Vaikuttavaa tekstiä. Kertakaikkiaan. Ja jotenkin niin kovin tuttuja tunteita. Anna-Leena Härkönen kirjasi yli vuoden ajan lähes päivittäin tunteitaan. Kirjoitus alkaa sinä päivänä, kun poliisi tulee kertomaan pikkusiskon tehneen itsemurhan. Kyynelet nousivat silmiini tuota kirjaa lukiessa. Vaikka serkkuni ei alle puoli vuotta sitten kaikeksi onneksi onnistunut aikomuksessaan, on tunteiden kirjo jotenkin hirmuisen tuttu. Epäuskoa. Romahdus. Ei tämä ole totta. Itkua. Epäuskoa. Puhdasta vihaa. Härkösellä ei ollut kohdetta vihalleen. Minulla oli. Viha oli niin kovin puhdasta. Olisin lyönyt suoraan naamaan, jos olisin tuona päivänä päässyt samaan huoneeseen vihani kohteen kanssa. Sellaista vihaa, jota en uskonut tuntevani. Ja halua suojella.
Itsesyytöksiä. Miksi minulle ei kerrottu? Miksi minuun ei luotettu? Missä olen tehnyt väärin? Hymy katoaa elämästä. Tuntuu synniltä hymyillä. Ei vain pysty. Kyky toimia säilyy. Voin tehdä ruokaa. Käyn töissäkin, kun on pakko. Sisällä tuntuu täydellisen tyhjälle. Tai ehkä vihaa on silti. Epäusko säilyy. Ei minun serkkuni? Hänhän nauraa. Hän harrastaa paljon ja nauraa. Hän nauraa. Ei sellainen ihminen tee mitään tuollaista. Hän on minun serkkuni. Ei tälläistä tapahdu. Missä minä olin silloin, kun kaikki se tapahtui? Mitä minä silloin ajattelin? Nauroinko juuri silloin, kun serkkuni hätä oli pahimmillaan?
Ja pikkuhiljaa kyky hymyillä palaa. Näen serkkuni. Hän on elossa. Ja minulla on kova halu suojella häntä maailmalta. En minä sitä voi tehdä, mutta tahtoisin. Hän on jotenkin niin herkkä, eikä osaa sanoa ei. En osaa suhtautua. Vähitellen opin suhtautumaan. Se tapahtui, enkä voi sille mitään. Voin käytökselläni vain osoittaa, että olen yhä täällä. Olen hänen serkkunsa, eikä hänen tekonsa tehnyt minusta yhtään vähempää halukasta osallistumaan ja olemaan läsnä.
Mieleeni herää kirjan luettuani kysymys. Ovatko ihmisten tunteet todella näin suoraan tiettyä kaavaa noudattavia? Epäusko. Suru. Viha. Suru. Lisää surua. Toipuminen. Kaipaus.
Tällä hetkellä pikkuveljeni on masentunut. Miten minä voisin toimia? Vanhempani ovat veljeni tukena. Minäkin mutkan kautta. Kannustan vanhempiani tukemaan pikkuveljeä ja ohjaamaan häntä hoitoon. Lääkkeitä? Pikkuveli ei kai haluaisi. Minä tuen vanhempiani. Tietysti lääkkeitä, jos niistä on apua. Jos elimistössä on joku vinksallaan, siihen on haettava apua. Jos lääkkeillä voidaan vähentää vaikkapa allergian oireita, miksi tätä tilaisuutta ei käyttäisi hyväkseen. Jos välittäjäaineet aivoissa ovat kierähtäneet väärään asentoon, siihen pitää saada lääkettä jos sellaista kerran on olemassa. Kehotin ottamaan yhteyttä YTHS:ään. Ja onhan hän ottanutkin. Jonot ovat vain niin loputtoman pitkät. En osaa soittaa veljelleni. Pitäisi varmastikin. Toisaalta käyn keskustelua vanhempieni kautta. Vanhemmat kuljettavat mielipiteeni pikkuveljelle. En osaa auttaa. Siltä minusta tuntuu. Onneksi pikkuveljelläni on niinkin hyvät vanhemmat kuin hänellä ovat. Ja uskon vakaasti, että pikkuveljeni tietää minun kyselevän äidiltä joka viikko veljen kuulumisia. Minun on niin vaikea ... On niin vaikea uskoa, että läheiseni voisi olla masentunut. En osaa .. En tiedä miltä pikkuveljestäni tuntuu. Miltä ihmisestä tuntuu, kun hän on masentunut? Sitä minä en tiedä. Ja juuri sen vuoksi en voi todeta tietäväni miltä pikkuveljestäni tuntuu. En osaa asettaa itseäni samaan tilanteeseen. En vain osaa.
Katsoimme tänään elokuvan Hotelli Ruanda. Uskomatonta, miten julma ihminen voi olla. Ja miten mitättömistä syistä toisen ihmisen hengen voi riistää. Eikä murhaaja varmaankaan koe tuossa tilanteessa tekevänsä mitään väärää. Hänellä on syy tappaa. Missä vaiheessa ihmisten päässä on niksahtanut joku nappula niin pahasti sijoiltaan, että uskonto, ihonväri tai vaikkapa musiikkimaku on tarpeeksi hyvä syy tappaa? En ymmärrä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti