin avoin. Olen kertonut useaan kertaan, että yritän kasailla itseäni. En ole syyllistänyt ketään enkä kertonut sen tarkemmin, mistä kaikki johtuu.
Sydän pumppaa edelleen kovempaa kuin olisi tarpeen. Ulkona on vielä valoisaa, joten taidan lähteä pakkassäähän koirien kanssa. Huomenna tiedän kaikesta (ja itsestäni) taas enemmän.
Yritin äsken nukkua päiväunia. Työ pyöri mielessä. Eilen tuntui ensimmäistä kertaa, että ehkä on .. tuntuu vähän hankalalta kirjoittaa se.. Että ehkä on ihan kiva mennä töihin. Että ehkä jollain tasolla on kiva nähdä työkavereita. En tarkoita, että olisin ajatellut sen olevan tyhmää tai ärsyttävää tai inhottavaa. Vaan lähinnä jännittävää ja aika pelottavaa.
Suoraan sanottuna kyllä ensimmäisenä tänä aamuna, kun kävelin kirpeässä pakkassäässä autolle hakemaan koirien ruokasäkkiä, mietin että moneltakohan olisi "järkevää" mennä töihin. Yleensä olen aina ensimmäisten joukossa työpaikalla. Istun opehuoneessa hörppimässä aamukahvia ja syömässä aamupalaa. Mutta miten huomenna? Haluanko istua opettajanhuoneessa, jos ei tunnukaan siltä, että olen valmis nauramaan ja.. ja kertomaan joululomastani? Mitä voisin kertoa? Että olin ulkomailla ja kotikotona. Sen minä voisin kertoa. Mutta oikeasti joululomasta itselleni päällimmäisenä mieleen jäi, että yritin toipua.. ja ehkä toivuinkin? Ja se, että olen kirjoittanut tästä kaikesta. Olen puhunut kaikkien niiden kanssa, jotka suostuvat kuuntelemaan. Hiljaiset hetket olen ajattelemalla yrittänyt tehdä kaikkeen taas järjestystä ja rakentaa suojamuuriani takaisin. Että olen tajunnut, etteivät muut ehkä tajua minua. Heille tilanne ei näyttäydy yhtään niin kovana paikkana kuin millaisena minä sen koin. Että jollain tasolla olen pahoillani siitä, että otin sen niin raskaasti.
En pystynyt äsken nukahtamaan. Hengitystä salpasi ja sydämeni löi liian lujaa. Ajattelin, että mitä sanoisin kehityskeskustelussa. Haluaisin ehkä sanoa, että olen oppinut tästä. Ensi kerralla toimin varmaankin toisin. Tunnen itseäni nyt paremmin. Jaksamisellani on rajat. Ehkä ensi kerralla tunnistan rajani ennen kuin menen niiden yli.
(Toivottavasti ensi kertaa ei koskaan tule.)
Haluaisin ehkä sanoa, että olen miettinyt tätä kaikkea paljon. Ja että olen ymmärtänyt, ettei tämän olisi ollut välttämätöntä olla näin raskasta. Ja etten tiedä, miksi tämä juuri nyt oli juuri minulle näin raskasta. Ehkä jossain toisessa hetkessä se ei olisi ollut. Ehkä jonain muuna hetkenä olisin nähnyt huumorin tämän kaiken takana. Olisin osannut kääntää vitsiksi.
Juttelin eilen ystävä L:n kanssa puhelimessa. Hän kyseli jaksamistani ja fiiliksiä alkavan lukukauden osalta. En suoraan sanottuna oikein osannut sanoa mitään. Ja jossain määrin tuntui ahdistavalta, kun L ihan hyvää hyvyyttään puhkui ja pullisteli omia suunnitelmiaan. "Ei mulla paljon oo suunnitelmia tehty, mut kuviksessa me aiotaan.." "...ja äikässä sanaluokat..." Teki mieli ottaa puhelin pois korvalta. Mutta enhän minä niin tehnyt. Kuuntelin kiltisti, koska ei se ole missään määrin L:n vika, ettei minulla ihan oikeasti ole mitään käsitystä siitä, mitä alkavalla viikolla tai tämän kuun aikana aion oppilaiden kanssa tehdä. Eihän minulla ole edes lukujärjestystä.. Elämä järjestyy kyllä ja kuuden vuoden rutiinilla pystyn tekemään työni ilman lukujärjestystä ja suunnitelmiakin. Mutta silti se ahdistaa. Aiemmin suunnitelmia on ollut ainakin jonkin verran valmiina. Ja ainakin se lukujärjestys.
Huomenna aamulla pääsen näkemään, miten lähimmät työkaverit reagoivat minuun. Ehkä eivät mitenkään? Todennäköisesti jännitän turhaan ja työkaverit suhtautuvat minuun kuin mitään ei olisi tapahtunut. Suuri osa väestä kyllä tietää, että olen kahlannut sumussa, sillä olen ollut fiilisten suhteen esimerkiksi facebookissa hyvinkin avoin. Olen kertonut useaan kertaan, että yritän kasailla itseäni. En ole syyllistänyt ketään enkä kertonut sen tarkemmin, mistä kaikki johtuu.
