rypistelyä

Otsa rypyssä näytin matematiikan luennoitsijan silmissä varmasti hyvinkin pohdiskelevalta opiskelijalta. Harmi vain, että todellisuus oli toinen. Todennäköisyydet kaikkine hienouksineen suhisivat ohi tuijottaessani kelloa. "Naks." Minuutti. "Naks" Minuutti. Odottavan aika on pitkä. Ja mitäkö minä odotin? Yllättävää kyllä, en erityisesti odottanut matematiikan luennon loppumista, vaan ennemminkin seisomaaan pääsemistä. Istuminen on kamalinta, mitä tässä tilanteessa voi tehdä. Jos olisin todella reteä ja vähät välittäisin mistään muiden ajatuksista, asettuisin luennon ajaksi selälleen maahan ja jalat tuolille. Ja vaikka en ihan hirveästi muiden ajatuksista välitäkään, lattiat ovat yliopistollamme niin vetoiset, että olen jättänyt tämän option vielä käyttämättä.

Viikoksi Espooseen. Mukavaa mukavaa, mutta miten minä selviän yli viisi tuntia bussissa, jossa perusajatuksena lienee juurikin tuo istuminen..?

helkkari

Sattuu. Edelleen. Ja väsyttää. Olo on kuin haamulla, kun vaellan täällä pakon edessä väsyneenä ja irti todellisuudesta. Muiden opiskelijoiden silmissä näytän varmaan yhtä kurjalta kuin miltä tuntuu. Pillerit tekevät puoli tuntia ottamisen jälkeen olon todella väsyneeksi. Ehkä minulle annettiin rentoutuspillereiden sijasta unilääkkeitä. Ja niitä pitäisi ottaa kolme kertaa päivässä. Pillerit nukuttavat seuraavat kuusi tuntia nauttimisen jälkeen. Sitten onkin kohta jo aika ottaa seuraava pilleri. Nukuttaa taas. Sitten yölääkkeeksi kaksi pilleriä. Elämä on pelkkää väsymystä.

pöllyssä

Lääkäri tarjosi ihmepillereitä. "Näillä lähtee lihasjännitykset. Älä ota, jos tarttee joskus olla skarppina."Kävin kaupassa ja nappasin pillerin jo kotimatkalla. Siitä on nyt kuusi ja puoli tuntia. Ja viimeiset kuusi tuntia olen periaatteessa nukkunut. Puoli tuntia pillerin ottamisen jälkeen olo oli humalainen. Ajattelin, että hermosto-oireet ovat ihan puppua. No ei ne sitten ehkä olekaan. Ensi yöksi lääkärin käsky on ottaa kaksi pilleriä kerralla.

Noinkohan herään huomenaamuna ollenkaan.

?

Ovatko varpaani aina olleet noin kaukana?
Miten ihmeessä saan sukat noin kaukana oleviin jalkoihin?
Onko todella mahdollista istua kaksi tuntia luennolla itkemättä tuskasta?
Miksi terveestä selästä ei huomaa iloita silloin, kun se on terve?
Miten ihmeessä käyn vessassa, kun en taivu mihinkään?
Olisiko jollain jotain todellisuutta vääristäviä aineita?
Saisinko jonkun piikin, joka vie tuntoaistin?
Kuinka pääsen yliopistolta pois, kun saapuminenkin oli lähes mahdotonta?

anna mulle ne vastaukset

Sä tiedät että mä tarviin ne.

Mitä ihmettä pitää vastata kämppikselle, joka kysyy, olisiko jotain mitä hän voisi tehdä puolestani? "Sano vaan jos on ihan mitä vaan mitä voisin tehdä." En kyllä keksi yhtään mitään. Pitäisikö pyytää tiskaamaan? "Pese mun pyykit." "Luuttua mun lattiat." Vai mitä ihmettä? Mitähän se oikein odottaa mun pyytävän? Niskahierontaa?

"Joo ja siis ei sun tarvii huolehtii tosta keittiöstä! Sulla on selkä kipee, älä huolehdi sen keittiön siivoamisesta!" No niin no. Oli ihan pakko mennä kurkkaamaan keittiöön. Mitä ihmettä mä oisin sieltä siivonnut, kun oikeastaan kaikki levitetyt tavarat ja tiskit on kämppiksen. Hmh.

Jumankekka tätä selkäkipua. Tai mikä ikinä onkaan. Oikeaa lonkkaa ja kylkeä särkee ihan tauotta. Mikään asento ei ole hyvä. Huomenna on lääkäri. Taidan valittaa sille kerralla kaikista niistä osista kehoani, jotka natisevat liitoksissaan ja kaipaavat vuosihuoltoa. Koko päivä mennyt makuuasennossa. Ei tässä hyvä ole retkottaa, mutta kaikki muut asennot ovat vielä huonompia. Helkkarin helkkari.

AUTS

Mistä sen tietää, että on selkä kipeä? Siitä, että sattuu niin maan perusteellisesti. Pitäisihän se oikeasti jo tietää, ettei lattialla nukkuminen vain sovi minulle. Ei niin vaan voi tehdä. Ja silti nukuin viikonloppuna lattialla patjalla. Ja nyt se kostautuu. En voi seistä. En voi kävellä. En voi maata. En voi olla. Koko ajan koskee selkään. Tämä on vasta tälläistä hassua kipua, joka säteilee vatsaan ja sisäelimiin. Mutta tämä johtaa pikkuhiljaa myös sellaiseen selkäkipuun, että vain selkään koskee. Ja kaikki tämä sen takia, että nyt sattuu kaikki liikkuminen johonkin sisäosiini, joten liikun kuin tukki. En tajua, mistä johtuu, että minua vihloo lonkkien yläpuolelle kylkien ja vatsan alueelle sisällä.

Ei helkkari tästä tule taas yhtään mitään.

ystävyydestä

Se on hassua, etten yleensä ikävöi ystäviäni. M on tosin poikkeus. Toisaalta hän on myös muuta kuin ystävä. Pärjään varsin hyvin, vaikka näkisin kavereitani vain kerran parissa kuukaudessa. Soittelen harvoin kavereilleni. Toisaalta riennän kyllä lähes poikkeuksetta kavereiden luokse juoruilemaan, kun menen Lahden kotikotiin eli samaan kaupunkiin kavereideni kanssa.

Silti viikonloppuna huomasin, että olin kaivannut kovasti paljon Kämppistäni. Siis ex-kämppistäni. Mursua, jonka kanssa teimme gradua koko viime kevään. Elimme kuin paita ja perse. Kirjaimellisesti. Emme sentään nukkuneet samassa sängyssä, mutta se olikin aika pitkälti ainoita hetkiä, kun olimme erossa toisistamme. Parisuhde. Sepä se. Ja sellaista jää kaipaamaan.

Vietimme tyttöporukassa illan ja yön. Juoruja ja muita asioita. Naurua ja paljon puhetta.

"Te ootte ihan selvästi kaivanneet toisianne", totesi ystäväni L. Oli niin mukava taas nauraa yhdessä kämppiksen kanssa. Tanssia. Juoda viiniä. Jäädä jälkeen muista, kun toiset pitävät niin kovasti hoppua. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla. Yhteenkuuluvaisuutta. Jotain. Sellaista lämmintä, että sitä kaipaa.

On jännittävää huomata, miten hyvin kämppis minut tuntee. Puhuimme eräästä yhteisestä tutustamme, joka on minulle melko vieras, mutta kämppikselle hyvin hyvin hyvin tuttu. Väitin, etten tulisi tämän yhteisen tutun kanssa pidemmän päälle toimeen. Muut ystäväni väittivät, että voisin olla ystävä tämän ihmisen kanssa. Heidän mielestään tulen helposti monenlaisten ihmisten kanssa juttuun. Kämppis kuunteli hetken keskustelua ja totesi vakaasti, etten minä sietäisi tämän tyypin seuraa kovin pitkään. En pidä äksyilevistä ihmisistä. Sellainen ennakoimaton tyttömäinen suuttuminen kammoksuttaa minua. Ja juuri tämän takia uskon, että en viihtyisi kyseisen ihmisen seurassa kovinkaan pitkään.

Tästä tulee hassu oodi kämppikselleni. Hhihihi. Mjoo. Jos pitäisin naisista Siinä Mielessä, polviani varmaan heikottaisi kämppikseni edessä. Tiedän hänen ärsyttävät piirteensä. Tiedän, että hän osaa olla tosi tosi rasittava. Silti viihdyn niin kovin hyvin hänen seurassaan. Harmi, että näemme nykyään niin harvoin.
----

Viikonloppu kului lähinnä humalassa. M herkisteli ja sanoi, että viereeni on kovin mukavaa nukahtaa. Jee. *sydän* :) Kehui söpöksi. Rutisteli ja piti kädestä. Sellasta pehmeetä höttöä. (:

tulipa vielä mieleeni

..kun lueskelin suhisevaa kaislikkoa. Kaislikossa kerrotaan pakko-oireista. Siis siitä, kun on pakko tarkastaa, että liesi on pois päältä. Ja olihan se silitysraudan johto varmasti irti seinästä? Jäivätkö valot päälle? Onko ovi lukossa? Nämä ovat varmasti melko yleisiäkin kysymyksiä kotoa lähdettäessä. Mutta siinä vaiheessa, kun kotoa poistumisesta tulee näiden kysymysten takia vaikeaa tai mahdotonta, ollaan psyykkisesti rasittavassa tilanteessa. Pikkuveljeni on masennuskierteessä, kuten olen aiemmissa teksteissäni maininnut. Hänen elämäänsä vaikeuttavat nuo tutut kotoa poistumiseen liittyvät pakko-oireet. Toisaalta hänellä on myös vahva pakkomielle olla "hyvä". Surullista, että hyvänä olemisesta on tullut pikkuveljeni elämää lytistävä ja puristava asia. Hän kerää kadulta roskia, koska ei tahdo, että luonto saastuisi. Hän lahjoittaa hyväntekeväisyyteen rahaa. Häntä ahdistaa, koska hän ei pysty parantamaan maailmaa. Hän murehtii muiden ihmisten murheita. Tästä pakko-oireesta on tullut ajan mittaan niin vahva, että pikkuveljeni ei jaksa yksin kantaa tuota taakkaa.

