En minä täällä voi olla. Tämä. Kotiko? No ei varmasti ole. Täällä kaikuu. Ja mikä ihmeellisintä, täällä ei ole kämppistä. Olen hämilläni. Onko tämä nyt hyvä vai ei-niin-hyvä asia? En pysty vielä luomaan mielikuvaa tilanteesta. Mitä ihmettä? Eikö tänne pitänyt kesällä muuttaa jonkun?
M:n äiti heitti minut puoliväliin, koska oli matkalla autolla samaan suuntaan. Olisin voinut itkeä silmäni puhki, kun piti astua autoon. Ja bussiasemalla varmaan olisinkin itkenyt niin, etten olisi kehdannut kivuta bussiin lippua ostamaan. Nyt tyrkin suurimman osan kyynelistä takaisin kyynelkanaviin, koska en halunnut M:n äidin vieressä aloittaa matkaa nyyhkimällä. Vaan oli se kova paikka. Taas.
Mielessä ei ole paljon muuta kuin uskomattomuuden olo. Uskomatonta. Joku huijaa. En minä ole taas täällä. Enhän?
M:n äiti on vakaasti sitä mieltä, että M on ostamassa oman asunnon jouluna. Minua jollain tasolla loukkaa, ettei hän kai edes voisi kuvitella tai ajatella vaihtoehtoa, että me muuttaisimme yhteen. Ainakaan hän ei ole mitenkään asettanut sanojaan siihen suuntaan, saati kysynyt asiasta. Tai mistä minä tiedän, mitä hän on M:n kanssa puhunut. Tuntuu jotenkin huijatulta, kun M:n äiti puhuu asunnon osamisesta kuin se olisi itsestäänselvyys, josta on keskusteltu kaikkien asiaan liittyvien osapuolien kanssa. Kaipa hän on myös maksamassa osaa asunnosta. Minä en tiedä asiasta mitään, enkä kai kenenkään muun kuin itseni mielestä liity asiaan millään tavalla.
Oikeastaan näin nyt ajateltuna se tuntuu myös hieman loukkaavalta, että M on puhunut opiskelija-asunnossa asumisen jatkamisesta äitinsä kanssa, muttei ole maininnut minulle mitään. Ellei lukuun oteta eilistä huomautusta sivulauseessa. Minä yllätyin täysin tästä sivulauseesta. Hän siis jatkaa yksiössä. Mahdolisesti. Ehkä. Tai sitten jotain muuta. Minä kai en ole se, jolle nämä asiat kuuluvat. Äiti on. Minä en. Nice.
Harmittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti