aamuöisiä pohdintoja

Heräsin aattoaamuyöllä miettimään. Olin valveen ja unen välimaastossa. Päässäni pyöri ajatus siitä, miten henkisesti heikoilla olen. Ikään kuin minut olisi kuorittu. Kaikki suojakuoret on revitty pois ja minun voimani vastustaa mitään ovat täysin olemattomat. En kestä huutamista. En kestä ärsyyntynyttä ääntä. En kestä ajatusta, että minun pitäisi pystyä ottamaan vastuuta. Yritin pohtia, mitä tapahtuisi, jos nyt joutuisin menemään töihin ja vaikkapa keskustelemaan erään johtoportaan ihmisen kanssa, jonka sosiaaliset ja johtamiseen liittyvät taidot ovat tohvelieläimen luokkaa. Oksettaa melkein fyysisesti tuo ajatus. Ja sitten ajattelin, että ehkä ei ole olemassakaan sellaista fyysistä reaktiota, jolla selviäisin siitä tilanteesta. Itku ei riittäisi. Voimani eivät riittäisi puolustautumiseen tai selittämiseen tai ehkä pakenemiseenkaan. Ehkä tapahtuisi joku henkinen reaktio. En tiedä millainen, mutta ajatus siitä aiheutti pahoinvoinnin tunnetta.

Mitä, jos tämä tunne jatkuu pidempään? Mitä, jos yliherkkyyteni kaikelle negatiiviselle, painostavalle tai vastuuttavalle ei lähdekään pois?

Pystyn käyttäytymään ihan normaalisti täällä kotikotona. Näin luulen. Ainakaan en ole saanut huomautuksia epänormaalista käytöksestä. Yleensä äiti on aika herkkä huomaamaan, jos on jotain huomattavaa. Mutta täällä minulla ei olekaan mitään vastuuta. Menen valmiiseen joulupöytään. Avaan lahjoja. Ja tunnen ahdistusta siitä, että ostamani joululahjat ovat osittain varsinaisia rimanalituksia. Toisaalta osa lahjoista on juuri sellaisia, joita halusinkin ostaa. Niissä on Joku Ajatus taustalla.

Työkaverimies oli soittanut ystävä L:lle, että tietääkö L, että luistelen aika heikoilla jäillä. L sanoi tietävänsä. Työkaveri oli kieltänyt kertomasta puhelusta minulle, mutta L oli vastannut, että hän kertoo siitä huolimatta, koska tahtoo osoittaa, että minusta välitetään. Kyllä minä sen tiedän. Silti rintakehässä tuntuu pahalta. Tasapainoani on horjutettu. Suojamuurini ovat kappaleina. En kestä henkisiä tönäisyjä tai naarmuja. En kestä myöskään henkistä myötätuntoa. Kaikki tuollainen tuntuu samalta raapisi vereslihalla olevaa haavaa.

Mistä saan suojamuurini takaisin? Miten se korjataan?