Minä olen suurpiirteinen. Niin kovin suurpiirteinen. En pidä yksityiskohtien hiomisesta, pohtimisesta ja säätämisestä. Minä tahdon tehdä suurpiirteisesti sinnepäin. Ei nyt heti tule mitään asiaa mieleen, jossa tahtoisin olla erityisen eksakti. Jossain määrin tämä lienee vähän kummallista, opiskelenhan erästä maailman epäsuurpiirteisimmistä tieteenaloista - matematiikkaa. Pidän maalaamisesta, mutta en jaksa tuhrata näköistaidetta. Pidän suurista linjoista. Kirjoitan luennoilla paljon muistiinpanoja. En silti jaksa panostaa siihen, että muistiinpanot näyttäisivät kauniilta ja siistiltä. Katselin maanantaina vierustoverieni muistiinpanoja, ja voi hyvänen aika miten... hm.. rumilta (?) omani niihin verrattuina näyttivät. Siivosin eilen. Täällä on silti jo nyt aikamoinen kaaos. Minua sotku ei häiritse. Sotkuisuus ei jotenkin tunnu oleelliselta. Kuten ei muistiinpanoissakaan siisteys ole mielestäni oleellisin asia. Raha-asianikin hoidan melkoisen vapaalla kädellä. Toisaalta en ole ikinä joutunut ahdinkoon rahojen vuoksi. Silti laskuja makselen kun jakselen ja myöhästymismaksuihin olen enemmän kuin tottunut. Myöhästymismaksut ovat osa elämää, enkä niistä jaksa koskaan edes hermostua. Ne ovat suurpiirteisyyden hinta.
Tämä kaikki tuli mieleeni siitä, kun pohdin yliopiston ilmoittautumismaksua. En ole sitä vielä maksanut, tietenkään. Aikaa on ollut koko kesä. Myöhästymismaksu on 20e. Ei paha siis. Yllätyksekseni kuitenkin huomasin, että aikaa on monta päivää. Ehkä sen voisi viikonlopun aikana maksaa. En minä tarkoituksella näitä seisota. Se vaan aina jää.
Tänään Lahteen. Olisin tietenkin mielelläni mennyt M:n luo, mutta hänellä on kovasti paljon töitä. M:kin vaikutti pettyneeltä, kun ei saanut työvuorojaan pois. Minä jotenkin aina ajattelen, että se olen vain MINÄ, joka tässä tilanteessa on se "häviäjä". En pysty uskomaan, että joku pitäisi minusta niin paljon, että häntä harmittaisi jos ja kun en pääse viikonlopuksi käymään. Hm. Voisiko joku tosiaan pitää minusta niin paljon? Hm.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti