Huomenna. Tänään. Alle 20 tunnin päästä. Bussin rappuset ylös, penkille kyyryyn. Toivottavasti kukaan ei istu viereen. Viisi tuntia. Yksin siellä taas. Asun jonkun kanssa. Kukahan se on? Painava reppu. Jyrkkä polku. Kerrostalon porraskäytävä. Jännittyneenä avain käteen ja ovi auki. Miltä minun kotini näyttää? Kenen muun koti se nyt on?
Olen kieltäytynyt ajattelemasta koko asiaa. Viikko sitten ajattelin, että tähän päivään on aikaa noin kolme viikkoa. Olen kieltäytynyt hakemasta kesävuokralaiselta avainta takaisin. En tahdo. Toisaalta kovin mukavaa nähdä edes niitä kahta tuttua ihmistä, jotka sieltä tunnen. Toisaalta kauhistuttaa nyt kun sitä ajattelen. Neljä vuotta olen opiskeluelämässä nauttinut niistä luentojen ja demojen väliin sijoittuneista höpöttelyhetkistä kahvikupposen ääressä. Ollaan puhuttu vaikka mistä. Ihan mistä vaan. Paljon tuttuja, paljon juttuja. Nyt: kaksi tuttua, ainakin toisella poikaystävä samassa kaupungissa. Minä yksin. Tai en tiedä. Hurjaa todella, kun nyt ajattelee. Kahvihetket ovatkin yksin istumista. Ei siinä mitään, jos yksinäinen kahvihetki on vapaaehtoinen. Mutta jos ei ole? Mitä minä teen niillä kaikilla tarpeettomilla tunneilla, joita koulun ja kotitehtävien tekemisen ympärille jää? Kertoisiko joku teistä? Voiko niitä tallettaa Neiti Ajan pankkiin tulevaa käyttöä varten? Voin kuvitella, että tulen nukkumaan paljon päiväunia. Irkkaan paljon. Nukun lisää ja toisaalta valvon myöhään. Lukisin ehkä paljonkin, ellei kirjastomaailma olisi kauhistuttavan kallis paikka näinkin unohtelevalle ihmiselle.
En tahdo, että M:n äiti tulee huomenna saattamaan minua bussille. Tahdon mennä kahdestaan M:n kanssa. Kielsin jo ystävä L:ää tulevasta saattamaan. Minä tahdon taistella kyyneleitä vastaan kahdestaan M:n kanssa. Ok. Nyt itkettää.
Mitä ihmettä? Miksi tässä kävi taas näin? Matkahuolto. Hyi helvetti.
Olen kieltäytynyt ajattelemasta koko asiaa. Viikko sitten ajattelin, että tähän päivään on aikaa noin kolme viikkoa. Olen kieltäytynyt hakemasta kesävuokralaiselta avainta takaisin. En tahdo. Toisaalta kovin mukavaa nähdä edes niitä kahta tuttua ihmistä, jotka sieltä tunnen. Toisaalta kauhistuttaa nyt kun sitä ajattelen. Neljä vuotta olen opiskeluelämässä nauttinut niistä luentojen ja demojen väliin sijoittuneista höpöttelyhetkistä kahvikupposen ääressä. Ollaan puhuttu vaikka mistä. Ihan mistä vaan. Paljon tuttuja, paljon juttuja. Nyt: kaksi tuttua, ainakin toisella poikaystävä samassa kaupungissa. Minä yksin. Tai en tiedä. Hurjaa todella, kun nyt ajattelee. Kahvihetket ovatkin yksin istumista. Ei siinä mitään, jos yksinäinen kahvihetki on vapaaehtoinen. Mutta jos ei ole? Mitä minä teen niillä kaikilla tarpeettomilla tunneilla, joita koulun ja kotitehtävien tekemisen ympärille jää? Kertoisiko joku teistä? Voiko niitä tallettaa Neiti Ajan pankkiin tulevaa käyttöä varten? Voin kuvitella, että tulen nukkumaan paljon päiväunia. Irkkaan paljon. Nukun lisää ja toisaalta valvon myöhään. Lukisin ehkä paljonkin, ellei kirjastomaailma olisi kauhistuttavan kallis paikka näinkin unohtelevalle ihmiselle.
En tahdo, että M:n äiti tulee huomenna saattamaan minua bussille. Tahdon mennä kahdestaan M:n kanssa. Kielsin jo ystävä L:ää tulevasta saattamaan. Minä tahdon taistella kyyneleitä vastaan kahdestaan M:n kanssa. Ok. Nyt itkettää.
Mitä ihmettä? Miksi tässä kävi taas näin? Matkahuolto. Hyi helvetti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti