jaksaa, jaksaa?

Ajattelin, että kunhan jaksan joulujuhliin asti, niin sitten on lupa relata. Sitten stressi helpottaa, kun kaikki on tehty. Enää on vain hengailua ja ajan kuluttamista.

Ei siltä tunnu.

Itkettää vähän mistä sattuu -jutuista ja tuntuu siltä, että värit ovat kadonneet. Että kaikki on tasaista ja harmaata. Ei tunnu stressaavalta, mutta tasan varmasti ei tunnu normaaliltakaan. Välttelen edelleen tätä ääliötä ja pelkään, koska hän tulee kulman takaa vastaan.

Rehtori tuli tänään hiljaa sanomaan opehuoneessa, että "ehtisitkö juttelemaan?" Sain oppilaille valvojan, joten tassuttelin rehtorin huoneeseen. Itketti jo sinne kävellessä. Rehtori tuijotti minua ja minä tuijotin sormiani. Olisi pitänyt sanoa jotain, mutta en oikein tiennyt mistä aloittaa tai mitä sanoa. Sain sitten kuitenkin muotoiltua jotain siihen liittyvää, että mikä kaikki on mennyt pieleen ja että en suostu tälläiseen enää ikinä. Rehtori kuunteli ja vaikutti ymmärtäväiseltä. Hän halusi tietää, voisinko kertoa, miten tältä tulevaisuudessa vältyttäisiin. Sanoin, että tein työlistan ja lähetin sen kollegoilleni juuri sen takia, että ehkä ensi jouluna näin ei kävisi.

Vääntelin sormiani ja pyöritin avainta kädessäni. En halua itkeä, sanoin. Rehtori puhui jotain siitä, että itkeminen on ihan normaalia. Nyökyttelin ja nielin pois kurkun kuristavaa tunnetta. Rehtori näytti siltä, että kohta hänkin itkee. Jostain syystä itkeminen töissä on todella ison kynnyksen takana. En halua menettää kontrollia. En pystyisi sanomaan sitä, mitä haluan sanoa, jos alan itkeä. Tosin enpä pysty sanomaan niitä itkemättäkään. Sovittiin, että jutellaan keskiviikkona yhdessä ääliön, minun ja rehtorin kesken. Mitähän siitäkin tulee..

Iltapäivällä apulaisrehtorikin tuli juttelemaan. Hän halusi tietää, mikä on se asia, mitä ääliöltä tässä haluan tai mihin pyrin. Miten ääliö voisi tämän minulle korvata, apulaisrehtori kysyi. Hämmennyin. En minä tuollaista ole ajatellut eikä se tunnu missään määrin olennaiselta kysymykseltä. Miten voi korvata jotain, mikä on jo tapahtunut? Mistä minulle voisi taikoa joulumielen tai mistä saisi tehtyä menneitä päiviä lisää niin, että saisin lahjat ostettua? Ei tätä voi korvata. Tehty mikä tehty, sanoin. En minä mitään korvausta kaipaa, vaan sen, että ääliö ymmärtää, miten väärin on toiminut. Väärin sekä minua että etenkin lapsia kohtaan.

Pystyin keskustelemaan apulaisrehtorin kanssa paljon rennommin. Ehkä siksi, että vieressä puuhasi 18 lasta, joten operooli oli vahvana päällä. Apulaisrehtori vannotti, että jatkossa minun pitää ehdottomasti kertoa, jos tuntuu liian raskaalta. Hän pahoitteli omaa toimintaansa. Kerroin, että olin tämän ääliötyypin jälkeen seuraavaksi surullisin siitä, miten kollegat minua kohtaan toimivat. He eivät kysyneet, miten voisivat auttaa. Se tuntuu edelleen pahalta.

Apulaisrehtori kysyi, että pitäisikö minun levätä huominen. "Kyllä mä jaksan", sanoin.

Palattiin oppilaiden kanssa atk-luokasta omaan luokkaan ja pöydällä oli kollegalta kortti ja lahja. Itketti ihan hurjasti. Kortissa luki, että hän ymmärtää ja tietää, miten paljon minä olen tehnyt. Että olen toiminut esimerkillisesti. (En ole. Olen toiminut väärin itseäni kohtaan ainakin.)

Nyt olen kotona ja apulaisrehtorin puhelimeen on lähtenyt kaksi viestiä:

"Pitäisköhän mun kuitenkin nukkua huominen tai jotain..? En oikein saa itseäni kasaan ja päässä lyö aika tyhjää nyt kun työpäivän jälkeen pysähdyn ekaa kertaa tälle päivälle."

"Tai siis tuntuu siltä, etten ehkä pysty olemaan oppilaille sellainen mitä pitäisi tai olemaan läsnä. luulin että juhlan jälkeen olisi helpompaa, mutta tämä päivä oli aika raskas."

En ole saanut vastausta. Ovatkohan viestini menneet perille tai ehkä en ole työkyvytön? Voin kyllä mennä huomenna töihin. Mutta on aika hillittömän ponnistuksen takana, että pystyn hymyilemään ja olemaan empaattinen oppilaita kohtaan.