1,5 viikkoa lomaa takana

Käväisin viiden päivän päälepolomalla Roomassa kavereiden kanssa. Vuosi vaihtui Beirut-henkisessä paukkeessa ja loukkaantuneita oli uutisten perusteella runsaat 500 juhlinnan jäljiltä. Kuolleitakin taisi olla muutama.

Pää on saanut levätä. Olen saanut nauraa ja olla liikenteessä. Tosin faktaa on, että edelleen töihin palaaminen jännittää ja edelleen työt palaavat nopeasti mieleen, kun liike ja nauru hiljenevät. Puhuimme joulukuustani Roomassa moneen otteeseen. Tuntui, että olisin voinut puhua enemmänkin. Ystävä L ei oikein osannut suhtautua asiaan mitenkään ja sanoikin tilanteen olevan hänelle aivan vieras eikä hänellä ole mitään ratkaisuehdotuksia. Jollain tasolla se hieman hämmensi. Ehkä jopa satutti. L on aina ollut se, jolla on joku ehdotus. Toisaalta olen ajan kuluessa huomannut, ettei L ole kaikkitietävä ja ikuisia totuuksia kertova ylijumala. Hänkin on vain ihminen ja hänen kommenttinsa ovat ajoittain hyvin vahvasti vastoin sitä, mikä lopulta osoittautuu faktaksi. Hän ei muun muassa uskonut, että selviän erosta tai että ero ylipäätään oli hyvä ratkaisu. Ja vasta nyt, Roomassa, L totesi, että ero M:sta oli varmaankin oikea ratkaisu. Nyt vasta? No, parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan..

Tänään kävin istumassa viitisen tuntia ystävä N:n kanssa. Höpöttelimme niitä näitä ja välillä koukkasimme puimaan tilannettani. Sitten nauroimme taas muuta ja kohta jälleen puraisimme pienen palaa käsiteltäväksi. Hetken aikaa itkettikin. Olin odottanut N:n kanssa keskustelua oikeastaan koko loman alun ajan. En saanut häneltäkään mitään ratkaisun avaimia, mutta hänen suhtautumisensa asiaan oli jotenkin luonnollinen ja ymmärtävä. Hän kehotti pariinkin kertaan hakemaan sairaslomaa, jos siltä yhtään tuntuu. Hän pyysi kertomaan, mitä kuuluu, kun palaan töihin. Hän kuunteli. Ehkä tärkeintä oli, että hän tosiaankin kuunteli. Ei edes yrittänyt keksiä mitään käytännön ratkaisuja - eihän sellaisia varmaan oikeasti ole olemassakaan. L ehdotti nukkumista. Ei se huono ehdotus ole, mutta se kuulosti siltä, ettei L oikeasti ymmärrä tilannettani alkuunkaan. N ei ehdottanut mitään, mutta tuntui ymmärtävän. Kyseli. Ei keskeyttänyt. Ei vaihtanut puheenaihetta, jos halusin puhua.

En enää tiedä, miten tulen käyttäytymään, kun palaan töihin. En osaa sanoa, olenko edelleen väsynyt tai hajalla. L sanoi, ettei ehkä pidä analysoida liikaa tai vatvoa tunteessa. En tiedä. Minun pääni sanoo, että tästä asiasta on pakko puhua ja tätä asiaa on pakko miettiä. Haluaisin edelleen puhua tästä ja kirjoittaa tästä. Enkä jotenkin voi uskoa, että tunteeni on virheellinen tai henkisen tasapainoni määrää vähentävä.

Näen nyt jo jossain määrin sen, miksi L ei oikein ymmärrä tilannettani. Onhan se kai jotenkin ihan ylimitoitettua, että yksien joulujuhlien takia olin/olen näin heikoilla. "Mutta eikö kaikki opettajat oo stressaantuneita joululomalla ja ne ei edes oo järjestäneet yksin joulujuhlia? Eikö sulla oo paljon enemmän syytä olla väsynyt?" kysyi N. Onhan se totta. Työkaverini ottivat loman ilolla ja tarpeellisena vastaan, vaikkeivät järjestäneetkään juhlia. Miksen siis voisi olla ihan ymmärrettävästi heitä väsyneempi? Toisaalta. Koulussammekin on opettajia, jotka ovat erinäisten juhlien pääjärjestelyvastuussa joka vuosi. Silti he eivät vietä päänhajoamissairaslomia. Toisaalta, he tietävät, mitä on tulossa. Heillä on rutiini ja ennen kaikkea he tosiaan tietävät, mitä on tulossa.

Näin Roomassa unta, että testasin henkistä kestävyyttäni. Näin unta, että istuin opettajanhuoneessa työkaverini kanssa. Olin jo paljon rennompi kuin ennen lomaa. Mutta en edelleenkään ollut oma itseni. Katselin pöydän pintaa ja puhuin hiljaisella äänellä. Ehkä tässä vielä viikon kestävän loman aikana pääni palapeli tulee jälleen kuntoon.