Pikkuveljeni tilanteen takia minua ei juurikaan huvita naureskella ihmisten pakko-oireille. Ne eivät ole missään määrin vitsikäs tai naurettava asia. Ihminen ei tarkasta ulko-oven lukitusta kymmentä kertaa vitsinä. Hän tarkastaa lukituksen, koska asia ahdistaa häntä. Samalla tavalla en myöskään oikein osaa huvittua luulosairaulla vitsailusta. Rippileirillä aikoinaan pappi naureskeli ihmiselle, joka luuli saaneensa AIDSin perunoista. Toki hörähtelin muiden mukana ihmiselle, joka noin naurettavasti luuli sairastuneensa täysin käsittämättömällä tavalla. Vaan ei se minua oikeasti naurattanut. Olen itsekin kärsinyt luulosairaudesta niin monta vuotta, että uskon ymmärtäväni luulosairaan ihmisen ajatusmaailmaa melko hyvin. Siinä ei ole todellakaan mitään hauskaa, jos päässä pyörii lakkaamatta ajatus sairastumisesta. Päivät kuluvat oireita etsiessä. On aivan turha kertoa luulosairaalle, että hänen kuvitelmansa on täysin absurdi. Minä ainakin tiesin omien kuvitelmieni mahdottomuuden. Silti se ei helpottanut ahdistusta pätkääkään. En vieläkään siedä sitä, että esimerkiksi M vitsailee minun sairastuneen aivosyöpään, kun päätäni särkee. Se ei naurata, sillä en tahdo kokeilla, kuinka helposti saisin itseni taas kuvittelemaan moisia ajatuksia.

On pelottavaa, kun omien ajatusten hallinta siirtyy pois itseltä. Luulisi, että ihminen kykenee päättämään, ettei enää ajattele pakko-oireita tai etsi itsestään erilaisten sairauksien oireita. Miksei se voisi olla niin helppoa? En tiedä. Se ei ole helppoa. Se on pelottavaa.

mukava elämä

Elämäni on mukava. Viihdyn elämässäni ja elämä minussa. Päiväkahvit riittävät tekemään olon varsin viihtyisäksi. Minä ja kahvikuppi. M on koulussa ja sen jälkeen töissä. Hän on muualla mutta silti lähellä. Käymme syömässä ja puhumme niitä näitä. Aamulla hän kertoo unistaan. M näkee niin kovasti paljon unia. Hän käy yöllä laskettelemassa Alpeilla, voittaa rahaa, harrastaa seksiä ja vaikka mitä muuta mukavaa. Minä en muista uniani. Paitsi viime yön pelottavan unen. Ja niin me aamulla pötköttelemme peiton alla ja kerromme unistamme. Mukavaa.

Huomenna pitkästä aikaa opiskelijakaveritapaamiseen. Tai mikä opiskelijatapaaminen se nyt enää on, kun muut ovat valmiita (??????) opettajia ja minä ainoa opiskelija. No, päivän verran siellä kuitenkin vierähtää. Ja toivottavasti juorutaan, kerrotaan tyttöjen juttuja, nauretaan ja juodaan vähän viiniä. Viime aikoina juoruilu on rajoittunut minun ja äidin välille, koska näen kavereita tosi harvoin. Kaikki ovat jossain. Ja minä siellä kaukana opiskelukaupungissa.

Vaan mukavaa tämä on silti. :)

minä. koukussa.

Enkä tarkoita nyt virkkaamista. (Inhoan virkkaamista. En ole varmaan ikinä virkannut mitään kokonaista ja loppuun asti saatettua.) Olen vahvasti (enkä voi painottaa vahvasti-sanaa kylliksi) koukussa internettiin. Ei elämästä tule oikein yhtään mitään etenkään täällä opiskelukaupungissa, jos netti on pois käytöstä. Tänään jouduin kokemaan kauhistuttavia vieroitusoireen tunteita, kun kone ilmoitti, ettei netti ole käytössä. Kävelin hetken hikoillen ympyrää ja tärisin sisäisesti. Käsien vääntely ja jalan polkeminen ei auttanut yhtään. Yritin uudestaan. Jännitystä. Ja ilmoitus toimimattomasta netistä. Ei hätää, ei hätää, hemuli! Matematiikan läksyt olivat juuri sopivasti tekemättä. Tein ne. Ja totesin, ettei netti toimi vieläkään. Nnnnnnngh. Vetäydyin päiväunille. Pari tuntia sainkin nukuttua, kunnes sijaisuuspyyntö puhelimitse herätti. "En pääse sijaiseksi, kun olen 350 kilometrin päässä. Heippa!" Netti ei toimi. Olin jo murtunut, kunnes aivan kuin ihmeen kaupalla netti alkoikin yhtäkkiä puhua minulle ja avasi suloiset ovensa toivottaen minut tervetulleeksi viihdyttävään maailmaansa.

Ihanaa, nyt saan yhteyden M:ään. Voin pelata pelejä. Voin lukea mailit. Voin kirjoittaa blogia. Nyt voin seurata BB:tä. Ihanaa. Internet, polvistun edessäsi ja suutelen bittejäsi.

erilaisuuksista

Minä olen tavallinen. Näin siis ainakin omasta mielestäni. Olen se Maija Meikäläinen, joka asuu suomessa, puhuu suomea, käyttää housuja ja tavallisia paitoja, syö tavallista kotiruokaa (tai toisinaan ulkona jotain ulkolaista ruokaa) ja käy yliopistolla opiskelemassa ja katselee televisiosta hömppäsarjoja.

Kämppikseni puolestaan. Hän osti pullon viiniä. Hän ei ostanut sitä siksi, että pitäisi viinistä. Hän ei ostanut sitä tullakseen humalaan. Hän osti viiniä, koska lasillinen viiniä päivässä on terveellistä. Näin joku oli kämppikselleni kertonut. Hän mietiskelee joka aamu 10 minuuttia. Hän tekee itselleen joka ilta aamupuuron valmiiksi odottamaan. Hän polttaa suitsukkeita. Hän ei käytä tiskatessa tiskiainetta. Hän tekee itselleen opiskeluaikataulun vapaa-ajalle, jotta tehtävät tulisivat tehdyiksi. Kummallista, eikö vain?

Tai mistä minä tiedän. Minusta se on kovin kummallista. Ei noista asioista mikään minua henkilökohtaisella tasolla rassaa tai hirvitä (paitsi se, että jos ja kun hän lainaa minun astioitani, olisi mukava saada ne takaisin tiskiaineella tiskattuna), joten tehköön kuin tahtoo. En vain koskaan ole tuntenut tälläistä ihmistä, saati että olisin asunut yhdessä mietiskelevän aamuvirkun kanssa.

--

Tänään tarjottiin viikoksi sijaisuutta itähelsinkiläisessä ekaluokassa. Olin juuri astumassa bussiin, joka vie minut opiskelemaan 350 kilometrin päähän. Oli kovin kovin kovin vaikeaa kieltäytyä. En tiedä teinkö oikein. Jälkikäteen tosin keksin perustelun, joka vahvistaa päätökseni, sillä keskiviikkona pitää noutaa resepti lääkäriltä. Päätöksen tehdessäni vaakakupeissa painoivat sijaisuuden puolella raha, asuminen M:n kanssa koko viikon, viiden tunnin matkustaminen pois ja työkokemus. Opiskelukaupungin puolella painoi matematiikan haasteellisuus ja työn aiheuttamat aamuheräämiset. Jos olisin täysin rehellinen, kertoisin, että aamuheräämisten vuoksi kieltäydyin viikon sijaisuudesta. Jos huijaan hieman, väitän, että päätökseni perustui kevyesti myös matematiikan luentojen varaan.

pientä ja vaatimatonta

Vaan silti niin kovin kaunista. Näkymätön Elina - taas yksi elokuva, joka vetosi minuun. Siis vetosi minuun itseeni. Se osa minusta, joka on kapinallinen ja haluaa nousta vääryyksiä vastaan, tunsi syvää myötätuntoa. Lapsuudesta mieleen nousi tuttuja hetkiä ja olotiloja. Väärin kohdeltuna. Aikuinen odottaa kunnioitusta vain, koska sattuu olemaan aikuinen. Mikä minä olen häntä kunnioittamaan? En mikään, jos hän ei ole kunnioitukseni arvoinen. Kyynelet silmissä katselin kauniita maisemia. Harmaata, ruskeaa.. Suo. Kaunista. Se oli niin kovin pieni elokuva. Lähes vaatimaton. Ja juuri tämän takia se vetosi.

Toisaalta mietitytti kovasti se, mihin asemaan opettaja joutui vikuroivan lapsen edessä. Välillä en ollut ihan varma, olisiko pitänyt tuntea myötätuntoa myös opettajan vuoksi. Hänen työnsä ei ollut helppo. Ei ainakaan elokuvan ajassa - 50-luvulla.

Vaan enpä tosiaan ole koskaan voinut ymmärtää sitä ajatusta, että aikuinen ansaitsee kunnioituksen sillä perusteella, että sattuu olemaan vanhempi. Ei kukaan kunnioitusta voi sillä perusteella ansaita tai pitää yllä. Kunnioitus on jokaisen ihmisen ihmisoikeus. Se saadaan syntymässä. Mutta se voidaan menettää. Minun silmissäni muutama aikuinen on menettänyt arvonsa. Heitä minä en voinut lapsena kunnioittaa. Enkä kyllä kunnioita vieläkään. He kohtelivat minua jopa tästä aikuisemmasta näkökulmastani tarkasteltuna epäoikeudenmukaisesti. Nämä aikuiset pitivät minua aivan varmasti epäkohteliaana ja huonosti kasvatettuna kakarana.

Muistan, kuinka salamat iskivät silmistäni, kun jouduin epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi. "Silmistäsi lensi salamoita." sanoi äitini. Ja silloin minä itkin. Koko päivän olin ollut täynnä tunnetta siitä, että minua kohtaan on toimittu väärin. Äiti osoitti myötätuntoa. Ymmärsin, että hän ei ollut käytöksestäni vihainen. Eikä tainnut olla syytäkään.

Vaan nöyrtymään jouduin minäkin. Kerran. Se oli kova paikka silloin. Pyysin anteeksi vain sen takia, että se helpotti elämääni. En oikeasti ollut pahoillani.

Enpä ole tainnut koskaan joutua vanhempieni puhutteluun epäkohteliaan käytöksen vuoksi. Tiedän, että osaan käyttäytyä. Olen aina osannut. En vain aina ole halunnut. Ja niinä muutamina kertoina, kun en ole halunnut käyttäytyä hyvin ja kunnioittavasti, ovat vanhempani seisseet tukenani. Minä olen aivan yhtä arvokas kuin kuka muu nuorempi tai vanhempi tahansa. Niin olet sinäkin.

"Vanhempia tulee kunnioittaa." Hyvä sanonta. Tahtoisin vain muuttaa ensimmäisen sanan. Kaikkia tulee kunnioittaa.

matkustan...

ympäri maailmaa. Laukussa sämpylät ja vaatteita vaan. No ok, on siellä meikitkin. Espooseen. Kämppis meinasi pullauttaa järkytyksestä silmät kuopistaan, kun kerroin tänään lähteväni taas. Jotenkin en enää itse näe sitä järkyttävyyttä. Tulin tiistai-aamupäivänä. Lähden torstai-iltana. Mitä välilä sillä oikeastaan edes on, kuinka pitkään täällä opiskelukaupungissa olen? Tai on sillä, jos oleminen on yli viisi päivää kestävää. Mutta siitä alaspäin se on oikeastaan täysin yks ja hailee. Matkustamaan joudun joka tapauksessa, kesti vierailuni sitten yksi tai kolme päivää.

Tänään sain hoidettua taas pienen osan pakollisista hoitamatta jätetyistä asioista. Maksoin viimein yliopiston vuosimaksun. (Tai mikä ikinä se maksu nimeltään onkaan.) 93 euroa meni, mutta ylioppilaskunnan täti kertoi ystävällisesti, että kun kerran olen maksanut koko vuodeksi kortin itselleni, niin saan sen myös koko vuoden pitää. Vaikka valmistuisinkin jo jouluna, etuudet säilyvät. Jesh. Siinä säästyy takuulla euro jos toinenkin. Opiskelijaruoka, bussi ja juna - kaikki puoleen hintaan tuon kortin ansioista aina ensi syyskuuhun asti.

Juupa juu. Se taitaa olla tämän opiskelijan aika siirtyä kahvitauolle. Taukolukemisena todennäköisyyslaskennan kurssin oppimateriaali. Jännää, eikö.

kotiutumista

Pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että olen M:n vanhempien luonakin kuin kotonani. Eihän se koskaan ihan sama ole kuin omassa kotona, mutta talon tavat ja jutut alkavat tulla tutuiksi. Neljän vuoden jälkeen. Herranjesta. Siitä tosiaan on ihan pian (kai) neljä vuotta, kun M:n kanssa tehtiin YYA-sopimus. Neljäkö? Kolme? Hm.. Mietitäänhän. Ei vaan kolme. Kolme. Hmm. Niin ne vuodet menettävät merkityksensä. Ensimmäinen kesä vietettiin kumpikin omissa kaupungeissamme. Nyt kaksi kesää on mennyt saman katon alla. Huisia. Jännittävää nähdä, miten ensi kesä vietetään.

Vaan kyllä tuntui taas niin kovin hyvältä viikon jälkeen nukkua M:n vieressä. Alaston vartalo on parasta ikinä. Siihen viereen on niin hyvä kietoutua. Jalka jalan ympäri. Kädet sikin sokin toistensa lomassa. Masu vasten masua. Rutistelua. Niin ja saunomista tietenkin. Ja hassuja lauseita siitä, miten sitten tulevaisuudessa ei oteta vauvaa mukaan etelänreissulle, vaan jätetään se hoitotädille. Ei meillä mitään vauvaa ole edes suunnitelmissa, mutta onhan noita hirmu kiva silti puhua.

Piti tietenkin tulla tiistain luennolle yöbussilla. Vaan kesken Punaisen lohikäärmeen suustani tuli yllättäen ruma sana, kun tajusin, ettei mitään bussia enää mene. Yöbussi menee vain sunnuntaisin. Ei maanantai ole sunnuntai. Siispä lähtö siirtyi tiistaiaamuun, joten luento jäi väliin. Ei oikein tunnu kohtuulliselta, että maksan tänne tulemisesta useita kymmeniä euroja. Ja yhteensä yliopistolla on tunteja noin viisi. Kova tuntihinta tulee niille viisauttaville hetkille.

Huomenna leivon kuin kotiäiti. Sämpylöitä ja pizzaa. Sitten täydellisen tyttöystävän tavoilleni uskollisena kiikutan leivonnaiseni Espooseen. Kullalle pullaa. (Hihi.) (Vaikuttaa jotenkin siltä, että elämä olisi vain kukilla pomppimista. No ei se oikeasti ole. Välillä puristaa ja kuristaa ja ahdistaa ja väsyttää ja sellaista. Mutta kuitenkin. Positiivisvoittoista.)

Olen kotiutunut paitsi appiehdokkaille, myös opiskelijakaupunkiin. Kämppiksen kanssa elämme hiljaiseloa - kumpikin omassa tuvassaan. Välillä joitakin lauseita vaihdetaan, mutta enimmäkseen oma rauha. Ja se sopii minulle. En jaksa juuri nyt uuteen ihmiseen tutustumista, sillä hän ei viivy elämässäni kuitenkaan montaa kuukautta. Karua, mutta totta.

loppuunkäsitelty

Vaikuttavaa tekstiä. Kertakaikkiaan. Ja jotenkin niin kovin tuttuja tunteita. Anna-Leena Härkönen kirjasi yli vuoden ajan lähes päivittäin tunteitaan. Kirjoitus alkaa sinä päivänä, kun poliisi tulee kertomaan pikkusiskon tehneen itsemurhan. Kyynelet nousivat silmiini tuota kirjaa lukiessa. Vaikka serkkuni ei alle puoli vuotta sitten kaikeksi onneksi onnistunut aikomuksessaan, on tunteiden kirjo jotenkin hirmuisen tuttu. Epäuskoa. Romahdus. Ei tämä ole totta. Itkua. Epäuskoa. Puhdasta vihaa. Härkösellä ei ollut kohdetta vihalleen. Minulla oli. Viha oli niin kovin puhdasta. Olisin lyönyt suoraan naamaan, jos olisin tuona päivänä päässyt samaan huoneeseen vihani kohteen kanssa. Sellaista vihaa, jota en uskonut tuntevani. Ja halua suojella.

Itsesyytöksiä. Miksi minulle ei kerrottu? Miksi minuun ei luotettu? Missä olen tehnyt väärin? Hymy katoaa elämästä. Tuntuu synniltä hymyillä. Ei vain pysty. Kyky toimia säilyy. Voin tehdä ruokaa. Käyn töissäkin, kun on pakko. Sisällä tuntuu täydellisen tyhjälle. Tai ehkä vihaa on silti. Epäusko säilyy. Ei minun serkkuni? Hänhän nauraa. Hän harrastaa paljon ja nauraa. Hän nauraa. Ei sellainen ihminen tee mitään tuollaista. Hän on minun serkkuni. Ei tälläistä tapahdu. Missä minä olin silloin, kun kaikki se tapahtui? Mitä minä silloin ajattelin? Nauroinko juuri silloin, kun serkkuni hätä oli pahimmillaan?