Sydän pumppaa edelleen kovempaa kuin olisi tarpeen. Ulkona on vielä valoisaa, joten taidan lähteä pakkassäähän koirien kanssa. Huomenna tiedän kaikesta (ja itsestäni) taas enemmän.
3.1.12
1,5 viikkoa lomaa takana
Käväisin viiden päivän päälepolomalla Roomassa kavereiden kanssa. Vuosi vaihtui Beirut-henkisessä paukkeessa ja loukkaantuneita oli uutisten perusteella runsaat 500 juhlinnan jäljiltä. Kuolleitakin taisi olla muutama.
Pää on saanut levätä. Olen saanut nauraa ja olla liikenteessä. Tosin faktaa on, että edelleen töihin palaaminen jännittää ja edelleen työt palaavat nopeasti mieleen, kun liike ja nauru hiljenevät. Puhuimme joulukuustani Roomassa moneen otteeseen. Tuntui, että olisin voinut puhua enemmänkin. Ystävä L ei oikein osannut suhtautua asiaan mitenkään ja sanoikin tilanteen olevan hänelle aivan vieras eikä hänellä ole mitään ratkaisuehdotuksia. Jollain tasolla se hieman hämmensi. Ehkä jopa satutti. L on aina ollut se, jolla on joku ehdotus. Toisaalta olen ajan kuluessa huomannut, ettei L ole kaikkitietävä ja ikuisia totuuksia kertova ylijumala. Hänkin on vain ihminen ja hänen kommenttinsa ovat ajoittain hyvin vahvasti vastoin sitä, mikä lopulta osoittautuu faktaksi. Hän ei muun muassa uskonut, että selviän erosta tai että ero ylipäätään oli hyvä ratkaisu. Ja vasta nyt, Roomassa, L totesi, että ero M:sta oli varmaankin oikea ratkaisu. Nyt vasta? No, parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan..
Tänään kävin istumassa viitisen tuntia ystävä N:n kanssa. Höpöttelimme niitä näitä ja välillä koukkasimme puimaan tilannettani. Sitten nauroimme taas muuta ja kohta jälleen puraisimme pienen palaa käsiteltäväksi. Hetken aikaa itkettikin. Olin odottanut N:n kanssa keskustelua oikeastaan koko loman alun ajan. En saanut häneltäkään mitään ratkaisun avaimia, mutta hänen suhtautumisensa asiaan oli jotenkin luonnollinen ja ymmärtävä. Hän kehotti pariinkin kertaan hakemaan sairaslomaa, jos siltä yhtään tuntuu. Hän pyysi kertomaan, mitä kuuluu, kun palaan töihin. Hän kuunteli. Ehkä tärkeintä oli, että hän tosiaankin kuunteli. Ei edes yrittänyt keksiä mitään käytännön ratkaisuja - eihän sellaisia varmaan oikeasti ole olemassakaan. L ehdotti nukkumista. Ei se huono ehdotus ole, mutta se kuulosti siltä, ettei L oikeasti ymmärrä tilannettani alkuunkaan. N ei ehdottanut mitään, mutta tuntui ymmärtävän. Kyseli. Ei keskeyttänyt. Ei vaihtanut puheenaihetta, jos halusin puhua.
En enää tiedä, miten tulen käyttäytymään, kun palaan töihin. En osaa sanoa, olenko edelleen väsynyt tai hajalla. L sanoi, ettei ehkä pidä analysoida liikaa tai vatvoa tunteessa. En tiedä. Minun pääni sanoo, että tästä asiasta on pakko puhua ja tätä asiaa on pakko miettiä. Haluaisin edelleen puhua tästä ja kirjoittaa tästä. Enkä jotenkin voi uskoa, että tunteeni on virheellinen tai henkisen tasapainoni määrää vähentävä.
Näen nyt jo jossain määrin sen, miksi L ei oikein ymmärrä tilannettani. Onhan se kai jotenkin ihan ylimitoitettua, että yksien joulujuhlien takia olin/olen näin heikoilla. "Mutta eikö kaikki opettajat oo stressaantuneita joululomalla ja ne ei edes oo järjestäneet yksin joulujuhlia? Eikö sulla oo paljon enemmän syytä olla väsynyt?" kysyi N. Onhan se totta. Työkaverini ottivat loman ilolla ja tarpeellisena vastaan, vaikkeivät järjestäneetkään juhlia. Miksen siis voisi olla ihan ymmärrettävästi heitä väsyneempi? Toisaalta. Koulussammekin on opettajia, jotka ovat erinäisten juhlien pääjärjestelyvastuussa joka vuosi. Silti he eivät vietä päänhajoamissairaslomia. Toisaalta, he tietävät, mitä on tulossa. Heillä on rutiini ja ennen kaikkea he tosiaan tietävät, mitä on tulossa.
Näin Roomassa unta, että testasin henkistä kestävyyttäni. Näin unta, että istuin opettajanhuoneessa työkaverini kanssa. Olin jo paljon rennompi kuin ennen lomaa. Mutta en edelleenkään ollut oma itseni. Katselin pöydän pintaa ja puhuin hiljaisella äänellä. Ehkä tässä vielä viikon kestävän loman aikana pääni palapeli tulee jälleen kuntoon.
Pää on saanut levätä. Olen saanut nauraa ja olla liikenteessä. Tosin faktaa on, että edelleen töihin palaaminen jännittää ja edelleen työt palaavat nopeasti mieleen, kun liike ja nauru hiljenevät. Puhuimme joulukuustani Roomassa moneen otteeseen. Tuntui, että olisin voinut puhua enemmänkin. Ystävä L ei oikein osannut suhtautua asiaan mitenkään ja sanoikin tilanteen olevan hänelle aivan vieras eikä hänellä ole mitään ratkaisuehdotuksia. Jollain tasolla se hieman hämmensi. Ehkä jopa satutti. L on aina ollut se, jolla on joku ehdotus. Toisaalta olen ajan kuluessa huomannut, ettei L ole kaikkitietävä ja ikuisia totuuksia kertova ylijumala. Hänkin on vain ihminen ja hänen kommenttinsa ovat ajoittain hyvin vahvasti vastoin sitä, mikä lopulta osoittautuu faktaksi. Hän ei muun muassa uskonut, että selviän erosta tai että ero ylipäätään oli hyvä ratkaisu. Ja vasta nyt, Roomassa, L totesi, että ero M:sta oli varmaankin oikea ratkaisu. Nyt vasta? No, parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan..
Tänään kävin istumassa viitisen tuntia ystävä N:n kanssa. Höpöttelimme niitä näitä ja välillä koukkasimme puimaan tilannettani. Sitten nauroimme taas muuta ja kohta jälleen puraisimme pienen palaa käsiteltäväksi. Hetken aikaa itkettikin. Olin odottanut N:n kanssa keskustelua oikeastaan koko loman alun ajan. En saanut häneltäkään mitään ratkaisun avaimia, mutta hänen suhtautumisensa asiaan oli jotenkin luonnollinen ja ymmärtävä. Hän kehotti pariinkin kertaan hakemaan sairaslomaa, jos siltä yhtään tuntuu. Hän pyysi kertomaan, mitä kuuluu, kun palaan töihin. Hän kuunteli. Ehkä tärkeintä oli, että hän tosiaankin kuunteli. Ei edes yrittänyt keksiä mitään käytännön ratkaisuja - eihän sellaisia varmaan oikeasti ole olemassakaan. L ehdotti nukkumista. Ei se huono ehdotus ole, mutta se kuulosti siltä, ettei L oikeasti ymmärrä tilannettani alkuunkaan. N ei ehdottanut mitään, mutta tuntui ymmärtävän. Kyseli. Ei keskeyttänyt. Ei vaihtanut puheenaihetta, jos halusin puhua.
En enää tiedä, miten tulen käyttäytymään, kun palaan töihin. En osaa sanoa, olenko edelleen väsynyt tai hajalla. L sanoi, ettei ehkä pidä analysoida liikaa tai vatvoa tunteessa. En tiedä. Minun pääni sanoo, että tästä asiasta on pakko puhua ja tätä asiaa on pakko miettiä. Haluaisin edelleen puhua tästä ja kirjoittaa tästä. Enkä jotenkin voi uskoa, että tunteeni on virheellinen tai henkisen tasapainoni määrää vähentävä.
Näen nyt jo jossain määrin sen, miksi L ei oikein ymmärrä tilannettani. Onhan se kai jotenkin ihan ylimitoitettua, että yksien joulujuhlien takia olin/olen näin heikoilla. "Mutta eikö kaikki opettajat oo stressaantuneita joululomalla ja ne ei edes oo järjestäneet yksin joulujuhlia? Eikö sulla oo paljon enemmän syytä olla väsynyt?" kysyi N. Onhan se totta. Työkaverini ottivat loman ilolla ja tarpeellisena vastaan, vaikkeivät järjestäneetkään juhlia. Miksen siis voisi olla ihan ymmärrettävästi heitä väsyneempi? Toisaalta. Koulussammekin on opettajia, jotka ovat erinäisten juhlien pääjärjestelyvastuussa joka vuosi. Silti he eivät vietä päänhajoamissairaslomia. Toisaalta, he tietävät, mitä on tulossa. Heillä on rutiini ja ennen kaikkea he tosiaan tietävät, mitä on tulossa.
Näin Roomassa unta, että testasin henkistä kestävyyttäni. Näin unta, että istuin opettajanhuoneessa työkaverini kanssa. Olin jo paljon rennompi kuin ennen lomaa. Mutta en edelleenkään ollut oma itseni. Katselin pöydän pintaa ja puhuin hiljaisella äänellä. Ehkä tässä vielä viikon kestävän loman aikana pääni palapeli tulee jälleen kuntoon.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)