yhden lukukauden loppu

Kävin vielä kertaalleen puhumassa apulaisrehtorin kanssa. Halusin kertoa hänelle, että olin viimeinkin pystynyt muodostamaan selityksen sille, miksen pyytänyt apua, kun sitä eniten tarvitsin.

Syy on seuraava:
Siinä vaiheessa, kun kaikki alkoi kaatua päälle ja voimani loppuivat, oli minulla käsissäni joulujuhlien kokoinen kasa solmuun menneitä villalangan pätkiä. Langat olivat niitä vastuualueita, jotka käsiini olivat täysin huomaamatta joutuneet. Ja kun sekaan heitettiin vielä lisää rinnakkaisluokan villalankoja - jotka nekin olivat aivan umpisolmussa, en enää pystynyt ryhtymään lankojen selvittelyyn. En pystynyt enää sanoittamaan siinä väsymyksen pisteessä kollegoilleni, että ensinnäkin tarvitsen apua ja en enää kestä. Olisi pitänyt pystyä pyytämään apua (ja luottamaan siihen, että vaikka rinnakkaisluokkani opettaja kieltäytyi auttamasta kun häneltä keskiviikkona apua pyysin, niin joku muu voisi ehkä suostua auttamaan), olisi pitänyt pystyä kertomaan, mitä mikäkin solmuinen langanpätkä pitää sisällään ja sen lisäksi olisi pitänyt pystyä luottamaan, että homma tulee hoidetuksi. Ja siinä väsymyksen ja paniikin vaiheessa en kerta kaikkiaan ollut kykenevä tuohon kaikkeen. Helpointa ja minulle armeliainta oli tehdä itse.

Apulaisrehtori kiitti, että pystyin sanomaan rinnakkaisluokan opettajalle suoraan, mikä minua painoi. Ja tein sen asiallisesti kaikesta henkisestä hajoilustani huolimatta. Onneksi hän näkee asian noin. Se tuntuu hyvältä. Olostani ja jaksamisestani huolimatta pystyin sanomaan sen mitä piti ja riittävän suoraan, mutta silti asiallisesti.

Päivän aikana juttelin yhden jos toisenkin opettajan kanssa jaksamisestani. He näkivät, etten jaksa. Tai että mennään ihan voimieni äärirajoilla. En pysty hymyilemään. En vain osaa. Tämä sama tunne oli silloin, kun sain kuulla äitin syövästä ja silloin kun serkku yritti itsemurhaa. Näin minä kai reagoin äärimmäiseen stressitilanteeseen. En millään saa kasvoille vilpitöntä rehellistä iloista hymyä. Tuntuu irvistämiseltä, jos edes yritän.

Yleensä suhtaudun työhöni ja elämään ylipäätään aika ronskillakin huumorilla. Tänään en pystynyt. Pitäydyin lähinnä pois luokasta ja oppilaiden läheisyydestä, koska en kyennyt tarjoamaan heille sitä iloa alkavasta lomasta, jonka he ansaitsisivat. Onneksi luokkamme koulunkäyntiavustaja luki tilannetta ja taisin siitä suoraankin sanoa, että yritän nyt vain olla oppilaille mahdollisimman näkymätön. Hän pisti oppilaita touhuun ja katsoi, että homma etenee. Minä puolestani kuljetin kaikkea mahdollista luokkaan kulkeutunutta takaisin paikoilleen ympäri koulua ja välillä kävin purkamassa tuntoja opehuoneessa istuneille.

Työparierkkaopeni yritti painostaa minut soittamaan työterveyteen. En halunnut soittaa, vaikka tiesin kyllä että se voisi olla järkevää. Soittaisin, jos olisi mikä muu tahansa aika vuodesta kuin joulu. En halua aloittaa joululomaa työterveydessä itkien. Lopulta sanoin, että kiitos, mutta jos hän vain pystyy, niin jos voisi lopettaa painostamisen. En nyt kestä sitä. Lupasin soittaa työterveyteen tammikuussa, jos vielä tuntuu samalta. Ehkä ei tunnu. Todennäköisesti ei. Hän ja monet muutkin aikuiset olivat vilpittömän huolissaan.

Ei tästä näin isoa juttua pitänyt tulla. Minun piti vain olla vihainen joulujuhlaan asti ja sen jälkeen stressin ja vihaisuuden ja pettymyksen ja ahdistuksen piti olla pois pyyhittyä. Ehkä pääsen tästä tunteesta irti, kun lähden vanhempien luokse ihan juuri kohta joulua viettämään. Ehkä sitten taas saan yön nukuttua ilman, että herään valvomaan neljältä yöllä.