Ja pikkuhiljaa kyky hymyillä palaa. Näen serkkuni. Hän on elossa. Ja minulla on kova halu suojella häntä maailmalta. En minä sitä voi tehdä, mutta tahtoisin. Hän on jotenkin niin herkkä, eikä osaa sanoa ei. En osaa suhtautua. Vähitellen opin suhtautumaan. Se tapahtui, enkä voi sille mitään. Voin käytökselläni vain osoittaa, että olen yhä täällä. Olen hänen serkkunsa, eikä hänen tekonsa tehnyt minusta yhtään vähempää halukasta osallistumaan ja olemaan läsnä.

Mieleeni herää kirjan luettuani kysymys. Ovatko ihmisten tunteet todella näin suoraan tiettyä kaavaa noudattavia? Epäusko. Suru. Viha. Suru. Lisää surua. Toipuminen. Kaipaus.

Tällä hetkellä pikkuveljeni on masentunut. Miten minä voisin toimia? Vanhempani ovat veljeni tukena. Minäkin mutkan kautta. Kannustan vanhempiani tukemaan pikkuveljeä ja ohjaamaan häntä hoitoon. Lääkkeitä? Pikkuveli ei kai haluaisi. Minä tuen vanhempiani. Tietysti lääkkeitä, jos niistä on apua. Jos elimistössä on joku vinksallaan, siihen on haettava apua. Jos lääkkeillä voidaan vähentää vaikkapa allergian oireita, miksi tätä tilaisuutta ei käyttäisi hyväkseen. Jos välittäjäaineet aivoissa ovat kierähtäneet väärään asentoon, siihen pitää saada lääkettä jos sellaista kerran on olemassa. Kehotin ottamaan yhteyttä YTHS:ään. Ja onhan hän ottanutkin. Jonot ovat vain niin loputtoman pitkät. En osaa soittaa veljelleni. Pitäisi varmastikin. Toisaalta käyn keskustelua vanhempieni kautta. Vanhemmat kuljettavat mielipiteeni pikkuveljelle. En osaa auttaa. Siltä minusta tuntuu. Onneksi pikkuveljelläni on niinkin hyvät vanhemmat kuin hänellä ovat. Ja uskon vakaasti, että pikkuveljeni tietää minun kyselevän äidiltä joka viikko veljen kuulumisia. Minun on niin vaikea ... On niin vaikea uskoa, että läheiseni voisi olla masentunut. En osaa .. En tiedä miltä pikkuveljestäni tuntuu. Miltä ihmisestä tuntuu, kun hän on masentunut? Sitä minä en tiedä. Ja juuri sen vuoksi en voi todeta tietäväni miltä pikkuveljestäni tuntuu. En osaa asettaa itseäni samaan tilanteeseen. En vain osaa.

Katsoimme tänään elokuvan Hotelli Ruanda. Uskomatonta, miten julma ihminen voi olla. Ja miten mitättömistä syistä toisen ihmisen hengen voi riistää. Eikä murhaaja varmaankaan koe tuossa tilanteessa tekevänsä mitään väärää. Hänellä on syy tappaa. Missä vaiheessa ihmisten päässä on niksahtanut joku nappula niin pahasti sijoiltaan, että uskonto, ihonväri tai vaikkapa musiikkimaku on tarpeeksi hyvä syy tappaa? En ymmärrä.

erinäisiä asioita

Minä olen suurpiirteinen. Niin kovin suurpiirteinen. En pidä yksityiskohtien hiomisesta, pohtimisesta ja säätämisestä. Minä tahdon tehdä suurpiirteisesti sinnepäin. Ei nyt heti tule mitään asiaa mieleen, jossa tahtoisin olla erityisen eksakti. Jossain määrin tämä lienee vähän kummallista, opiskelenhan erästä maailman epäsuurpiirteisimmistä tieteenaloista - matematiikkaa. Pidän maalaamisesta, mutta en jaksa tuhrata näköistaidetta. Pidän suurista linjoista. Kirjoitan luennoilla paljon muistiinpanoja. En silti jaksa panostaa siihen, että muistiinpanot näyttäisivät kauniilta ja siistiltä. Katselin maanantaina vierustoverieni muistiinpanoja, ja voi hyvänen aika miten... hm.. rumilta (?) omani niihin verrattuina näyttivät. Siivosin eilen. Täällä on silti jo nyt aikamoinen kaaos. Minua sotku ei häiritse. Sotkuisuus ei jotenkin tunnu oleelliselta. Kuten ei muistiinpanoissakaan siisteys ole mielestäni oleellisin asia. Raha-asianikin hoidan melkoisen vapaalla kädellä. Toisaalta en ole ikinä joutunut ahdinkoon rahojen vuoksi. Silti laskuja makselen kun jakselen ja myöhästymismaksuihin olen enemmän kuin tottunut. Myöhästymismaksut ovat osa elämää, enkä niistä jaksa koskaan edes hermostua. Ne ovat suurpiirteisyyden hinta.

Tämä kaikki tuli mieleeni siitä, kun pohdin yliopiston ilmoittautumismaksua. En ole sitä vielä maksanut, tietenkään. Aikaa on ollut koko kesä. Myöhästymismaksu on 20e. Ei paha siis. Yllätyksekseni kuitenkin huomasin, että aikaa on monta päivää. Ehkä sen voisi viikonlopun aikana maksaa. En minä tarkoituksella näitä seisota. Se vaan aina jää.

Tänään Lahteen. Olisin tietenkin mielelläni mennyt M:n luo, mutta hänellä on kovasti paljon töitä. M:kin vaikutti pettyneeltä, kun ei saanut työvuorojaan pois. Minä jotenkin aina ajattelen, että se olen vain MINÄ, joka tässä tilanteessa on se "häviäjä". En pysty uskomaan, että joku pitäisi minusta niin paljon, että häntä harmittaisi jos ja kun en pääse viikonlopuksi käymään. Hm. Voisiko joku tosiaan pitää minusta niin paljon? Hm.

rajapyykki

Noin. Se on saavutettu. Eräs elämän mielenkiintoisista rajapyykeistä. Tänään saavutin sen hetken, kun Valintatalon kassatäti lähes kysyi minulta henkilöllisyystodistusta, vaikka ostinkin vain ruokaa. "Onko tämä sinun pankkikorttisi?" Hämmästyin täysin. "No... On!" "Näytät niin hirveän nuorelta." Rupesin nauramaan tädille. "Kyllä mä kuitenkin oon 24." "Herranjumala."

ajantappokone

Jos aikaa voisi auttaa kuolemisessa, niin voisin toimia eutanasian virallisena valvojana. Tänään vapaata ja täysin toimetonta aikaa on ollut kymmenisen tuntia. Siitä osa on kulunut hyvin päiväunien avulla. Huomenna olisi koko päivä aikaa tapettavana. Yksi ehdotti suursiivousta. Eipä ole paljon siivottavaa, kun toin tänne kamoja yhden kassillisen. (No ok, senkin olen jo onnistunut levittämään sikin sokin sekaisin tänne.) Sen siivoamiseen menee ehkä 30min. Lattiat voisi luututa, vaikkei täällä ole eletty kuin kaksi päivää. Vessa. Siihen menee toiset 30 min. Tunti. Käytettävissä olisi vielä noin 12 tuntia. Jos tahtoisi, voisi lähteä shoppailemaan keskustaan. Tosin keskustassa on noin kolme alle 50 vuotiaille suunnattua vaatekauppaa. Monipuolisin shoppailukauppa on Citymarket, mutta siellä shoppailin jo eilen. Matikasta on tehtäviä, mutta niihin liittyvät luennot ovat vasta ensi viikolla.

Keksikää minulle ajantappokone. Myös vastaava ajansäilytyskone olisi oivallinen. Voisin pistää keskiviikon talteen ja käyttää sen esim viikonloppuna. Ilmoitukset keksinnöistä kommentteihin. Kiitos.

(Uusi kämppis haisee oudolle. Sellaiselle vanhalle talolle, jossa on kosteaa. Hänen huoneestaan tuo haisu leviää ympäriinsä. Täällä olisi kai kotoisaa, jos kotini tuoksuisi tuollaiselle. Vaan eipä tuoksu.)

uusi ihminen

Tänne tuli joku ihminen. Se on kai uusi kämppis. Pitkä tukka ja opiskelee kieliä. Tarjosin muuttoporukalle kahvia, että olisin sellainen lämmin ja vastaanottavainen. Ja olenhan minä. Inhoan vain tätä kaupunkia, en näitä ihmisiä.

tiivistelmä

Tiivistelmä alemmasta juuri kirjoittamastani.

Olo on hylätty. Minut on jätetty tänne yksin. Tämä on roskis ja tällä kaikuu. Itkettää.

Apua. (apuaapuaapua...)

mitä helvettiä

En minä täällä voi olla. Tämä. Kotiko? No ei varmasti ole. Täällä kaikuu. Ja mikä ihmeellisintä, täällä ei ole kämppistä. Olen hämilläni. Onko tämä nyt hyvä vai ei-niin-hyvä asia? En pysty vielä luomaan mielikuvaa tilanteesta. Mitä ihmettä? Eikö tänne pitänyt kesällä muuttaa jonkun?

M:n äiti heitti minut puoliväliin, koska oli matkalla autolla samaan suuntaan. Olisin voinut itkeä silmäni puhki, kun piti astua autoon. Ja bussiasemalla varmaan olisinkin itkenyt niin, etten olisi kehdannut kivuta bussiin lippua ostamaan. Nyt tyrkin suurimman osan kyynelistä takaisin kyynelkanaviin, koska en halunnut M:n äidin vieressä aloittaa matkaa nyyhkimällä. Vaan oli se kova paikka. Taas.

Mielessä ei ole paljon muuta kuin uskomattomuuden olo. Uskomatonta. Joku huijaa. En minä ole taas täällä. Enhän?

M:n äiti on vakaasti sitä mieltä, että M on ostamassa oman asunnon jouluna. Minua jollain tasolla loukkaa, ettei hän kai edes voisi kuvitella tai ajatella vaihtoehtoa, että me muuttaisimme yhteen. Ainakaan hän ei ole mitenkään asettanut sanojaan siihen suuntaan, saati kysynyt asiasta. Tai mistä minä tiedän, mitä hän on M:n kanssa puhunut. Tuntuu jotenkin huijatulta, kun M:n äiti puhuu asunnon osamisesta kuin se olisi itsestäänselvyys, josta on keskusteltu kaikkien asiaan liittyvien osapuolien kanssa. Kaipa hän on myös maksamassa osaa asunnosta. Minä en tiedä asiasta mitään, enkä kai kenenkään muun kuin itseni mielestä liity asiaan millään tavalla.

Oikeastaan näin nyt ajateltuna se tuntuu myös hieman loukkaavalta, että M on puhunut opiskelija-asunnossa asumisen jatkamisesta äitinsä kanssa, muttei ole maininnut minulle mitään. Ellei lukuun oteta eilistä huomautusta sivulauseessa. Minä yllätyin täysin tästä sivulauseesta. Hän siis jatkaa yksiössä. Mahdolisesti. Ehkä. Tai sitten jotain muuta. Minä kai en ole se, jolle nämä asiat kuuluvat. Äiti on. Minä en. Nice.

Harmittaa.

no tuota.

Huomenna. Tänään. Alle 20 tunnin päästä. Bussin rappuset ylös, penkille kyyryyn. Toivottavasti kukaan ei istu viereen. Viisi tuntia. Yksin siellä taas. Asun jonkun kanssa. Kukahan se on? Painava reppu. Jyrkkä polku. Kerrostalon porraskäytävä. Jännittyneenä avain käteen ja ovi auki. Miltä minun kotini näyttää? Kenen muun koti se nyt on?

Olen kieltäytynyt ajattelemasta koko asiaa. Viikko sitten ajattelin, että tähän päivään on aikaa noin kolme viikkoa. Olen kieltäytynyt hakemasta kesävuokralaiselta avainta takaisin. En tahdo. Toisaalta kovin mukavaa nähdä edes niitä kahta tuttua ihmistä, jotka sieltä tunnen. Toisaalta kauhistuttaa nyt kun sitä ajattelen. Neljä vuotta olen opiskeluelämässä nauttinut niistä luentojen ja demojen väliin sijoittuneista höpöttelyhetkistä kahvikupposen ääressä. Ollaan puhuttu vaikka mistä. Ihan mistä vaan. Paljon tuttuja, paljon juttuja. Nyt: kaksi tuttua, ainakin toisella poikaystävä samassa kaupungissa. Minä yksin. Tai en tiedä. Hurjaa todella, kun nyt ajattelee. Kahvihetket ovatkin yksin istumista. Ei siinä mitään, jos yksinäinen kahvihetki on vapaaehtoinen. Mutta jos ei ole? Mitä minä teen niillä kaikilla tarpeettomilla tunneilla, joita koulun ja kotitehtävien tekemisen ympärille jää? Kertoisiko joku teistä? Voiko niitä tallettaa Neiti Ajan pankkiin tulevaa käyttöä varten? Voin kuvitella, että tulen nukkumaan paljon päiväunia. Irkkaan paljon. Nukun lisää ja toisaalta valvon myöhään. Lukisin ehkä paljonkin, ellei kirjastomaailma olisi kauhistuttavan kallis paikka näinkin unohtelevalle ihmiselle.

En tahdo, että M:n äiti tulee huomenna saattamaan minua bussille. Tahdon mennä kahdestaan M:n kanssa. Kielsin jo ystävä L:ää tulevasta saattamaan. Minä tahdon taistella kyyneleitä vastaan kahdestaan M:n kanssa. Ok. Nyt itkettää.

Mitä ihmettä? Miksi tässä kävi taas näin? Matkahuolto. Hyi helvetti.

väsy väsy väsy

Voi miten kovasti väsyttää. Flunssa väsyttää. Työpäivät väsyttävät. Aamuheräämiset väsyttävät. Puuuuuh. Tokaluokkalaisten kanssa työskenteleminen on luvattoman rasittavaa, kun oma ääni on pelkkää kähinää ja köhinää ja pihinää. Ja olo on muutenkin nuutunut.

Jotain piristävää sentään tähänkin päivään. Kuuntelin ruokalassa korvat pitkänä kahden kasivuotiaan asiantuntevaa keskustelua tulevaisuudentoiveista.

"Mä meen sit ehkä ainaskii tonne teekookoolle."
"Aijjaa..."
"Niin siis se teekookoo on siis niinku t e k n i l l i n e n k o r k e a k o u l u. Teekookoo."
"Hm."
"Niin siellä on siis vaikka mitä. On kemiaaaa.. Jaaaaa totaa. Siellä on vaikka mitä voi rakentaa vaikka jotain ja sit on hiekkajuttuja ja.. Se on tooosi iso paikka. Ainakin neljä kerrosta."
"Aijjaaaaa. Mä meen sit tota ehkä ainaki uupeeämmälle. Niinku poliisiks tai etsiväks tai sit jotai."

En kehdannut tuijotella keskustelevia mukuloita, etten olisi keskeyttänyt herkullista keskustelua. Harmi, että toisessa pöydässä alkoi sopimaton toiminta, joten jouduin jättämään kuuntelemisen sikseen.

Tänään olen karjunut käheällä äänelläni kuin naarasleijona, kun lapsukaiset eivät oikein osanneet käyttäytyä aamunavauksessa. Jätin jopa yhden oppilaan ilman toisen oppilaan jakamia synttärikarkkeja, koska hermoni olivat köhimisen ja karjahtelemisen jäljiltä riekaleina. Varoitin kaikkia kyllä etukäteen, että "Nyt on opettajan hermo kulunut loppuun. Seuraavasta huomautuksesta lähtee lupa karkkeihin." Ja yhden oppilaan piti tietenkin testata tuota lupausta. Harmi kyllä en mitenkään voinut enää perua uhkaustani, joten oppilas sai luvan tyytyä katselemaan muiden karkkeja. En mitään niin kammoksu, kuin uhkauksiaan ja lupauksiaan rikkovia opettajia. Niitä eivät oppilaat kunnioita. Ei uhkauksia - eikä sen puoleen lupauksiakaan - saa rikkoa. Siinä menee uskottavuus.

Nyt ansaituille päiväunille.